Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafón

(El juego del ángel, 2008)

Seven, 2010
Kannen kuva: Fondo F. Catalá-Roca / Archivo Fotográfico Ahcoac
Päällyksen suunnittelu: Piia Aho

Omasta hyllystä

"Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen 
kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi."

kirjan ensimmäinen lause

Tuulen varjo on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, joten en ole yksinkertaisesti uskaltanut tarttua tähän seuraavaan kirjaan, sillä miten se voisi edes yltää edellisen tasolle - saati sitten olla parempi kuin yksi rakkaimmista kirjoistani. Osoittautui, että huoleni oli täysin turha. Olen vältellyt tietoisesti tästä kirjasta kirjoittamista, sillä suoraan sanottuna oikeita sanoja ei löydy. Haluaisin tehdä oikeutta kirjalla, mutta kaikki keksimäni lauseet ja sanat tuntuvat tylsille. Yritetään kuitenkin ;)

David Martín on töissä Teollisuuden ääni -lehdessä, kunnes pääsee tekaistun nimen turvin kirjoittamaan ei-niin-hyvälaatuista Kirottujen kaupunki -sarjaa. Nopeatempoinen työ vaatiin veronsa ja kuin tilauksesta Martín saa Andreas Corellilta, salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta, lyömättömän tarjouksen. Köyhistä oloista tulleen Martinin asuinolo- tai ihmissuhteet eivät ole loistavalla mallilla. Martín on ihastunut ystävänsä autonkuljettajan tyttäreen Christinaan, eikä luovu täysin toivosta, vaikka Christina meneekiin naimisiin toisen kanssa.

Martínin sihteeriksi ilmoittautuu itsepäisesti kovapäinen Isabelle, joka on ihastunut Martínin kirjoihin - ja ehkä vähän itse kirjailijaankin - ja tarvitsee apua omien kirjoitustensa kanssa. Päättäväinen Isabelle pitää rappiolla olevan Martínin järjissään, sillä mies on sotkeutunut johonkin mistä ei voi päästä pois.

"Aloin vasten tahtoani tottua Isabellen seuraan, hänen piikkeihinsä ja valoon, jonka hän toi taloon. Jos asiat jatkuisivat tuohon tapaan, pahimmat pelkoni kävisivät toteen ja meistä tulisi ystäviä."

Ensimmäisestä lauseesta lähtien olin tarinan vietävissä. Se on jännittävä, ihastuttava, pelottava, koukuttava... Se on kaikkea sitä ja paljon muuta. Se on todellinen helmi. Tuulen varjoon verrattuna Enkelipeli on pelottavampi ja enemmän kauhuelementtejä sisältävä. Takakannessa onkin osuvasti kuvattu tätä Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi. Semperen kirjakauppa on ehdottamasti lempipaikkani ja edustaa myös jonkinlaista turvapaikkaa kirjassa. Sen kaltaisiin kuvauksiin rakastun ja Zafónin kirjoissa kieli on erityisen kaunista. Se on oivaltavaa ja henkilöiden väliset dialogit välillä jopa riemastuttavan nokkelia. Espanja rakkauteni kasvaa jokainen kirjan myötä - ja kaipuu Unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Kirjan lukeminen vei kauan, sillä säästelin sitä vain hyviin hetkiin, enkä esimerkiksi lukenut kirjaa yöllä silmät ristissä. Halusin täysillä nauttia tarinasta ja tirautinpa melkein pari kyyneltäkin, vaikka en ole lukija, joka yleensä itkee tai nauraa kirjan äärellä. Kauniin kauhistuttava, tiivistäisin kirjan olemuksen. Enkelipeli kestäisi helposti useammankin lukukerran, sillä kirjassa tuntui olevan niin monta ulottuvuutta, että jotkut pääsivät menemään ohi ja loppujen lopuksi sitä ei ole varma, että mitä oikeasti tapahtui.

"Hymyilin lauhkeasti, käytin tilaisuutta hyväkseni ja nousin pöydästä. Näin kuvani heijastuvan hänen pupilleistaan, olin niissä mustaan kaivoon vangittu kalpea nukke.
- Martín, olkaa hyvä ja pitäkää huolta itsestänne.
- Teen niin.
Nyökkäsin kevyesti ja suuntasin kohti ovea. Kuulin kuinka hän veti taas uuden sokeripalan suuhunsa ja murskasi sen hampaillaan."

