Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit

6.12.2017

Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus (#7)


Jos muistuttaa minua vähänkin, rakastaa mädäntymistä.

Olen odottanut kovasti tätä seitsemättä osaa monestakin syystä. Ensiksi ihan siksi, että kemistinero ja harrastelijasalapoliisi Flavia on huipputyyppi, jonka kanssa viettää mieluusti viikonlopun. Toiseksi siksi että edellinen alkoi jo tuntua vanhan toistolta, vaikka vakavasti epäilen etten koskaan voisi oikeasti kyllästyä Flaviaan, mutta halusin palauttaa uskoni sarjan ja sen kykyyn tarjota vielä jotain uutta. Ja jälleen kerran vainukoiran nenäni piti paikkansa ja sain vanhan tutun Flavian, mutta jonka mielensyövereihin sukellettiin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Yksi asia, jota aikuistumisessa pelkään, on se että ennemmin tai myöhemmin ihmiset antavat tunteiden sumentaa yksinkertaisen logiikan. Petollinen tunteellisuus jumittaa koko koneiston, vähän kuin hienon kellon pikkuruisen rattaiden sekaan kaadettaisiin hunajaa.

Flavia de Luce on merimatkalla kohti Kanadaa ja Miss Bodycoten tyttökoulua. Isä ja Felicity-täti ovat yrittäneet saada Flavia innostumaan matkasta, sillä kävihän Flavian äiti saman koulun(!), mutta melkein 12-vuotias tyttö kärsii jo etukäteen ajatuksesta sekä epämääräisistä puheista ikivanhan ja perinnöllisen roolin opettamisesta koulussa. "Seison R.M.S Scythian kohoilevassa keulassa ja pidin suuta ammollaan siinä toivossa, että tuulenpuuskat ja suolavesi huuhtoisivat suustani pahan maun, joka oli peräisin tähänastisesta elämästäni." Aurinko ei ole edes ehtinyt nousta ensimmäisenä koulupäivänä, kun Flavian jalkojen juureen tipahtaa hiiltynyt ja muumioitunut ruumis, eikä henkilöllisyydestä ole tietoa - tekijästä puhumattakaan. Tutustuessaan sisäoppilaitoksen oppilaisiin, opettajiin ja henkilökuntaan ei Flavialta puutu epäiltyjä tai mahdollisia motiiveja.

Flavia on ollut tähän asti sarjaa aika rauhallinen ja tyyni, mutta Nokisen tomumajan arvoituksessa hän saa tarpeekseen salakähmäisyydestä ja asioiden pimittämisestä ja tulistuu kunnolla. Koti-ikävän kautta syvennettiin paljonkin kuvaa päähenkilöstä. Hänellä on ikävä omaa kemianlaboratoriota, jossa hän on viettänyt onnellisimmat hetket isän vanhaan harmaaseen villapaitaan kääriytyneenä Tar-enon muistikirjoja selaten ja kokeita tehden. Herkkä puolikin tytöstä on siis olemassa, vaikka muuten Flavia ottaa asiat vastaa kylmän viileästi kuten nuo takan hormeista tippuvat ruumiit.

"Kauan sitten kuulemastani saarnasta muistin, että Herra kavahtaa niitä, joiden huulilta kuuluu valheita, mutta iloitsee toden puhujista. Mitäköhän Jumala ajattelee ihmisistä, jotka vain muuntelevat tosiasioita hieman?"

"Oliko väärin olla näin vilpillinen? No, luultavasti oli. Mutta jos Jumala olisi halunnut minun olevan toisenlainen, hän olisi järjestänyt asiat niin, että olisin syntynyt turskaksi enkä Flavia de Luceksi - eikö niin?"

Flavia on edelleen niin vastustamaton koottujen selitysten mestari, joka hallitsee kemian lisäksi myös näyttelimisen jalon taidon - ja ehkä vähän ihmisten manipuloinninkin. Hän puuhaa paljon itsekseen, vaikka eivät sosiaaliset tilanteetkaan tuota hänelle ongelmia. Sisäoppilaitoksen kimurantti tapaus vaatii ratketakseen Flavian järkkymätön logiikka ja onneksi hän on parhaimmillaan kinkkisen tilanteen edessä, jossa tarvitaan nopeaa älyä ja luovaa ongelmanratkaisua.

