Piiat - kirjana ja elokuvana

 
"Mae Mobley syntyi elokuussa 1960, aikaisin sunnuntaiaamuna."

kirjan alku

Mustat ja valkoiset elävät rinnakkain, mutta toisiaan tuntematta Jacksonin Mississippissä. Mustille naisille opetetaan, miten valkoisissa kodeissa ollaan palveluksessa ja valkoisille naisille, miten aviomies napataan. Paljon muita vaihtoehtoja ei elämä naisille tarjoa etelävaltioiden pikkukaupungissa 1960-luvun alussa.

Vanha maailma vanhoine sääntöineen on kuitenkin murtumassa, eikä parikymppinen Skeeter halua päätyä kotirouvaksi. Hän ryhtyy kokoamaan kirjaa mustien kotiapulaisten elämästä havitellessaan omaa uraa. Hanke on vaarallinen sekä piioille että heidän emännilleen. Kotiapulaiset pelkäävät työpaikkojensa puolesta, valkoiset työnantajat eivät halua nähdä totuutta elämästään. Esiin nousee kuitenkin myös aito lämpö ja kiintymys, jota rotuajat eivät voi estää. Takakansi

Rankkaa - ja tällä hetkellä varsinkin valitettavan ajankohtaista - aihetta käsitellään tietynlaisella kepeydellä, mutta täysin se ei mitään höttöä ole. Tummaihoisia sorretaan, eikä kenellekään tule edes mieleen ajatella asioita heidän kannaltaan. Siksi Skeeterin, tavallisen valkoihoisen perheen tyttären, ottama askel kohti tummaihoisia on radikaali ja kauhua herättävä. Pientä hilpeyttä herätti se, että tummat apulaiset saivat lapsiin koskea, mutta samaa vessaa valkoihoisten kanssa he eivät saaneet käyttää tautien pelossa. Hmmm. Loogista eikö.

Kun Martin Luther King tekee töitä mustien oikeuksien puolesta, ei Mississippin Jacksonissa olla vielä läheskään niin edistyksellisessä vaiheessa kuin ehkä jossain muualla Amerikassa. Toivottomaksi ole ei kuitenkaan tule romaanin aikana, vaan siinä ollaan koko ajan menossa kohti parempaa. Loppu oli sopiva, aidontuntuinen, sillä elämä ei pelkkää ruusuilla tanssimista ja pienen pieniä vastoiskäymisiä. Todellinen elämä on raskaita päätöksiä ja tilanteita joihin ei voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Toivo jää vahvimpana mieleen kytemään.

Kirjan lopussa on Kathryn Stockettin kirjoittama osio, jossa hän kertoo romaanin olevan joiltain osin omaelämäkerrallinen, mutta suurimmaksi osaksi fiktiota. Hänellä itsellään oli lapsuudessaan tummaihoinen kotiapulainen, joka merkitsi nuorelle tytölle paljon.

Piiat-elokuva oli ehdolla Oscareissa monessakin kategoriassa ja Minnya esittänyt Octavia Spencer lopulta voitti parhaan naissivuosan Oscarin, eikä syyttä, sillä elokuva pitää sisällään mahtavia roolisuorituksia, joista vaikuttavimmat olivat etenkin juuri tummaihoiset kotiapulaiset Minny (Octavia Spencer) ja Aibileen (Viola Davis).

Ei ollut mitenkään yllättävää, että elokuva pyörii rasismin ympärillä kaiken muun jäädessä sivuun tai täysin huomioimatta. Esimerkiksi Skeeterin ja Stuartin suhde jää ohueksi ja merkityksettömäksi. Jos sille ei anneta suurempaa huomiota, niin samantien sen olisi kokonaan voinut jättää pois turhia häiritsemästä. Kyse oli varmasti pakollisesta romantiikka osuudesta, jolle tuntuu nykypäivänä kiintiö olevan, ilman ei voi elokuvaa tehdä.