Rakastan Zafónin kirjan elegantteja ja salaperäisiä kansia. Sitten vain Taivasten vankia metsästämään!

Tähtiä: ★★★★★

Jane Stanton Hitchcock - Silmänlumetta

Silmänlumetta - Jane Stanton Hitchcock

(Trick of the Eye, 2003)

Loisto, 2006
Kannen kuva: Jason O'Malley

Omasta hyllystä

"Kyltissä ovellani lukee TROMPE L'OEIL, INC."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 5

Silmänlumetta on kirjailijan ensimmäinen romaani ja se on ollut ehdolla mm. Edgar Awardin palkinnon saajaksi, joka myönnetään jännäreille sekä vuoden esikoisromaaniksi. Kirjan päähenkilö on trompe l'oeil maalari ja siihen liittyen mahtavia kuvia aiheesta löytyy ihan googlettamalla. On sitä ennenkin tullut ihailtua tätä silmää huijaavaa taiteenalaa, mutta siis Wautsi!

Nelissäkymmenissä oleva Faith saa erikoisen työtehtävän, kun rikas leskirouva pyytää häntä maalaamaan talonsa surullisen kuuluisan tanssisalin. Faithin on työnantajansa pyynnöstä jätettävä kaikki muut tehtävänsä ja paneuduttava laajaan työhönsä, joka viekin hänet mennessään. Faithilla on asiakkaita riittänyt, mutta tällainen tilaisuus on harvinainen, herättää suuri tanssisali eloon. Oman sävyn työhän tuo talon tyttären raaka murha kymmenen vuoden takaa. Tietenkään utelias Faith ei voi olla tutkimatta asiaa lisää ja liian myöhään hän huomaa joutuneensa marionetiksi muiden suunnittelemaan salakavalaan juoneen.

Juuri luetun Silmänkääntäjän tapaan lukijaa jymäytetään juonella, jota hän ei ole osannut odottaa. En ymmärrä, miten joku edes voisi arvata asioiden oikeanlaidan, sillä sen verran taitavasti tarina on rakennettu. Juoni oli siis kaikenkaikkiaan mieleeni, vaikka ei tämä mikään puhdas dekkari ole, vaan tunnelmaltaan enemmänkin chick-litmäinen, sillä murhan selvittämisen lisäksi Faithilla on rakkaushuolia. Enemmänkin viihdyttävä, eikä niin murhan ratkaisupainotteinen.

Vaikka päähenkilöllä on jo ikää, hän on silti hyvin epävarma itsestään, joka takia muistin hänen aina olevan joku parikymppinen. Faith pohdiskelee elämäänsä ja kaipuuta ex-poikaystäväänsä, vaikka hän tietää ettei heidän juttunsa ole toiminut ja tuskin tulisi toimimaan, jos he uudelleen yrittäisivät. Faithin henkisenä tukena on mielenkiintoinen persoona, Harry Pitt, joka eli hänkin aikalailla erakkoelämää kirjojen (tietty), taulujen ja kääpiösnautserinsa kanssa. Seitsemänkymppistä, pyöreävatsaista Harry ja vanhapiika Faithia yhdistää raukkaus taiteeseen - ja hyviin juoruihin ja tarinoihin.

Huomasin viihtyväni todella hyvin kirjan parissa, vaikka itse murha ei niin kauhean omaperäiseltä tuntunut, eikä oikeastaan koskaan ollut keskiössä, mutta tälläinen järjestely oli kivaa vaihtelua näiden muiden perinteisempien dekkarien joukossa. Valokeilasta sen sijaan nautti Frances, jonka ristiriitaisesta luonteesta ei oikein tahtonut saada selvää. Naisen tyyni olemus saattoi hetkessä romahtaa hysteeriseksi ja hän alkoi puhua Faithille aivan outoja juttuja. Itsehallinnan takaisin saatuaan hän on taas viileä ja asiallinen (kuvittelin muuten Franceskin näyttävän Meryl Streepiltä :D). Faith uskoo Franceskin tietävän tyttärensä murhaajan, muttei suostu paljastamaan tätä vaan vaihtaa aina sujuvasti aihetta.