Ihanaa, että sarja voi tarjota näinkin pitkällä ollessaan vielä uusia asioita ja kehittää päähenkilöä eteenpäin! Alan Bradleyn ihastuttavan ja kuvainnollisen kielen vuoksi kirjasta olisi löytynyt miljoona hyvää sitaattia.
"Toisinaan he vilkaisivat kauhuissaan joukkoamme, joka varmaankin näytti siltä
kuin Toronton vapaasairaalan köyhät keuhkopotilaat olisivat päässeet retkelle."
"Olimme kuin yössä toisensa ohittavia laivoja, jotka näyttivät toisilleen
lyhyen merkin ja suuntasivat sitten horisonttiin omaa pimeyttään kohti."
Pidän niin paljon hänen näppäristä kielikuvistaan. Alkuvuodesta ilmestyy jo suomeksi seuraava osa, joten pitkään ei taaskaan tarvitse odottaa!

½
Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus
(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)
Bazar, 2017
Arvostelukappale

8.8.2017

Chris Riddell - Ottilia menee kouluun


Ottilia asui asunnossa 243 P. V. Puuskulaisen tornissa, jota
sanottiin Pippurimyllytaloksi, koska se näytti sellaiselta.

Ihastuin Ottiliaan jo ensimmäisen kerran tavatessamme, joten olen innoissani, että sarjaa on päätetty suomentaa lisää. Englanniksi osia on ilmestynyt jo neljä. Chris Riddell on kirjoittanut ja kuvittanut myös Ada Gootti -sarjaa.

Ottilia ja Mauri-herra ovat jälleen mysteerien äärellä. He tapaavat puistossa Seela Forström-Lauristo III:n ja tämän patagonianponin Möpön. Ottilia viettää siitä lähtien paljon aikaa Seelan kanssa, kunnes uuden ystävän on mentävä kouluun. Kekseliäs Ottilia kirjoittaa vanhemmilleen ja pyytää päästä myös kouluun. Pian hän on jo koulubussilla matkalla kohti Alli B. Salon koulua.

Sisäoppilaitos on tarkoitettu erilaisesti lahjakkaille oppilaille ja Ottilia pelkää, ettei hänellä ole lahjoja. Muita oppilaita taas pelottaa Seelan kertomat kummitusjutut koulussa vaeltavasta kummituksesta, varsinkin kun kaikenlaista kummaa alkaa tapahtua. Ottilia ja Mauri-herra päättävät napata kummituksen.

 

Mauri-herra on surullinen Ottilian uudesta ystävästä, sillä hän ei haluaisi jakaa Ottiliaa kenenkään kanssa. Ottilian nukkuessa Seelan kanssa samassa ylellisessä makuuhuoneessa joutuu Mauri-herra muiden lemmikkien joukkoon Itäsiiven pilttuisiin. Ei ole ihme, että Mauri-herra kaipaa ystäväänsä, sillä Ottilialla ei näytä olevan kauheasti aikaa hänelle koulun pitäessä tytön kiireisenä. Mauri-herra on tehnyt itsekseen salapoliisitöitä etsiessään Ottilian erilaista lahjaa ja törmännyt mielenkiintoisiin asioihin, mutta Ottilia ei ehdi kuunnella.

Ottilia menee kouluun on suloinen kirja koti-ikävästä, omista vahvuuksista ja ystävyydestä. Yhtä tärkeitä tekstin rinnalla ovat Riddell taidokkaat kuvat, jotka herättävät hauskan tarinan eloon.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Chris Riddell - Ottilia menee kouluun
(Ottoline Goes to School, 2008)
Gummerus, 2017
Arvostelukappale

24.2.2017

Seita Parkkola - Viima


"Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä.
Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu."
kirjan alku

Kannatan heräteostoksia, varsinkin sen jälkeen, kun pari Seita (ent. Parkkolan) Vuorelan kirjaa ostin ihan vain hienojen kansikuvien perusteella. En ole katunut pätkääkään. Finlandia Junior -palkintoehdokkaana ollut Viima on Usvaa paljon synkempi kuvaus koulujärjestelmästä, kurinpidosta ja ystävyydestä. Tuleekohan tästä mitään järkevää sanottavaa, kun mielessä pyörii vain "mahtava, tosi mahtava kirja!" Yritetään kuitenkin.

