Karin Fossum - Mustat sekunnit

"Päivät kuluivat niin hitaasti."

kirjan alku

Dekkarinälkään nappasin Martin Beck -palkintolistalta vuoden 2002 voittajan eli Karin Fossumin Mustat sekunnit, josta pelkkien kansien perusteella olisin pysynyt kaukana. Se on kuudes Konrad Sejer -sarjan romaani ja aikaisemmin olen lukenut siitä Piru valoa kantaa, joka muistikuvieni mukaan oli synkkä ja hidas sekin.

Helga Jonerin yhdeksänvuotaan tyttären piti vain mennä kioskille ostamaan uusinta hevoslehteä ja purukumia. Lähdöstä kuluu minuutteja, tunteja, mutta tyttöä ei kuulu takaisin. Konrad Sejer aloittaa etsinnät, joissa kiveäkään ei jätetä kääntämättä, mutta tuloksetta: Ida on kadonnut jäljettömiin. Toivo tytön löytymisestä elossa heikkenee joka hetki. Katoamiselle ei ole järjellistä syytä, eikä murhalle motiivia. Vain synkkä aavistus. Takakansi

Iltalukemiseksi tämä oli liian ahdistava ja toivottoman oloinen kirja, etten nukkumaan halunnut mennä niin synkissä tunnelmissa. Dekkariksi kirja on tylsänpuoleinen, loputtomilta näyttävien kuulustelujen takia jännitys laski olemattomiin ja toivoin, että edes loppu olisi yllätys ja pelastaisi kirjan. Välissä on lukuja, joissa kerrotaan asukkaista tarkemmin ja näitä olisi voinut olla enemmän. Suunnilleen puolivälissä Fossum harhauttaa melkein taitavasti, mutta tiesinhän minä, ettei kaikki niin yksinkertaista ole ja osasin jopa arvata aika oikein tapahtumien kulun. Aivoni olisivat kaivanneet paljon monimutkaisemman jutun ratkottavaksi.

"Hän itse nousisi ja huutaisi. Niin, että ikkunat helisisivät, että kaikkien olisi pakko kuulla, että koko maailma seisahtuisi ikuisesta liikkeestään. Kaikki kadulla kulkevat ihmiset kuuntelisivat ja ihmettelisivät. He tuntisivat saman vapinan jaloissaan, he tietäisivät kaiken olevan lopussa. Mutta sekunnit kuluivat, eikä Andersia näkynyt. Olohuoneesta kuului jatkuvasti hiljaista muminaa. He eivät siis ole löytäneet häntä, eivät kuolleena eivätkä elävänä, Helga ajatteli. Toivo oli niin hauras. Hän puristi sormillaan peittoa vangitakseen toivon ja saadakseen sen säilymään."

Dekkarin sijaan Mustia sekunteja voisi enemmin ajatella surutyön psykologisena pohdintana, johon oman lisäsäväyksen tuo Sejerin vanha ja raihnainen koira. Ihmiset käsittelevät Idan katoamista kukin omalla tavallaan.

Fossumilta kaksi dekkaria luettuani voin sanoa, että hänen kirjojensa maailma on tummansävyinen ja rusentava. Mustissa sekunneissa eli ollut väkivaltaa nimeksikään, mutta painostavuutta kyllä. Luulen, että jossain vaiheessa luen vielä Evan katseen ja sitten saa Fossumit puolestani jäädä.

_______

★★½
Karin Fossum - Mustat sekunnit

(Svarte sekunder, 2002)

Like, 2004

Kirjastosta

Liane Moriarty - Mustat valkeat valheet

"Ei kuulosta koulun vitsailuillalta", Patty Ponder 
sanoi Marie Antoinettelle. "Kuulostaa mellakalta."

kirjan alku

Odotin hyvää lukukokemusta ja sen sain - moninkertaisesti. Mustat valkeat valheet tulee aivan varmasti komeilemaan tämän vuoden parhaiden kirjojen joukossa. Tämä keskiluokkainen yhteisö ei jätä kylmäksi!