Muuten elokuva seuraa hyvin uskollisesti kirjaa. Tyhjäpäiset kotirouvat vaikuttivat vieläkin bimbommilta ja uskomattoman putkiaivoisilta, heidät oli hyvin herätetty eloon. Ja he todellakin tekivät tehtävänsä katsojan ärsyttämisessä. Piiat viihdytti alusta loppuun. Tunteisiin vetoavuutta ja dramaattisuutta oltiin kirjaan nähden nostettu pykälä ylöspäin. Rasisimia ja tummia kohtaan olevaa sortoa kuvattiin enemmän, mutta hyvällä maulla, eikä ylidramatisoiden tai siinä liiaksi velloen. Juuri tarpeeksi herättelemään katselijan ajattelemaan.

_______

Kathryn Stockett - Piiat

(The Help, 2009)

WSOY, 2010
Päällys: Mika Tuominen

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste
Tähtiä: ★★★½

The Help - Piiat
Draama, 2011
Ohjaaja: Tate Taylor
Näyttelijät: Emma Stone, Viola Davis, Octavia Spencer
Tähtiä: ★★★½

Lauri ja Jaakko Ahonen - Pikku Närhi

Lauri ja Jaakko Ahosen sarjakuvaromaani Pikku Närhi sai Sarjakuva-Finlandian 2012 ja muutamista blogeista tämän albumin kiinnostuneena bongasin. Todella taidokas näyte suomalaisilta tekijöiltä ja tässä on ihan kansainvälistä tuntua! Tämä pitäisi saada laajalti levitykseen myös rajojen ulkopuolelle.

Pikku Närhi asuu yksin suuressa talossa äitinsä kanssa. Pölyisiltä seiniltä häntä tuijottavat arvokkaiden esi-isien muotokuvat, ja maalausten välistä kurkkii aika ajoin myös utelias hämähäkki. Hiljaisuus hallitsee. Vaikka koti on turvattu kaikin keinoin ja ikkunat teljetty lankuin, ei todellisuutta voi pysyvästi lukita sen ulkopuolelle. Takakansi

Pikku Närhen äiti on kertonut pojalleen, että talon ulkopuolella on toisenlaisia närhiä, pahoja närhiä, jotka aiheuttavat tuhoa ja tappavat, siksi ikkunatkin on naulattu umpeen ja he elävät täysin eristäytyneinä. Herkän Pikku Närhen mieleen nuo mielikuvat vaikuttavat voimakkaasti. Kotiin tunkeutuneen hämähäkin myötä hän kuitenkin kiinnostuu pikkiriikkisen ulkopuolisesta maailmasta.

Pikku Närhestä tuli voimakkaasti mieleen viime vuonna lukemani Peräkammarin poika, joka sekin käsitteli poikaa äitinsä vallassa, loukussa suuressa talossa. Ahdistavuudessaan molemmat ovat hurjan hienoja teoksia, erilaisia lopuiltaan, mutta hienoja. Pikku Närhi ei uskalla uhmata äitiään ja äiti pitää lastaan hallinnassa pelon avulla - kentien toivoen ettei Pikku Närhi näin olleen ikinä jättäisi häntä. Pelko tuntemattomasta ja ennakkoluulot ovat saaneet vahvan otteen.

 

Albumin kuvitusjälki on todella näyttävää. Siinä toteutuu ainakin moninkertaisesti sanonta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Kuvien sävyt synkkaa tarinan kanssa loistavasti ja kerronta on hyvin elokuvamaista. Varsinkin kolme ensimmäistä aukeamaa jo pelkästää riitti antamaan kuvan hitaasta kamera-ajosta ja olin ihan myyty. Ja niin kuin huipputeokset, ei tässäkään kaikkea kerrota suoraan, mutta kuvista voi löytää viitteitä siihen miten tähän tilanteeseen on päädytty, sillä menneisyys on vahvasti läsnä, kunhan osaa etsiä. Ihanaa kun pääsee itse tarinaa täydentämään!