Karkailusta syytetty kaksitoistavuotias Viima saa viimeisen tilaisuuden selvitä koulusta Mahdollisuuksien talossa, joka antaa vuosittain muutamalle toivottomalle lapselle mahdollisuuden. Vankilaa muistuttava koulu vaatii Viimaa jättämään vanhan taakseen eli katkaisemaan välit vanhoihin kavereihinsa ja luopumaan rakkaasta skeittilaudastaan, voidakseen päästä parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. "Vankeuteni oli alkanut." Viiman on yritettävä tosissaan pärjätä sillä ulos potkiminen tarkoittaa joutumista menetettyjen lasten kouluun, josta puhutaan vain kuiskaten.

"Ilma ulkona oli kirkas ja terävä. Katulamppujen valo värisi. Kun näin ihmisiä,
vetäydyin aina varjoihin. Sitten ohitseni lenkkeili mies ja koira. Koira katsoi
minua ja heilutti korviaan. Mies ei katsonut. Mietin olinko jo muuttumassa
näkymättömäksi. Se oli aika vavahduttava ajatus."

Koulussa on tiukat kurinpitojärjestelmät, jossa huonoista koulutuloksista tai käytöksestä piirretään viivoja teloituskukkulaan, ja jonka kokonaan valmistuttua seuraa rangaistus. Mahdollisuuksien talon valta ei ulotu pelkästään koulupäivän ajalle, vaan lasten vapaa-aikaakin kontrolloidaan. Harrastuslistalta saa (on pakko) valita mieleisensä aktiviteetit. Koulu valitsee parhaan kaverinkin, jonka kanssa kuljetaan koulumatkat ettei Viima vain sorru niiden aikana rikoksiin.


Viiman vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu isänsä, tämän puolison Virve Avannon ja tämän tyttären kanssa. Avantoa on "kiittäminen" Viiman viimeisestä mahdollisuudesta, sillä hän Mahdollisuuksien talon koulukuraattori. Kotonakaan ei siis saa olla rauhassa, kun Avanto pitää kuria ja rajoittaa elämää. Isä antaa vastentahtoisesti Avannolle siihen vapaat kädet.

Sattumalta Viima löytää omilla retkillään hylätyn tehtaan ja tutustuu siellä muutamiin lapsiin ja heidän johtajahahmoon Intiaan, joka on kirjan yksi kiehtovimmista hahmoista. Intia jää lukijalle mysteeriksi, mutta minulle hän on ainakin nimenä tuttu Usvasta. "Minua ei saatu kiinni, tietenkään. Minä olen näkymätön--" Hän on lapsi, jonka teloituskukkula näyttää joukkoteurastukselta ja josta muut lapset puhuvat kaikkien aikojen mahdottomimpana lapsena. "Hänestä ei puhuta eikä hän palaa."

Vuorela on rakentanut puistattavan vision, jossa koulun aikuiset näyttäytyvät pahoina, koulusysteemi on kammottava joka liikettä vahtiva ja mielivaltainen. Heikot vanhemmat joutuvat taipumaan koulun tahtoon, jottei lapsi syrjäydy ja joudun väärälle polulle. Viimassa on maagista realismia sekä dystopiaa ainakin kamala koulujärjestelmän kohdalla. Kirjaa on vaikea lokeroida mihinkään muottiin enkä haluakaan. Se on täydellinen sellaisenaan, monimuotoisena ja kiehtovana teoksena.

"Aikuisia tietysti kannattaakin pelätä. Aika moni heistä on vähän kuin
viisi metriä korkea kolmevuotias lumikolan kokoinen hiekkalapio
kädessä. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku", he sanovat ja iskevät
lapiolla päähän kaikkia kakkuja. "Älä tule tuhma poika, tule hyvä
poika." Sellaisessa touhussa voi saada monta tainnuttavaa iskua.
Sellaisessa voi käydä tosi huonosti. Usko tai älä."