Tarina alkaa visailuillasta, jonka dramaattisten tapahtumien loppuhuipentumana löytyy ruumis. Ennen sen suurempia paljastuksia palataan kuitenkin ajassa puoli vuotta taaksepäin ja siihen hetkeen, kun kaikki lähti verkkaisesti, mutta varmasti menemään alamäkeen. Australialaisen Pirriween koulussa on nollatoleranssi kiusaamiselle ja erään oppilaan yrittäessä kuristaa luokkakaverinsa, vanhemmat nousevat sotajalalle ja ovat kiinni toistensa kurkuissa.

Tästä lähtöasetelmasta tarina lähtee vauhdilla rullaamaan kohti tuota kohtalokasta iltaa. Kyyti on hurjaa. Jane on vasta muuttanut paikkakunnalle Ziggy-poikansa kanssa ja konflikteihin suorastaan hakeutuva Madeline ottaa hänet siipiensä suojaan, sillä kuristamisepisodin jälkeen pienten koululaisten vanhemmat jakautuvat kahteen leiriin; On Madelinen puoli ja toista joukkiota johtaa kuristuksen uhriksi joutuneen Amabellen äiti Renata.

Miten hurjaksi meno voikaan alakouluikäisten (!) lasten vanhemmilla muuttua. Jokaisella on omat salaisuutensa ja murheensa, jotka ajan myötä paljastuvat lukijalle. Rikkaus tai kauneuskaan eivät takaa onnellista elämää, joten ihmisiä ei tulisi arvoida kulisseja katsellen, vaan yrittää päästä niiden taakse.

Lukujen väliin on upotettu vanhempien ja opettajien huvittavia (pinnallisia) keskusteluja sekä rikosylikonstaapelin huomautuksia murhatutkinnasta:
"THEA: Minä allekirjoitin adressin. Pieni tyttöressukka.
JONATHAN: En tietenkään allekirjoittanut. Pieni poikaparka.
GABRIELLE: Älkää vaan kertoko kenellekään, mutta luulen että allekirjoitin sen epähuomiossa. Luulin sitä adressiksi, jossa vaaditaan kaupunginvaltuustoa tekemään Park Streetille suojatie."

Kirjan lumoava kansikin symbolisesti kertoo yhteisöstä, joka ensinäkemältä saattaa virheettömältä vaikuttaa, mutta pian kulissit hajoavat ja todellisuus paljastuu. Kaunista se ei tule olemaan, mutta täydellisen ulkoseinän kannatteleminen on raskasta. Mielessäni välähti jopa tv-sarja Täydelliset naiset. Herkullinen nautinto draamannälkäisille, salaisuuksien ja valheiden ystäville, sillä hyvän kirjan takuuvarma merkki on se, ettei sitä raaski laskea käsistään ja tämän olisin voinut yhdeltä istumalta hotkaista!

Mustat valkeat valheet ei ollut ainakaan minulle pelkkä välipalakirja tai viihderomaani. Siinä on rankkoja asioita kätkettynä kepeään kirjoitustyyliin, joka saattaa valheellisesti saada kirjan vaikuttamaan helppoiselta luettavalta, vaikka voihan sitä toki niinkin lukea, en kiellä, vaikka sain kuitenkin kirjasta paljon enemmänkin irti. Se on täynnä erilaisia teemoja kuten avioliitto, perheväkivalta, vanhemmuus, ystävyys... Loputtoman kiehtova teos. Kirjasta on ilmeisesti myös tekeillä elokuva, jossa nähdään mm. Nicole Kidman.

_______

Liane Moriarty - Mustat valkeat valheet

(Big Little Lies, 2014)

WSOY, 2015

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Ljudmila Ulitskaja - Vihreän teltan alla

"Tamara pisteli lautaselta suuhunsa löysäksi paistettua 
munaa mutta katseli vielä unensa viimeisiä kuvia."

kirjan alku

Turhia en jäänyt laakereille lepäämään Sodan ja rauhan loputtua, vaan heti seuraava venäläinen tiiliskivi käteen! Tällä kertaa tosin jotain uudempaa, sillä Ljudmila Ulitskaja on yksi maansa arvostetuimmista nykykirjailijoista. Sain Vihreän teltan alla luettua juuri ennen messuja, niin kuin olikin tarkoitus ja tuo deadline oli aika hyvä, sillä muuten kirja olisi voinut hukkua yöpöydän kirjojen alimmaiseksi, kuten välillä näille paksukaisille käy. Mistä lie johtunee.