Kirjan hotkaisi hetkessä juurikin sen viihdyttävyyden ja nopeatempoisten tapahtumien vuoksi. Silmänlumetta on enemmän psykologinen jännityskirja kuin mikään toiminta ja niille, jotka kaipaavat irtautumista kaavamaisista dekkareista, niin suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: ★★★★

Ruth Rendell - Kolmas kerta

Kolmas kerta - Ruth Rendell

(A Guilty Thing Suprised, 1970)

Book Studio, 1977

Omasta hyllystä

"Kun Quentin Nightingale aamuisin lähti töihin Lontooseen, 
hänen vaimonsa nukkui aina sikeästi."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 4

Valinnanvaraa olisi ollut, mutta jostain syystä päädyin tähän kirjaan, jonka nimi ei kovin omaperäiseltä kuulostanut. Suurin syy oli, että halusin tutustua tähän "kuuluisaan" komisario Wexfordiin, mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt valita Rukoile, sinä viaton, jota alunperin ajattelin.

Elizabethin ja Quentinin avioliitto ei mihinkään suureen, intohimoiseen rakkauteen perustu ja pakolliset päivälliskeskustelutkin sujuvat hyvin, kunhan aiheena on sää, ja vain ja ainoastaan sää. Syyskuun pimeänä yönä Elizabeth lähtee tavanomaiselle kävelylleen kartanon puistoon, mutta päätyykin kauemmas, sillä hänen ruumiinsa löytyy läheisestä metsästä. Komisario Wexford alkaa tutkimaan tapausta.

Wexford itse on käsittämätön henkilö: hän on poliisi, joka kuitenkin jutteli kaikkien halukkaiden kanssa tutkimusten etenemisestä ja mahdollisista teorioista. Hyvin ammattimaista. Faktat ja epäilyt tiesi varmaan jokainen kyläläinen. Wexford ei vaan tuntunut tajuavan pitää mitään tietoa itsellään. Tutkimuksen johtolangat oli aika olemattomia ja henkilöiden elämä tuntui jollain tapaa loppuneen murhatutkimuksen alettua ja he ikäänkuin elivät kuulusteluja varten. Tai ainakin sain sellaisen kuvan kirjaa lukiessa, vaikka ei heillä mikään järin jännttävä elämä ollut ennen murhaakaan. Ehkä se kaikki kiikasti siitä: mielenkiinnottomia henkilöitä. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa miten heille käy.

Juoni ei mennyt kohdallani ihan putkeen, sillä totuutta yritettiin niin kovasti peitellä ja vakuutella aivan toista, että arvasin homman nimen jo heti alkuun, jonka takia kiinnostukseni väheni huomattavasti. Loppukaan ei yhtään paremmin sujunut kirjan kannalta; Sen vesitti täysin se, että juttu olisi kuitenkin seuraavana päivänä ratkennut, vaikka komisario Wexford ei olisi sitä tajunnut. Ja se minkä perusteella hän jutun selvitti on hiukan kyseenalainen - ei mene minulle läpi.

Syyllinenkään ei ollut minun silmissä uskottava, ainakaan sen valossa minkälaisen kuvan tästä henkilöstä annettiin. Mikään ei osoittanut, että kyseinen henkilö olisi syyllinen - ei edes jälkeenpäin. Ainoastaan hatara perustelu teon motiiviksi, jota on vaikea niellä. Tulin siihen johtopäätökseen, että olen tottunut Agatha Christien älykkäisiin murhaajiin ja monimutkaisilta tuntuviin suunnitelmiin, että tämä idioottimaisen tyhmä murhaaja oli jo liikaa.

Kolmannen kerran viimeiset lauseet jättivät kaiken lisäksi karvaan maun suuhun, sillä kirjailija oli selvästi pyrkinyt todella dramaattiseen loppuun, mutta verrattuna kirjan muuhun olemattomaan jännitykseen, se meni yli. Teki mieli nauraa sen sijaan, että olisin kauhistunut, mikä taisi olla niiden lauseiden haluttu tarkoitus. Sorry. Vaikka takakannessa yritettiinkiin vakuutella, että Englannin johtava rikoskirjailija, niin tuomioni on, että todella heikko genrensä edustaja. Taitaa siis jäädä lukematta lukupinossa odottava Rendellin Rukoile, sinä viaton - ainakin tämän haasteen osalta.