Kolme kirjaa lukeneena voin sanoa, että Vuorela kirjoittaa omalaatuisia, huikeita tarinoita, joihin uppoudun joka ikinen kerta suurella intensiteetillä. Tätäkin kirjaa (ja kantta) komistaa Jani Ikosen upeat mustavalkoiset kuvat, joissa on samaa villeyttä kuin tarinassa.

_________________________


Seita Parkkola - Viima
Kuvitus: Jani Ikonen
Wsoy, 2006
Omasta hyllystä

21.4.2016

Charlotte Brontë - Syrjästäkatsojan tarina


"Kummitätini asuntona oli kaunis talo 
siistissä vanhassa Brettonin kaupungissa."
kirjan alku

Kiitos Brontë-haasteen, sain suhteellisen nopealla aikataululla luettua Syrjästäkatsojan tarinan. Se ei ole Charlotte Brontën tunnetuinta tuotantoa ja Goodreadsin mukaan Syrjästäkatsojan tarinaa pidetään Brontën omaelämäkerrallisimpana romaanina, sillä kuten päähenkilö Lucy Snowe myös Brontë toimi opettajana Belgiassa ja rakastui koulunsa johtajaan. Kotiopettajattaren romaani on yksi lemppareitani, joten sen kanssa samalle tasolle on vaikea päästä.

Päähenkilönä on nuori englannitar Lucy Snowe, joka on lähtenyt etsimään onneaan mannermaalta ja päätynyt pieneen tyttöoppilaitokseen englanninopettajaksi. Entisen luostarin koulusaleiksi muutetut huoneet ja villiintynyt puutarha muodostavat taustan tummanhehkuiselle rakkausdraamalle - kahden poikkeusihmisen sydämen tarinalle -- Takakansi

"Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa - hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliasuuksia - kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi."

Charlotte Bronte -haasteJostain syystä alku viehätti minua kovin kun Lucy oli kummitätinsä luona ja erikoinen Polly-tyttönen liittyi joukkoon. Senpä takia en sisäoppilaistosvaihetta pitänyt mitenkään erityisen kiinnostavana. Ikävää sinänsä, sillä sisäoppilaistosta on suurin osa kirjaa. Lucy on hyvin ärsyttäväkin henkilö; hän todellakin on syrjästäkatsoja, joka pidättäytyy kaikesta hauskasta ja miellyttävistä asioista. Hän eristää itsensä päästämättä muita ihmisiä liian lähelle ja antaakin itsestään kylmän ja välinpitämättömän kuvan. Sisäoppilaitoksessa Lucy ei ystävysty muiden opettajien kanssa, vaan hän löytää heistä aina jotain epämiellyttäviä ominaisuuksia. Hän onkin yksinäinen sielu, joka lähinnä seurailee muita pysytellen etäällä kaikista tapahtumista yms. Kuulostaa kamalalta ja kurinalaiselta elämältä:

"Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvansa luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt."

"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat."

Lucy on moderni ja itsenäinen nainen; hän haluaa olla oman onnensa seppä, eikä asettua liian mukavasti toisten almujen varaan. Romaanin tummien sävyjen lisäksi sieltä löytyy kummitteleva nunna, joka silloin tällöin maisemissa vilahtelee goottilaisen kauhun hengessä. Kirjan loppu on romaanin muuhun henkeen sopiva ja tulkinnallinen. Itse kallistun pessimistisyyden puolelle saatujen tietojen valossa, mutta jokainenhan voi tulkita sen niin kuin parhaaksi näkee.
_______

Charlotte Bronte - Syrjästäkatsojan tarina
(Villette, 1853)
WSOY, 1966
Omasta hyllystä
Kaksisataa sanaa Charlotte Brontesta -haaste
Tähtiä:

Muita Bronte-postauksiani:
Anne Bronte: Agnes kotiopettajatar

18.11.2015

Liane Moriarty - Mustat valkeat valheet


"Ei kuulosta koulun vitsailuillalta", Patty Ponder 
sanoi Marie Antoinettelle. "Kuulostaa mellakalta."
kirjan alku

Odotin hyvää lukukokemusta ja sen sain - moninkertaisesti. Mustat valkeat valheet tulee aivan varmasti komeilemaan tämän vuoden parhaiden kirjojen joukossa. Tämä keskiluokkainen yhteisö ei jätä kylmäksi!