Eepos kuvaa aikaa Stalinin kuolemasta aina Neuvostoliiton viimeisiin vaiheisiin ja se seuraa kolmen isättömänä kasvavan moskovalaisen luokkatoveruksen Iljan, Mihan ja Sanjan sekä poikia joitain vuosia nuorempien kolmen tytön Oljan, Tamaran ja Galjan taivalta 1950-luvun kouluvuosista pysähtyneisyyden ajan keski-ikään.

Vihreän teltan alla kertoo heidän vaiheensa niin sanotusti kehdosta hautaan esitellen eri elämänvaiheet. Elämä kuljettaa toveruksia sinne tänne, rakastutaan, vihataan, sovitaan, kuollaan. Jotkut ihmiset, kuten päähenkilömme, hakivat elämälle sisältöä kulttuurista: klassisesta musiikista ja kielletyistä kirjoista. Salamyhkäinen toiminta etenkin kirjojen kohdalla oli tarpeen, sillä kansalaisten valvonta oli tarkkaa. Kulttuurin ylistyksen vastapainona olivat sitten nämä kuulustelut ja kotietsinnät, neuvostoliittolaisia pidetään tiukasti silmällä ja laittomuuksista rangaistaan, kuten jos kotoa löytyy vääriä teoksia. Ei mikään ihme, että kirjassa otetaan esille myös juurikin Sota ja rauha: "Sanja Steklov noudatti opettajan neuvoa mielihyvin. Hän taisi olla ainoa, jonka kotikaapissa oli Tolstoin koottujen teosten täydellinen laitos, ja ennen nelipäiväisen suruajan päättymistä Sanja oli ahmaissut kaikki Sodan ja rauhan neljä nidettä, joskin on sanottava, että muutamat sivut hän selvitti selaamalla."

Runsaasti henkilöitä esitellään kuuden päähenkilön elämänvaiheiden kautta, joten henkilögalleria on valtava ja olisi pitänyt aika ripeällä tahdilla lukea koko kirja, jotta olisi voinut suhteellisen vaivattomasti muistaa henkilöiden suhteet toisiinsa ja ylipäätään kuka on kuka. Nyt jouduin välillä palaamaan alkuunpäin saadakseni selvyyden edellä mainittuihin. Esitellyt ihmiset eivät jää normaalien sivuhenkilöiden tasolle, vaan heidän historiansa kerrotaan lyhyesti, joka on aika kiva.

Henkilöiden elämien kautta voi nähdä viittauksia politiikkaan, mutta mitenkään erityisesti Ulitskaja ei niihin tartu, vaan kaikki on pääteltävissä tarinan rivien välistä. Venäjän historiasta kiinnostuneet saavat paljon ja laajasti mielenkiintoista tietoa.

 "Kostja ei kuitenkaan kiirehtinyt asioiden edelle ryhtymällä utelemaan - komedia saisi edetä ihan omalla painollaan. Sillä komedia tämä taatusti oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Punaposkisen eukon nappisilmät näyttivät turkoosikivestä hiotuilta, ja hänen huiveihin kiedottu päänsä keikkui kuin kiinalaisella posliininukella, kaikkiin suuntiin: sivulta toiselle, eteen ja taakse."

Tarina ei etene kronologisessa järjestyksessä vaan saatetaan palata ajassa taaksepäin tai sitten hypähtää tulevaisuuteen. Epälooginen eteneminen toi jälleen omat haasteensa, mutta onhan se jollain lailla kiehtovakin tapa esittää asioita. Satunnaisia otoksia elämästä, mutta joista punoutuu kokonainen tarina. Ulitskajalta on suomennettu myös muita teoksia.

_______

Ljudmila Ulitskaja - Vihreän teltan alla

(Zeljonyi satjor, 2011)

Siltala, 2014

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★