Lukekaa sarjakuvia! Lukekaa varsinkin Pikku Närhi!

_______

Lauri ja Jaakko Ahonen - Pikku Närhi

Egmont, 2012

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Rick Yancey - 5. aalto

"Hän ei herää."

kirjan alku

En koe scifiä omaksi genrekseni, mutta tarkoitus onkin välillä pompata hetkeksi pois omalta mukavuusalueelta. Varsinkaan avaruusolennot eivät kuulu lempiaiheisiini (vaikka X-Filesin toinen kausi onkin menossa), mutta välillä voi vaikka yllättyä positiivisesti, kuten nyt kävi. Näyttävä kantinen 5. aalto aloittaa scifitrilogian, jonka viimeinen osa ilmestynee nyt keväällä.

1. AALTO Sähköt katkeavat.
2. AALTO Onnekkaat pakenevat.
3. AALTO Vain epäonnisimmat jäävät henkiin.
4. AALTO Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin.
5. AALTO Se alkaa nyt.

Cassie on tyttö jolla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastruktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema. Takakansi

5. aalto on hyvin rakennettu: aluksi kysymyksiä kasaantuu liittyen maailman tilaan ja kirjan edetessä niihin saa vähitellen vastauksia. Eri kertojaäänet pitävät mielenkiinnon yllä ja luovat moniulotteisemman kuvan kirjan tapahtumissa. Ne valottavat laajemmin sitä, mitä kaikkea on tapahtumassa ja lopulta langat kasataan yhteen, mutta jätetään tietysti sopivissa määrin auki maailman kohtalo, jotta lukija tarttuisi seuraavaan kirjaan.

Cassie on hyvä päähenkilönä, ei mitään nössöjä, hämmentyneitä päähenkilötyttöjä enää kiitos! Cassie ei myöskään ajaudu olemaan mikään suuren luokan badass toisin kuin kirjassa esiintyvä Haka - josta muuten pidin hänestäkin paljon. Aina tarvitaan yksi kovanluokan kovanaama ja jos se vielä tyttö sattuu olemaan niin parempi. Cassien pikkuveli Sammy oli aivan syötävän suloinen. Nalle <3 Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin heti Zombi-nimeä kantava poika ja hänen tarinansa avaruusolioiden saapumisen jälkeen. Häneen liittyi hyvä juonenkäänne, jonka tosin arvasi aika ajoissa, mutta ei sillä niin väliä. Arvostan hyvää yritystä.

Hankalan pulman Rick Yancey oli kirjaan laittanut, sillä ihmiset eivät voineet enää luottaa kehenkään avaruusolioiden keksittyä nerokkaan keinon tappaa ihmisiä; He laittoivat ihmiset toisiaan vastaan, sillä he olivat soluttautuneet ihmisten joukkoon, eikä heitä sieltä voi erottaa. Toisin sanoen tapaamastaan henkilöstä on mahdoton sanoa onko hän ihminen vai avaruusolio. Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin.

Kirjan loppu sai hyvin jäämään odottamaan seuraavaa osaa - vaikka en olekaan vielä päättänyt luenko sen :D Kirjan pohjalta tehty elokuva tulee kuukauden päästä Suomessa ensi-iltaan, joten tällä osallistun Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

_______

Rick Yancey - 5. aalto

(The 5th Wave, 2013)

WSOY, 2013
Kannen kuvamateriaali: Stephen Mulcahey/Arcangel Images

Kirjastosta lainattu
Seitsemännen taiteen tarinat 
Tähtiä: ★★★★

Eowyn Ivey - Lumilapsi (+satu)

"Mabel oli tiennyt, että olisi hiljaista."

kirjan alku

Toisinaan ostamani kirjat jäävät kuukausiksi tai huonossa tapauksessa vuosiksikin hyllyyn pölyä keräämään ja odottamaan tilaisuuttaan, mutta Eowyn Ivey esikoisteoksen Lumilapsen kanssa kävi aikalailla päinvastoin. Kirjaa on täällä blogimaailmassa hehkutettu ja olin suuresti kiinnostunut mitä sillä on minulle tarjottavaa. Vastaus: paljon! Mieleni on vieläkin tuolla Alaskan karussa ja kylmässä maailmassa; pienessä mökissä, lumipyryn tuivertamassa metsässä, salaperäisen Fainan luona...

