Kotimaisia lyhykäisiä 2017

Kurnivamahainen kissa
Suloinen satu rohkesta pienestä tytöstä, joka kuivuuden ja köyhyyden maassa tapaa kylätiellä kurnivamahaisen kissan. Kissalla on loputon nälkä ja se on jo popsinut suuhunsa meriä, armeijoita, eläimiä ja kylien viljoja. Se haluasi syödä myös tytön, mutta tämä lupaa etsiä kissalle muuta syötävää ja saa näin armonaikaa.

Matkalla tytölle konkretisoituu mitä kaikkea kissa onkaan suihinsa pistellyt. Saako joku yksin ahneuksissaan viedä kaiken ja mistä tuo lopun nälkä oikein kumpuaa? "Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat." Teemu Juhanin ihastuttavista ja yksityiskohtaisista mustavalkokuvista tulee vahvasti mieleen toisen ihailemani kuvittajan, Chris Riddellin, tyyli. Molemmat ovat yhtä vallattomia ja tavattoman ilmaisuvoimaisia. Yksi suosikkikuvittaja lisää, hurraa!





Linnunsitoja
Takakannesta: Helikopteri on tuonut Zemin konevastaisten tukikohtaan, majakkasaarelle, jonne Kuilujen valvovat silmät eivät yllä. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneillä on vastassaan Valtion lisäksi myös nouseva meri, joka nielee saaristoa hitaasti mutta varmasti. Huippuunsa jalostetut viestikyyhkyt ovat arvokkainta mitä kapinallisilla on, mutta Maharin Kuilun Kone vahvistuu uhkaavasti ja häiritsee lintujen suunnistusta. Seuraava tehonlisäys on kuolinisku kyyhkyille. Ja vastarinnalle. Vähitellen Zemi tajuaa miksi isoveli lähetti hänet saarelle. Jesber ei tehnyt mitään harkitsematta. Zemi ei vain enää tiedä, kehen voi luottaa.

Kone valvoo isoveljen lailla kansalaisiaan, mutta majakkasaarella haudotaan hataraa kapinaa. Kirjan maailma ja lupaavat henkilöhahmot tarjoavat mainion tilaisuuden jatkaa tarinaa, sillä yhteiskunnan rakenteita ja tilaa ei selitelty turhaan auki ja minua koko skenaario jäi kiehtomaan vielä jälkeenkinpäin! Alle 200 sivuinen scifi dystopia on nopeasti luettu ja olen erityisen vaikuttunut myös Linnunsitojan kansista, joista ei meinaa saada silmiään irti.





Valas nimeltä Goliat
Kirja oli tämän vuoden Finlandia-ehdokas, joka tällä kertaa löytyi lukulistalta jopa ennen ehdokkuuden julkistamista. Se on Cristina Sandun esikoisteos. Toisinaan tarinat lipuvat sormien välistä ja jättävät sirpaleisen kuvan itsestään kansien mennessä kiinni viimeistä kertaa, joten sisällön referoinnissa saatte tyytyä pelkkään takakansitekstiin.

Takakannesta: Kolmekymppinen Alba on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tyttärenä. Alban suhde isän kotimaahan ei ole yksinkertainen: hän muistaa lapsuuden onnelliset kesälomat paahtavan auringon alla, mutta muistoja varjostavat diktatuurin vuodet salaisuuksineen. Kun Alba matkustaa romanialaisen isoisänsä hautajaisiin, hän alkaa samalla tutkia sukunsa tarinaa. Alba sukeltaa pienen romanialaiskylän historiaan, jossa osansa on ollut niin maanjäristyksillä, pohjoisesta maasta saapuneella morsiamella kuin maailmaa kiertävällä valaalla.