Tarina alkaa visailuillasta, jonka dramaattisten tapahtumien loppuhuipentumana löytyy ruumis. Ennen sen suurempia paljastuksia palataan kuitenkin ajassa puoli vuotta taaksepäin ja siihen hetkeen, kun kaikki lähti verkkaisesti, mutta varmasti menemään alamäkeen. Australialaisen Pirriween koulussa on nollatoleranssi kiusaamiselle ja erään oppilaan yrittäessä kuristaa luokkakaverinsa, vanhemmat nousevat sotajalalle ja ovat kiinni toistensa kurkuissa.

Tästä lähtöasetelmasta tarina lähtee vauhdilla rullaamaan kohti tuota kohtalokasta iltaa. Kyyti on hurjaa. Jane on vasta muuttanut paikkakunnalle Ziggy-poikansa kanssa ja konflikteihin suorastaan hakeutuva Madeline ottaa hänet siipiensä suojaan, sillä kuristamisepisodin jälkeen pienten koululaisten vanhemmat jakautuvat kahteen leiriin; On Madelinen puoli ja toista joukkiota johtaa kuristuksen uhriksi joutuneen Amabellen äiti Renata.

Miten hurjaksi meno voikaan alakouluikäisten (!) lasten vanhemmilla muuttua. Jokaisella on omat salaisuutensa ja murheensa, jotka ajan myötä paljastuvat lukijalle. Rikkaus tai kauneuskaan eivät takaa onnellista elämää, joten ihmisiä ei tulisi arvoida kulisseja katsellen, vaan yrittää päästä niiden taakse.

Lukujen väliin on upotettu vanhempien ja opettajien huvittavia (pinnallisia) keskusteluja sekä rikosylikonstaapelin huomautuksia murhatutkinnasta:
"THEA: Minä allekirjoitin adressin. Pieni tyttöressukka.
JONATHAN: En tietenkään allekirjoittanut. Pieni poikaparka.
GABRIELLE: Älkää vaan kertoko kenellekään, mutta luulen että allekirjoitin sen epähuomiossa. Luulin sitä adressiksi, jossa vaaditaan kaupunginvaltuustoa tekemään Park Streetille suojatie."

Kirjan lumoava kansikin symbolisesti kertoo yhteisöstä, joka ensinäkemältä saattaa virheettömältä vaikuttaa, mutta pian kulissit hajoavat ja todellisuus paljastuu. Kaunista se ei tule olemaan, mutta täydellisen ulkoseinän kannatteleminen on raskasta. Mielessäni välähti jopa tv-sarja Täydelliset naiset. Herkullinen nautinto draamannälkäisille, salaisuuksien ja valheiden ystäville, sillä hyvän kirjan takuuvarma merkki on se, ettei sitä raaski laskea käsistään ja tämän olisin voinut yhdeltä istumalta hotkaista!

Mustat valkeat valheet ei ollut ainakaan minulle pelkkä välipalakirja tai viihderomaani. Siinä on rankkoja asioita kätkettynä kepeään kirjoitustyyliin, joka saattaa valheellisesti saada kirjan vaikuttamaan helppoiselta luettavalta, vaikka voihan sitä toki niinkin lukea, en kiellä, vaikka sain kuitenkin kirjasta paljon enemmänkin irti. Se on täynnä erilaisia teemoja kuten avioliitto, perheväkivalta, vanhemmuus, ystävyys... Loputtoman kiehtova teos. Kirjasta on ilmeisesti myös tekeillä elokuva, jossa nähdään mm. Nicole Kidman.
_______

Liane Moriarty - Mustat valkeat valheet
(Big Little Lies, 2014)
WSOY, 2015
Kirjastosta lainattu
Tähtiä:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...