1920-luvun Alaska on julma paikka asua ja elää. Sen tietävät Jack ja Mabel, lapsettomuutta sureva uudisasukaspariskunta. He ovat ajatumassa erilleen - Jack raataa maatilalla perheen elatuksen eteen ja Mabel taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi pitkän ja kylmän syksyn jälkeen sataa, hetkellinen ilo ja toivo saa heidät rakentamaan lumesta lapsen. Mutta aamulla lumilapsi on poissa.

Pariskunnan pihapiirissä alkaa liikkua pieni Faina-tyttö, metsän lapsi. Faina elää yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Pikkuhiljaa Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa ja alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Mutta kesyttömässä Alaskassa mikään ei ole siltä miltä näyttää. Totuus Fainasta muuttaa lopulta heidät kaikki. Takakansi

"Mabel ei ollut enää varma lapsen iästä. Tyttö näytti sekä vastasyntyneeltä että vanhalta kuin vuoret: silmät heijastelivat ääneen lausumattomia ajatuksia, kasvot eivät paljastaneet mitään. Täällä metsässä lapsen kanssa kaikki tuntui mahdolliselta."

Lumilapsen tarina on äärettömän kaunis, siinä on hiljaista voimaa. Se lumoaa taianomaisella kertomuksellaan, koskettaa Mabelin ja Jack kamppaillessa haaveensa kanssa, joka paistaa kirkkaana ylitse muiden, mutta jonka ajatteleminen tekee kipeää, koska se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Nähdä tuon toiveen kuitenkin toteutuvan, vaikka kaikki usko on jo heitetty pois. Ja pelätä sen katoavan milloin vain. Fainan ilmestyessä pariskunnan elämään, Mabelilla on pelko sydämessä, sillä hän muistaa lapsuudestaan sadun, jossa pariskunta rakentaa lapsen lumesta kunnes tämä eräs päivä sulaa. Mikään ei kestä ikuisesti, joten on nautittava niistä hetkistä mitä on annettu.

Varautunut Mabel saa ystävän naapurin kovaäänisestä rouvasta. Hän alkaa päästä kuorestaan ulos ja sydämen painolasti kevenee. Jack on enemmän huolissaan vaimostaan ja ettei hän kiinny Fainaan liikaa, sillä Jack aavistelee myös, ettei tämä tule ikuisesti heidän luonaan olemaan. Tarinan lumovoima on kerrassaan vastustamaton! Aivan ihana Lumilapsi oli Pulitzer-finalisti 2013. Se olisi voinut minun puolestani voittaa. Hyvä sanoa, kun en voittajaa tai muita ehdokkaita en lukenut :D Täydellinen talvikirja <3

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Kiinnostuin Lumilapsen myötä Mabelin lukemasta venäläisestä kansansadusta ja kirjastosta löysin vain yhden versioinnin: Veronica Leon Lumityttö.

Sadussa lapseton pariskunta rakentaa lumesta tytön, joka herääkin eloon ja mies ja nainen ottavat hänet kotiinsa omaksi lapsekseen. Lumityttö ei ole kuin muut, hän ei nuku yöllä, vaan keksii muuta tekemistä. Hankeenkaan hän ei uppoa muiden lailla, vaan liitelee sen päällä höyhenen kevyin askelin. Kevään tullessa Lumityttö sairastuu ja lopulta katoaa jättäen jälkeensä vesivanan.