Itsensä sijaan Alba tuo hypähdellen tutuksi sukunsa, Helsingin ja menneisyyden Romanian. Kirja kertoo mm. kahteen kultturiin kasvamisesta. Alkuun olin innoissani, mutta ehkä kirja olisi pitänyt lukea paljon nopeammassa tahdissa, kenties jopa parilta istumalta, jotta kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja paremmin muistissa, mutta onneksi muut ovat selvästi tajunneet paremmin kirjan hienouden. Sandun kielestä kyllä pidin: "Hänen sanansa, kuin kömpelöt linnut, hakkasivat siipiään kasvojeni edessä ja putosivat sitten." 





Pohjolan porteilla 
Kiinnostuin Mervi Heikkilän Louhi-sarjasta, mutta ensimmäisen osan kansi ei houkutellut lukemaan, joten päätin roisisti hypätä suoraan kolmanteen osaan, sillä kyse on itsenäisestä jatko-osasta, niin uskalsin heittäytyä tarinaan kesken matkan.

Takakannesta: Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä Eerikki Puujumala saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan.

Ei se oikeastaan kamalasti häirinnyt, että edelliset osat olivat jääneet lukematta, sillä pääsin samantien mukaan tarinaan, jossa Roona haaveileen tavallisiin asioihin keskittymisestä kuten lukioon ja Aleksiin, mutta ennenäky ja ystävän epätoivoinen pyyntö ajaa tytön takaisin Tuonelaan. Pohjolan portit ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja siitä tuleekin tuosta syystä mieleen Lautturi, joka sekin käyttää kansanperinnettä hyödykseen yhtä hienolla ja kiehtovalla tavalla. Tykkäsin kovasti!

★★★
Magdalena Hai - Kurnivamahainen kissa
Kuvitus: Teemu Juhani

Karisto, 2017

Kirjastosta
★★★½
Helena Waris - Linnunsitoja

Otava, 2017

Kirjastosta

★★½
Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

Otava, 2017

Kirjastosta

★★★★
Mervi Heikkilä - Pohjolan porteilla

Haamu, 2017

Kirjastosta

Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus (#7)

Jos muistuttaa minua vähänkin, rakastaa mädäntymistä.

Olen odottanut kovasti tätä seitsemättä osaa monestakin syystä. Ensiksi ihan siksi, että kemistinero ja harrastelijasalapoliisi Flavia on huipputyyppi, jonka kanssa viettää mieluusti viikonlopun. Toiseksi siksi että edellinen alkoi jo tuntua vanhan toistolta, vaikka vakavasti epäilen etten koskaan voisi oikeasti kyllästyä Flaviaan, mutta halusin palauttaa uskoni sarjan ja sen kykyyn tarjota vielä jotain uutta. Ja jälleen kerran vainukoiran nenäni piti paikkansa ja sain vanhan tutun Flavian, mutta jonka mielensyövereihin sukellettiin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Yksi asia, jota aikuistumisessa pelkään, on se että ennemmin tai myöhemmin ihmiset antavat tunteiden sumentaa yksinkertaisen logiikan. Petollinen tunteellisuus jumittaa koko koneiston, vähän kuin hienon kellon pikkuruisen rattaiden sekaan kaadettaisiin hunajaa.

Flavia de Luce on merimatkalla kohti Kanadaa ja Miss Bodycoten tyttökoulua. Isä ja Felicity-täti ovat yrittäneet saada Flavia innostumaan matkasta, sillä kävihän Flavian äiti saman koulun(!), mutta melkein 12-vuotias tyttö kärsii jo etukäteen ajatuksesta sekä epämääräisistä puheista ikivanhan ja perinnöllisen roolin opettamisesta koulussa. "Seison R.M.S Scythian kohoilevassa keulassa ja pidin suuta ammollaan siinä toivossa, että tuulenpuuskat ja suolavesi huuhtoisivat suustani pahan maun, joka oli peräisin tähänastisesta elämästäni." Aurinko ei ole edes ehtinyt nousta ensimmäisenä koulupäivänä, kun Flavian jalkojen juureen tipahtaa hiiltynyt ja muumioitunut ruumis, eikä henkilöllisyydestä ole tietoa - tekijästä puhumattakaan. Tutustuessaan sisäoppilaitoksen oppilaisiin, opettajiin ja henkilökuntaan ei Flavialta puutu epäiltyjä tai mahdollisia motiiveja.