Huhhuh, mitä tylytystä.
Positiivisena asiana voisin loppuun sanoa......hmmm........kirjan pituus! 188 sivua :D

Tähtiä: ★

Agatha Christie - Ikiyö

Ikiyö - Agatha Christie

(Endless Night, 1967)

WSOY, 1969

Omasta hyllystä

"Lopussani on alkuni..."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 3

Kyse ei ole mistään perinteisestä Christiestä, jossa Poirot tai Marple ratkoisi rikosta suuressa kartanossa. Nytkin on suuri talo mukana, mutta kyse on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema viimeinen mestariteos. Talo ei synny onnellisiin olosuhteisiin, sillä paikkaa varjostaa mustalaisten kirous. Ikiyö eroaa Christien aiemmasta tuotannosta, sillä se keskittyy ihmisen psykologiaan, sen sijaan, että joku etsisi johtolankoja ja haastattelisi ihmisiä rikoksen selvittämiseksi.

Mike ja Ellie kohtaavat ensi kertaa huutakaupassa ja siitä alkaa heidän yhteinen taipaleensa, joka ei suinkaan pääty onnellisesti naimisiinmenoon ja yhteisen talon rakennuttamiseen. Mike on elämästä kaiken irtiottava mies, joka on tehnyt hanttihommia vähän sinne sun tänne, mutta päättää viimein asettua aloilleen - ainakin hetkeksi - Ellien kanssa, jonka tausta on aivan toisenlainen. Ellie on hento ja rakastettava, joka on elänyt lähes koko elämänsä suojeltua elämää. Aviomies ehdokkaat on perhe hänelle valinnut, sillä Ellie kuuluu hyvin rikkaaseen sukuun, eikä tuo suku pidä onnenonkijoista.

Agatha Christie on ihan omaa luokkaansa huijaamaan lukijaa. Hän antaa paljastukseen saakka lukijan olettaa jotain, joka osoittautuukin ihan vääräksi. Ikiyössäkään ei tullut missään vaiheessa alkaa epäillä tiettyjä asioita, vaan niitä piti ihan itsestäänselvyyksinä. Huomio kiinnittyi aivan toissijaisiin juttuihin, niin kuin kirjailija olikin varmasti tarkoittanut.

Ikiyö onnistui yllättämään ja alun hämmennyksen jälkeen totesin pitäväni tästä Christien kokeilusta kirjoittaa aivan toisella tavalla. Juoni eteni sujuvasti ja alku muistutti enemmänkin "tavallista" tarinaa kuin dekkaria, kunnes jännitys virtasi sivuille vaivihkaa. Henkilöihin en varsinaisesti kiintynyt, mutta se on minulle hyvin yleistä Christietä lukiessa (paitsi Poirot ja Marple on parhaita). Henkilöt kun eivät yleensä kovin rakastettavia ole ja samaistumispintakin on olematon. Tämä on siis tässä tapauksessa hyvä asia: voi rauhassa arvailla kuka on murhaaja, kun ei ole niin upoksissa tarinaan.

Kansissa on muuten ainesta Vuoden hirvein kansi -kisaan, mitään noin järkyttävää en olekaan hetkeen nähnyt. Ihme tuherrusta. Perinteisiä Christien dekkareita lukeneelle suosittelen tätä kirjaa, mutta kirjailijaan ensikertaa tutustuminen kannattaa aloittaa ehkä jostain toisesta kirjasta, sillä tämä tosiaan eroaa hyvin paljon kirjailijan muusta tuotannosta.

Tähtiä: ★★★★★

Sarah Waters - Silmänkääntäjä

"Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder."

Onneksi en muuten vaivautunut ottamaan sen enempää selvää kirjailijasta ennen kirjan lukemista, sillä olisin varmasti muuten tajunnut paljon enemmän etukäteen, mutta nyt kaikki tuli täytenä yllätyksenä.

Eletään Lontoossa vuotta 1862 ja alku on hyvin olivertwitmäinen: Sue Tripher on orpo tyttö, joka on kasvanut pikkurikollisten parissa ja oppinut itsekin varastelemaan. Sue pitää talon emäntää, hyvätahtoista rouva Sucksbya, kuin omana äitinään. Luvassa on kuitenkin maisemanvaihdos, kun Gentleman, komea ja älykäs - hieman pelättykin - varas tulee ehdottomaan rouva Sucksbylle erittäin rahakasta sopimusta, jonka juoneen Sue liittyy.