Mabelin lukemassa sadussa Lumityttö rakastuu ja sulaa kevään mukana, kun taas tässä erona on, että Lumityttö lähtee oikean äitinsä Lumikuningattaren mukaan, mutta tarinasta onkin olemassa erilaisia versioita. Järkyttävää on, että huomattuaan Lumitytön tuovan kevään mukanaan, Lumikuningatar jättää hänet ja vie muut lapsensa muualle turvaan - ja kylmään.

Näillä kirjoilla osallistun Talvihaasteeseen. Ja haaveilen vielä kunnon lumisesta maisemasta, en loskasta.

_______

Eowyn Ivey - Lumilapsi

(The Snow Child, 2012)

Bazar, 2014
Kannen kuvitus: Alessandro Gottardo

Omasta hyllystä
Talvihaaste
Tähtiä: ★★★★½

Veronica Leo - Lumityttö

(Snöflickan, 1986)

Weilin+Göös, 1986

Kirjastosta lainattu
Talvihaaste
Tähtiä: ★★★★

Viiden kirjan haaste

Kirja, jota luen parhaillaan

Otsikon pitäisi olla ennemminkin "kirjat". En edes muista aikaa, jolloin kesken olisi ollut vain yksi kirja. Siihen en enää pystyisi. Yllä olevassa kuvassa on osa kesken olevista kirjoista. Tuokin kuva on viikonloppuna otettu ja nyt jo tilanne on muuttunut - pino on siis lähinnä kasvanut.

Kirja, josta pidin lapsena
Parhaiten muistan satutuokiot kotona, jolloin minulle luettiin tai minä luin mm. Grimmin ja Andersenin satuja sekä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Huippuhetkiä. 

Kirja, joka jäi kesken

Viimeisin kesken jäänyt kirja taitaapi olla Kapteeni Corellin mandoliini. Hyvin mielenkiitoiselta kuulostanut tarina olikin jotenkin raskasta ja vaikeaselkoista luettavaa. Ainakin siihen hetkeen.

Kirja, joka teki vaikutuksen
Miten tähänkään voi vain yhtä sanoa? Jos yhden kerran vain saa mainita, niin sanon, että Colleen McCulloughin Okalinnut. Superlatiivit loppuvat kesken tämän romaanin kohdalla. Puhdasta rakkautta ♥

Kirja, johon palaan uudestaan

Tähän on oikeasti hankala vastata,  sillä en juuri harrasta kirjojen uudelleen lukemista. Jacqueline Wilsonin kirjoja on tullut uudelleen luettua, koska ne ovat niin ihania, eikä niiden lukeminen vie liikaa aikaa pois muilta kirjoilta.

 

Kiitos MarikaOksa haasteesta!

Haastan
- Kirjoja & kikatuksia
- Villasukka kirjahyllyssä
- Kirja ja kuppi kuumaa

Elizabeth Gaskell - Cranfordin naiset (Klassikkohaaste II)

"Heti alkuun on sanottava, että Cranford on amatsonien valtakunta; kaikki talot, joiden vuokra ylittää määrätyn kynnyksen, ovat naisten hallinnassa."

kirjan alku

Vuorossa on kirjabloggaajien toinen klassikkohaaste, mutta minulle ensimmäinen. Tarkoituksella valitsin hieman lyhyemmän teoksen, jonka ehtisin varmasti haasteen puitteissa lukea ja kyseinen kirja löytyy myös TBR-listaltani joten mikäs sen osuvampi valinta - parempiakin olisi varmasti löytynyt.