Flavia on ollut tähän asti sarjaa aika rauhallinen ja tyyni, mutta Nokisen tomumajan arvoituksessa hän saa tarpeekseen salakähmäisyydestä ja asioiden pimittämisestä ja tulistuu kunnolla. Koti-ikävän kautta syvennettiin paljonkin kuvaa päähenkilöstä. Hänellä on ikävä omaa kemianlaboratoriota, jossa hän on viettänyt onnellisimmat hetket isän vanhaan harmaaseen villapaitaan kääriytyneenä Tar-enon muistikirjoja selaten ja kokeita tehden. Herkkä puolikin tytöstä on siis olemassa, vaikka muuten Flavia ottaa asiat vastaa kylmän viileästi kuten nuo takan hormeista tippuvat ruumiit.

"Kauan sitten kuulemastani saarnasta muistin, että Herra kavahtaa niitä, joiden huulilta kuuluu valheita, mutta iloitsee toden puhujista. Mitäköhän Jumala ajattelee ihmisistä, jotka vain muuntelevat tosiasioita hieman?"

"Oliko väärin olla näin vilpillinen? No, luultavasti oli. Mutta jos Jumala olisi halunnut minun olevan toisenlainen, hän olisi järjestänyt asiat niin, että olisin syntynyt turskaksi enkä Flavia de Luceksi - eikö niin?"

Flavia on edelleen niin vastustamaton koottujen selitysten mestari, joka hallitsee kemian lisäksi myös näyttelimisen jalon taidon - ja ehkä vähän ihmisten manipuloinninkin. Hän puuhaa paljon itsekseen, vaikka eivät sosiaaliset tilanteetkaan tuota hänelle ongelmia. Sisäoppilaitoksen kimurantti tapaus vaatii ratketakseen Flavian järkkymätön logiikka ja onneksi hän on parhaimmillaan kinkkisen tilanteen edessä, jossa tarvitaan nopeaa älyä ja luovaa ongelmanratkaisua.

Ihanaa, että sarja voi tarjota näinkin pitkällä ollessaan vielä uusia asioita ja kehittää päähenkilöä eteenpäin! Alan Bradleyn ihastuttavan ja kuvainnollisen kielen vuoksi kirjasta olisi löytynyt miljoona hyvää sitaattia.

"Toisinaan he vilkaisivat kauhuissaan joukkoamme, joka varmaankin näytti siltä
kuin Toronton vapaasairaalan köyhät keuhkopotilaat olisivat päässeet retkelle."

"Olimme kuin yössä toisensa ohittavia laivoja, jotka näyttivät toisilleen
lyhyen merkin ja suuntasivat sitten horisonttiin omaa pimeyttään kohti."

Pidän niin paljon hänen näppäristä kielikuvistaan. Alkuvuodesta ilmestyy jo suomeksi seuraava osa, joten pitkään ei taaskaan tarvitse odottaa!

★★★★½
Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus

(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)

Bazar, 2017

Arvostelukappale

Flavia de Luce -sarja
Kuolleet linnut eivät laula (#6)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (#5)
Filminauha kohtalon käsissä (#4)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (#3)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (#2) 
Piiran maku makea (#1)   

Poimintoja uudelta TBR-listalta (2018)

Kaksi vuotta sitten tein To Be Read -listan oman hyllyn kirjoista, joita luen enemmän tai vähemmän aktiivisesti sen kahden vuoden ajan. Ensimmäisenä vuonna sain luettua jopa 44 teosta, mutta tänä vuonna summa jäi kahteenkymmeneenviiteen. Tosin lukuvaihtoehtojakin oli tietysti vähemmän. Mutta en valita!😄 Kaikki luetut ovat vain plussaa! Kahdessa vuodessa luin siis itseni Macchapucchre-vuorelle saakka.