Sue päätyy suureen ja kolkkoon maaseutukartanoon, jossa asuu toinen orpotyttö, neiti Maud yhdessä enonsa kanssa. Suen ja Maudin välillä on vain se pieni ero, että Maudia odottaa suuri perintö.  Luvassa on petoksia ja valheita milloin kenenkin päänmenoksi. Erään käännekohdan jälkeen kaikki tuntui sekavalta, mutta itseasiassa kaikki olikin hyvin yksinkertaista, jos siis olisi tosiaan tiennyt mihin se kaikki johtaa. Ja sitähän ei etukäteen voi tietää.

Alku sujui hieman kankeasti, mutta kun valheiden ja salaisuuksien verhoa hieman raotettiin olin ihan innoissani kirjasta! Lukijaa vedätetään kunnolla - tai ainakaan minä en aavistanut kaikkia niitä juonikiemuroita. Ahdistavin osuus kirjassa oli selvästi mielisairaala, jossa siihen aikaan potilaita kohdeltiin aika tylysti ja hoidot olivat jotain ihan hirveää. Vaikka kirjan alussa jo mielisairaalasta puhuttiin en oikeasti uskonut, että missään vaiheessa sinne päädyttäisiin, mutta jälleen toisin kävi. Mikään juoniveikkaukseni ei tainnut muutenkaan osua oikeaan. Lopussa en enää yrittänytkään arvailla mitään :)

Kirjassa vaihdellaan näkökulmia Suen ja Maudin välillä, mutta ensimmäinen kertojan vaihdos tulee vasta kahdensadan sivun jälkeen, joten tarinaan ehtii hyvin päästä mukaan. Jossain vaiheessa juuri ennen tuota sivumäärää loppui melkein usko. Kaikki tuntui menevän niin kuin oli tarkoituskin ja ihmettelin, mitä tässä enää voisi tulla. Ja silti sivuja oli vielä yli puolet jäljellä! Voi kun olin malttamaton. Sitten se Käänne isolla k:lla tapahtui ja kaikki tapahtumat menivät päälaelleen ja lukija tiputettiin kärryltä aivan tyystin. Minä ainakin sain kunnon tällin näin kuvainnollisesti sanoen.

1800-luvun kuvaus kirjassa on erittäin antoisa ja historiallisten romaanien lukijoita Silmänkääntäjä voisi kiinnostaa. Kirjassa tulee hyvin esiin eriarvoisuus Suen ja Maudin välillä. Palvelija pukee ja riisuu Maudin viimeisiä vaatteita myöten, eikä tyttö itse koske niihin. Ei varmaan osaisikaan. Maud käyttää päivänsä auttamalla enoaa kokoamaan hurjasta määrästä kirjoja hakuteoksen sekä viihdyttää enon herrasmies vieraita lukemalla noita kirjoja. Viattoman kuuloista eikö? Haha :D Muuten Maudin eno ei kirjassa esiinnykään vaan hänet jätetään taka-alalle.

Valheiden verkko vain paisui loppua kohde, mikä tietenkin nopeutti lukemista ja liian pian kirja olikin luettu. Silmänkääntäjän jälkeen aion ehdottomasti tarttua jatkossakin Sarah Watersin kirjoihin ja Vieras kartanossa onkin jo hyllyssä odottamassa.

★★★★
Sarah Waters - Silmänkääntäjä

(Fingersmith, 2002)

Tammi, 2006

Omasta hyllystä

Hanna Koljonen - Syliinvaellus Intiaan

Syliinvaellus Intiaan - Hanna Koljonen

Asema, 2011

Kirjastosta lainattu

"Ensireaktioni Intiaan = Rakkaus"

kirjan ensimmäinen lause

Hanna Koljosen esikoisteos on itseironialla höystetty matka oman itsensä etsimiseen.

"Äiti Amman arvioidaan halanneen yli 31 miljoonaa ihmistä. Yksi heistä on Hanna Koljonen. Tämä on kertomus elämän tarkoituksen etsimisestä, matkasta Amman luokse maahan, missä kaikki voi olla toisin."