Pikkukaupungin elämää 1800-luvun alkupuolella, jota hallitsevat naiset. Ylhäiset naiset pitävät oman maineensa säilyttämistä tärkeänä, käytöstavat on hallittava ja sivistyneisyys kunniaan. Heidän elämän suola on juorut: kihlautuminen, kuolema, orastava romanssa, uusi palvelustyttö, kyllä sitä juoruttavaa riittää täyttämään heidän muutoin tyhjänpäiväisiltä tuntuvat päivänsä. Kylään saadaan myös vähän säpinää edellämainituista asioista, sillä muuttumattomuutta rakastava yhteisö alkaa kuohua pinnan alla koettaen pitää tiukasta moraalistaan kiinni.

Minä-kertojana on Cranfordissa ystäviensä luona vieraileva nainen, josta ei välittynyt aivan niin hysteeristä kuvaa kuin muista vakituisista asukeista. Lukeminen sujui tahmeasti, kun juuri mitään ei tuntunut tapahtuvan, en vain saanut otetta kirjasta.

Minua kirja ei siis valloittanut, mutta ei kannata huolestua, monet muut ovat pitäneet tästä paljon enemmän kuin minä ja kiitelleet Gaskellin kirjoittamaa kieltä. Tämän pohjalta tehdystä Tv-sarjasta pitäisin varmasti enemmän. Jotain hyvää tästä kuitenkin seurasi, sillä Cranfordin naisten avulla valloitin ensimmäisen vuoren, Kolin!

_______

Elizabeth Gaskell - Cranfordin naiset

(Cranford, 1851)

Otava, 1981

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★

Mark Millar - Kick-Ass

"Ihmettelin aina, miksei kukaan tehnyt sitä ennen minua."

kirjan alku

"Anarkistisin supersankari" Kick-Ass ei karskeja roistoja pelkää! Sarjakuva on kulttiteos, josta on elokuvakin tehty. Pätkiä siitä olen nähnyt, mutta se todella lälly on tähän verrattuna! Tässä on myöskin mitä mainiointa itseironista ja surkuhupaisaa huumoria.

Oletko sinä haaveillut olevasi supersankari? Nuori Dave Lizewski on - ja hän ei tyydy pelkkiin päiväunelmiin! Dave väsää itselleen puvun ja ottaa nimekseen "Kick-Ass"... ja niin taistelu pahuutta vastaan voi alkaa! Paha vain, ettei Davella ole minkäänlaisia supervoimia. Mutta näpsäkän nettivideon ansiosta Kick-Assin suosio alkaa kasvaa räjähdysmäisesti, ja vaikka Dave tietää, että hänen harrastuksensa on äärimmäisen vaarallinen ja kenties myös tyhmä, hän ei malta lopettaa... Takakansi

Ei siis mikään normaali supersankaritarina, missä näemme naamiosankarin löylyttävän rikollisia, vaan jo heti ensimmäisessä tappelussaan Dave saa köniinsä. Enemmänkin realistista - paitsi mitä pidemmälle mennään... Sympaattinen Dave ei kuitenkaan lopeta supersankarin hommia, vaikka kärsikin fyysisesti aikamoisen tappion ja sen seurauksena pitkän vuodelevon.

Kick-Assin huumori on loistavaa :D

Kick-Ass ei ole missään nimessä heikkohermoisille. Meno äityy hurjan brutaaliksi: kirvestä naamaan, päät kirjaimellisesti lentelee ja veri roiskuu kaikkialle. Toisinaan näin väkivaltaisia sarjakuvia lukiessa tai elokuvia katsellessa tuntuu, että veren roiskuminen on sarjakuvan/elokuvan itsetarkoitus. Se ettei ole oikeasti mitään kummempaa sanottavaa verhotaan silmittömään väkivaltaan. Kuten viisaimmat huomaa, en ole väkivaltaviihteen ystävä, mutta en myöskään pitänyt tämän lukemista ajanhukkana. Sarjakuvan idea tavallisesta sankarista viehätti, mutta raju, "in your face" toteutus ei niinkään.

_______

Mark Millar - Kick-Ass
Kuvitus: John Romita Jr.

(Kick-Ass, 2008)

Egmont, 2013

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★½