Nyt aloitan urakan taas puhtaalta pöydältä osaksi uusien kirjojen kanssa. Olen muuten lukenut niin paljon oman hyllyn kirjoja, että ensimmäistä kertaa teki jopa vähän tiukkaa saada kasaan 100 lukematonta. Kolme kohtaa jäikin vielä tyhjäksi, mutta eiköhän nekin täyty, kun tarkemmin pääsen tutkailemaan hyllyjen sisältöä.

Listan kokonaisuudessaan löydät täältä, mutta alle laitoin joitain tärkeimpiä poimintoja:




Paksukaiset edustettuina
Se
Pieni elämä
Mustarastas laulaa
Ranskalainen sarja





Ohukaisia
Brooklyn
Kuun maisemissa
Sputnik-rakastettuni
Viaton veri





Sydämeni Ines
Sistersin veljekset
Kasvattitytön tarina
Salaisuus varjossa
Kaksoset





Haudankaivajan tytär
Vieras
Suomi100-haasteeseen jos vielä ehtisi lukea nämä:
Hukkajoki
Mies joka kuoli

Jacqueline Wilson - Tyttöfrendit-sarja

Kunpa minulla vain olisi poikaystävä.

Poikia, ihastumisia, ystävyyttä, kateutta, ulkonäköpaineita, pettämistä, ärsyttäviä vanhempia ja sisaruksia. Näistä on Jacqueline Wilsonin neljä osaa käsittävä Tyttöfrendit-nuortensarja tehty. Sarja on monien vuosien takainen tuttu, joten tunsin olevani kuin hyvien ystävien seurassa päästessäni taas seurailemaan sivusta tyttökavereiden kasvamista ja kipuilua. Kiitos Uudelleen luettua -haasteelle, jonka takia vanhoja suosikkeja olen kahlaillut vuoden aikana läpi.

Melkein 14-vuotiaan Ellien kesäloma on ohi ja hän menossa yhdeksännelle luokalle yhdessä ystäviensä Magdan ja Nadinen kanssa. Nadinen kanssa he ovat olleet ystäviä jo esikoulusta lähtien. Ellie odottaa malttamattomana pääsevänsä marmattamaan ystävilleen kamalasta kesälomastaan sateisessa Walesissa, mutta tytöillä onkin paljon mielenkiintoisempaa kerrottavaa. Ikäistään vanhemmalta ja uskaliaita asuja käyttävän Magdan ympärillä on tietysti kesälläkin pyörinyt poikia ja eteerisellä Nadinella on jo poikaystävä - paljon vanhempi kuin hän itse.

Kirjasarja käsittelee monia vahvasti murrosikään liittyviä aiheita kuten ulkonäköpaineita, jotka pahimmillaan johtavat syömishäiriöön. Ellie tuntee itsensä isoksi ja lihavaksi Magdan ja Nadinen seurassa, jotka ovat kauniita ja hoikkia ja asiaa pahentaa muiden ihmisten kommentit. "Alan raapia itseäni aivan kuin yrittäisin repiä läskiä irti kehostani." Laihduttaminen alkaa muuttua syömättömyydeksi. Kotihuoliakin käsitellään Ellien perheen kautta, kun isä alkaakin tulla usein myöhään kotiin ja äitipuoli Anna on huolestunut ja itkeskelee. Tätä ennen Elliellä on ollut lisäksi ongelmia hyväksyä Anna perheeseen, sillä hän ei korvaa tytön oikeaa äitiä. Viimeisessä Voi itku! -kirjassa ennen kotiäitinä olleen Annan bisneksen lähtiessä kukoistamaan isä tulee kateelliseksi.