Ihastuin kirjan todella värikkäisiin ja rönsyileviin kuviin, joka varmasti sopii Intian maisemiin ja tunnelmaan. Sarjakuvan päähenkilö on nuori Hanna, joka on etsinyt elämän tarkoitusta, onnellisuutta ja oman itsensä löytämistä. Monien uskontojen kirjat on koluttu läpi, mutta vasta Intian pyhät tekstit ja joogafilosofia saavat hänen sydämensä sykähtymään. Lopullisesti naisen elämän muuttaa Äiti Amman tapaaminen ja halaaminen. Ja siitä alkaa seikkailu kohti Intiaa - ja omaa itseään.

Saattoi johtua aiheesta tai jostain muusta, mutta hieman varuillani tätä luin. Minulle kelpaisi lukea tämä sarjakuva ilman tekstejä, kun kuvat ovat itsessään jo niin vaikuttavia, ettei muuta tarvittaisi. Todella hauska nimi tällä sarjakuvalla :)

Tähtiä: ★★★½

Mari Jungstedt - Vaarallinen leikki

Vaarallinen leikki - Mari Jungstedt

(Den farliga leken, 2010)

Otava, 2013

Kirjastosta lainattu

"Nainen käveli yksin Milanon kaduilla lämpimänä toukokuun päivänä."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 2

Nopeasti parrasvaloihin päässeen yhdeksäntoistavuotiaan malli Jenny Levinin ura on huipuissaan ja hän on mallitoimistonsa suurin toivo. Hän myöskin seurustelee kuuluisan muotikuvaaja Markus Sandbergin kanssa. Aivan toisaalla entinen malli Agnes yrittää selviytyä anoreksiansa kanssa sairaalassa ja jokainen päivä on kamppailu. Näiden kahden tytön tarinat alkavat vähitellen kietoutua toisiinsa, kun Markus pahoinpidellään kuoleman partaalle kuvausmatkalla Gotlannissa ja näyttää siltä, ettei Markus tule olemaan ainut uhri.

Jennyn ja Agneksen kautta lukija pääsee seuraamaan muotimaailmaa sen kulissien taakse. Tapausta alkaa selvittämään komisario Andreas Knutas kollegoineen ja he pääsevät näkemään muotimaailman raa'an todellisuuden. Seurattavia henkilöitä on siis jonkin verran, kun mukaan otetaan vielä Johan Berg, alueuutisten paikallistoimittaja. Joka luvussa on taas eri henkilö, jota seurataan, enkä täysillä päässyt nauttimaan tarinasta, sillä kahden aukeaman jälkeen minut repäistiin väkivaltaisesti seuraamaan taas seuraavaa henkilöä. Ikinä ei ikään kuin ehtinyt tutustua tarpeeksi kehenkään, sillä luvut olivat tosiaan todella lyhyitä.

Jännitys rakennettiin liian läpinäkyvästi. Jennykin hoki "Ei ole mitään pelättävää. Ei mitään." Ja oksa rasahti, oksa rasahti uudelleen. Suosin enemmän vaivihkaa hiipivää jännitystä, mikä ei niinkään ole seuraus typerän ilmiselvistä lauseista, vaan tunnelmasta ja hiljaisista vihjauksista. Ehkä joskus ennen en olisi tuohonkaan asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta näin enemmän lukeneena, sitä alkaa arvostaa enemmän, että saa itse päätellä asioita, eikä kirjailija sano mitä pitää ajatella. Muuten ihan pidin Vaarallisesta leikistä, sillä se keskittyi ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin, eikä mitään murhaa edes taidettu kuvata sen tapahtumahetkellä. Ja sehän minulle sopii :)

Vaarallinen leikki tuo hyvin esille muotimaailman epäkohdat: laihuuden sairas ihannointi ja siihen pyrkiminen oman terveydenkin uhalla, aloittelevien mallien kohtelu, jotka ovat epävarmuudessaan vielä herkkiä kaikille kommenteille. Agnes toimii esimerkkinä kuinka voi käydä, jos maailma ympärillä on liian julma ja vaatii liikaa. Ajankohtainen aihe.

Olen vilkuillut muitakin Jungstedtin kirjojen kansia ja pidän näkemästäni. Niissä kaikissa on sama tunnelma ja kuvat tarpeeksi vähäeleisiä. Tämänkin kirjan kannessa olevan höyhenen yhdistin Agneksen anoreksiaan ja toisaalta elämän haurauteen ja nopeaan muuttumiseen.

Tähtiä: ★★★½