Löysinpä yhden erittäin ärsyttävän piirteenkin sarjasta, johon en ole nuorena kiinnittänyt yhtään huomiota: nimittäin pojat. Pojat pojat pojat. Luulisi ettei maailmassa mitään muuta olekaan. Kaikki liittyi aina poikiin, milloin oltiin rakastuneita kehenkin - tai Magdan tapauksessa ei edes tarvinnut olla, koska seurustelu ylipäätään oli se juttu. Kolmikko ei juttele keskenään juurikaan muista kuin pojista. Elliellä on sentään taideharrastuksensa (johon liittyen hän lopulta saa poikaystävän...), mutta muilla tytöillä ei sen kummempia kiinnostuksen kohteita tunnu olevan - paitsi siis ne pojat. Ehkä alan vain yksinkertaisesti olla liian vanha sarjalle. Apua mikä ajatus.

Sarja loppuun hyvin ja kiteyttää lopulta ystävyyden ajatuksen. Ystäviä ei jätetä ja tiukan paikan tullen he tulevat apuun vaikka välit sillä hetkellä eivät olisi kaikkein parhaimmat. Piirroksista vastaa Nick Sharrat, jonka tyyliä on tehdä pelkistettyjä, hauskoja, ehkä vähän sarjakuvamaisia piirroksia.

★★★★
Jacqueline Wilson
Ihanat, kamalat pojat, (1997)
Mieletön kalorikammo (1998)
Myöhään ulkona (1999)
Voi itku! (2002)

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Jacqueline Wilson: Tracy Beaker -sarja
Jacqueline Wilson: Queenie
Jacqueline Wilson: Candyfloss

Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen

Synnyin tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1951.

Norwegian Woodin jälkeen en ole lukenut mitään Haruki Murakamilta, sillä mikä voisi yltää niin hienon teoksen kanssa samoihin fiiliksiin ja lukemisen riemuun. Nyt aika oli kuitenkin otollinen ja innoistuinpa vielä kirjamessuilla ostamaan kolme Murakamin kirjaa lisää.

Takakannesta: Hajime on saavuttanut keski-ikään mennessä paljon – perheen, kaksi omaa ravintolaa, huvilan – ja kaikki on tavallaan hyvin. Silti oudon falskiuden tunteen riivaamana hän kaipaa elämäänsä merkitystä ja eritoten Shimamotoa, lapsuuden vuosien sielunkumppania, jonka kanssa kuunneltiin Nat King Colea vinyyliltä. Kun Shimamoto yllättäen palaa kuvioihin, Hajimen on valittava elääkö menneessä vai nykyhetken ehdoilla.

Liekö keski-iän tuoma kriisin vuoksi Hajime haikailee Shimamoton perään, jolla on ollut pieni lokero miehen sydämessä lapsuuden saakka. Puolessa välissä kirjaa päästään iltaan, jolloin Hajimen ravintolaan saapuu kaunis naisasiakas, jota Hajime ei ole ennen siellä nähnyt. Hajime ei kiinnitä hänen erityisesti huomiota, ei ennen kuin nainen istuu baarituolille aivan Hajime viereen ja vasta muutaman sananvaihdon jälkeen Hajime tunnistaa Shimamoton.

Alaotsikoksi kirjalle voisi antaa "Hajimen elämän naiset", sillä se käy systemaattisesti läpi miehen  naishistorian aina nuoruudesta lähtien nykyhetkeen saakka. Aikuisiällä tavattu Shimamoto on muuttunut salaperäiseksi hahmoksi ja onnellisesti naimisissa oleva Hajime jossittelee. Tunnistan kyllä Murakamin seesteisen ja uneliaan (kaikella rakkaudella) tyylin, mutta kirja jäi valitettavasti vaisuksuksi. Ehkä en vain osannut asettua keski-ikäisen Hajimen saappaisiin ja hänen villiin haluunsa.

Missä määrin nämä auton ohjauspyörää puristavat kädet
ovat minun todelliset käteni? Mikä tässä näkemässäni
maisemassa on todellista? Mitä enemmän tätä mietin,
sitä epäselvemmäksi kaikki kävi.

Suositus: laita taustalle soimaan Nat King Colen L-O-V-E ja tarina lähtee uusiin ulottuvuuksiin.

★★★
Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen

(Kokkyo no minami, taiyo no nishi, 1992)

Tammi, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Haruki Murakami: Norwegian Wood

Ehtisinkö vielä lukea

Heräsin juuri siihen, että tätä vuotta on jäljellä kohta vain kuukausi! Huh kun aika kiitää. Kävin läpi meneillään olevia haasteita, joita onneksi on lähinnä vain Uudelleen luettua- ja 100 kotimaista -haasteet. Niin ne sata kotimaista... 60 rajapyykki on juuri ylitetty eli voin valehtelematta kertoa, että pelkkien kirjojen avulla ei sataan ihan päästä, mutta se ei koskaan realistinen tavoite ollutkaan. Suoraan sanottuna olen erittäin hämmentynyt, että puoletkaan tuosta määrästä on jo luettu!

Mutta nyt asiaan, koska pohdintaa itse haasteesta ja sen sujumisesta kirjoittelen sitten tammikuussa, kun haaste on jo päättynyt ja vältyn lukemasta enää kotimaisia. Vai haluanko enää edes välttyä? Noniin, kuukausi siis tehokasta lukuaikaa jäljellä, jolloin luettujen pinoa voi paisuttaa. Lainasin kirjastosta melkein kaikki loput listaltani löytyneet kiinnostavat kotimaiset (kyllä vain, lista alkaa jo loppua...) ja nyt pähkäilen enää, että mitkä noista voisin vielä ehtiä lukemaan. Paljon kiinnostavia kirjoja ja tässä ne tulee:

Etenkin nuortenkirjoissa on paljon mielenkiintoista luettavaa. Kepler62-sarjasta jäljellä on vain viimeiset kaksi osaa, joista toisen sain tänään kirjastosta, vaikka varatessani kirjoja jonoa oli kertynyt jo isolukuinen summa. Rouhiaisen Muistojenlukija on epäilemättä hyvä, sillä tykkäsin Susirajasta (joka sekin muuten kesken). Kirjan haluaisin lukea siitäkin syystä, että se on tänä vuonna ilmestynyt. Kevätuhrit-kirjaa olen nähnyt siellä täällä kehuttavan ja Seita Vuorela♥ Tarvitseeko edes selittää? Sointuupa noiden kansien väritkin kauniisti yhteen.



Samalla linjalle kun jatketaan, niin pari lyhyttä kirjasarjaa bongasin: Terhi Rannelan nuortensarja ja Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki. Nämä ainakin olisivat nopealukuisia välipalakirjoja paksumpien väliin.



Heinähattu ja Vilttitossu -sarja pitäisi sekin viedä päätökseen Markus Majaluoman kuvittamien kirjojen osalta. Kahden maan Ebba on lastenkirjojen Finlandia-ehdokkaana, joten se kiinnostaa muiden ehdokkaiden tavoin. Lisänä pari novellikokoelmaa, sillä niitä en turhan usein lue. Sadan vuoden unet ja Miehestä syntynyt ovat molemmat saduista inspiroituneita novelleja aikuisille ja minähän tunnetusti satumuunnelmista pidän.
 

Aikuisten kirjallisuuden osalta edustettuina ovat Taivaslaulu, Syyskuun jumalat, Eksymisen ja unohtamisen kirja ja Marrasyöt. Jenna Kostetin kirjaa kohtaan on suuret odotukset edellisestä johtuen ja sen vuoro on sitten, kun saan pari muuta kesken olevaa dekkaria niin sanotusti alta pois. Syyskuun jumalien oudosti käyttäytyvä kaupunki kiehtoo lähtökohtaisesti mielikuvitusta, joten sekin on luettavien pinossa korkealla.

Sitten omasta hyllystä löytyisi ainakin vielä nämä must read kirjat kuten Valkaman Linnavuoren Tuuli, Raevaaran Hukkajoki ja Kurton Tristania. Hukkajoen ainakin suunnittelin aloittavani piakkoin sekä kuvasta puuttuvan Muumilaakson marraskuun. Ehtisinköhän puolet näistä lukea? Enemmänkin varmasti, jos kirjapinossa ei olisi kaikkia muitakin koukuttavia tapauksia, sillä en ajatellut pyhittää joulukuuta täysin kotimaisille.


Miltä listaus näyttää teidän muiden silmään? Helmiä? Floppeja?

Sadie Jones - Kutsumattomat vieraat

Astuttuaan avioon Edward Swiftin kanssa -- Charlotte oli vaihtanut paikkaa aamiaispöydässä mukautuakseen uuden puolisonsa tarpeisiin; tarkemmin sanoen siksi, että voisi auttaa tätä levittämään voita paahtoleivälleen ja viipaloimaan leikkeleitä.

Kahtena edellisenä vuonna suomeksi ilmestyneet Sadie Jonesin romaanit ovat olleet vaikuttavia teoksia, jotka kiilasivat kyseisten vuosien parhaiden lukuelämysten joukkoon, joten myös Kutsumattomien vieraiden kohdalla odotukset oli hinattu kattoon. Osittain se oli mitä lupaili, vaikka aivan edellisten tasolle eivät rahkeet riittäneet. Huono tämä ei silti missään nimessä ollut, vaan sattui vain painimaan timanttisessa sarjassa.

Takakannesta: Sternen perhe asuttaa jylhää kartanoa Englannin maaseudulla. On perheen tyttären Emeraldin syntymäpäivä, mutta vieraat tuovat mukanaan huonoja uutisia. Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus, ja selviytyjät on määrätty majoittumaan kartanoon. Illalla puhkeaa myrsky. Samalla kun juhlaväki nauttii salissa illallista, ryysyinen joukko kolmannen luokan matkustajia liikuskelee levottomasti ja uhkaavana pitkin taloa. Mutta keitä matkalaiset oikein ovat?

Sternen perhe ja kutsutut vieraat yrittävät sinnikkäästi ja arvokkaasti jatkaa juhlien pitämistä huolimatta ylimääräisistä häiriötekijöistä, jotka on sullottu arkihuoneeseen epämääräiseksi ajaksi. Rähjäiset matkalaiset äityvät valittamaan nälkää ja milloin mitäkin, mutta juhlijat käyttävät taktiikkaa "poissa silmistä, poissa mielestä" unohtaakseen epämieluisat matkalaiset. Varsinkaan perheen äiti Charlotte ei suo heidän suuntaansa yhtään mukavaa ajatusta - tai edes ajatuksen tynkää. He ovat pakollinen paha ja saavat selvitä keskenään omissa oloissaan.

Yksi kutsumattomista vieraista, Charlie Traversham-Beechers, luikahtaa kuitenkin sujuvasti juhlaväen joukkoon ja järjestää omaa ohjelmaa, johon ylhäiset päähenkilömme lankeavat ja kenties katuvat sitä samantien. Toisaalla perheen varsinaisella lapsella Smudgella - jonka olemassaolo pääsee vanhemmilta usein unohtumaan - on ihan omat aatoksensa juhla-illan ohjelmasta, johon sisältyy taidemaalaus ja poni sisätiloissa.

Kirjan musta huumori ja komediallisuus aukenivat ihan eritavalla loppupaljastuksen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna alussa on tosi paljastava kohta koko asetelmaa koskien, mutta minä ainakaan en sitä onneksi tajunnut. Jonesin kolme kirjaa muodostaa kirjavan joukkion, joita kuitenkin yhdistää taitavasti ja varmasti kirjoitettu teksti. Kutsumattomat vieraat edustaa vähän omituisempaa tarinaa, jossa on ripaus makaaberisyyttä ja joka vaatii lukijaltaan hyvää huumorintajua ja pientä ruuvien löysäämistä.

Kotiinpaluulla on aina erityinen paikka sydämessäni, mutta vahva suositus myös hänen muullekin tuotannolleen.

★★★½
Sadie Jones - Kutsumattomat vieraat

(The Uninvited Guests, 2012)

Otava, 2017

Arvostelukappale 

Muita postauksia

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta