18.9.2014

Silmiä hivelevää kuvitusta



Rakastuin näiden kirjojen kuvituksiin heti ja pakko oli päästä ihailemaan niitä lähempääkin.

Juhla Kilimassa -lastenkirja kertoo Kiliman kylästä Tansaniassa. Siellä asuu kuusivuotias Neema-tyttö perheensä kanssa, johon kuuluu äiti, isä, isoveli ja isosisko. Tarinan mukana päästään tutustumaan kylän elämään: viljelyyn, Furaha-lehmään, pyhäkouluun puun alla, luonnonpuistoon ja sen eläimiin.

Pelkästään kuvien katseluun voisi käyttää koko päivän ja juuri niiden takia nämä kirjat silmääni pistivät hyllyssä. Värikästä, yksityiskohtaista ja erilaisia pintoja. Todella upeannäköistä! Lämminhenkisyys ja elämänilo huokuu sivuilta. Ulkoasun kohdalla tulee pelkästään superlatiivejä mieleen :D Minun makuuni teksti on liian infopitoista ja vähän tylsääkin, mutta tarkoitus onkin varmaan esitellä lähetystyötä ja elämää Tansaniassa. Ehkä pikkulapsia ei haittaa. Mutta minua haittasi.

Kulttuuri Tansaniassa on niin erilainen ja siksi hyvin mielenkiintoinen, vaikka onhan tämä vain pintaraapaisu noiden ihmisten elämään.

 Juhla Kilimassa -kirjan kuvitusta

Juhla Kilimassa -kirjan kuvitusta

Kujalla soi -lastenkirja tutustuttaa lukijan 6-vuotiaaseen Nat poikaan, joka asuu Bangkokissa, Thaimaassa. Aikaisemmin pojan sisko Nui on käynyt koulua, mutta enää perheellä ei ole varaa koulupukuun ja -tarvikkeisiin. Kirjassa kerrotaan muuan muassa kummilapsiohjelmasta, jonka johdosta Natin sisko Nui pääsee uudestaan jatkamaan koulunkäyntiä.

Kirjan lapset eivät välttämättä niin hyvissä oloissä elä kuin ehkä me, niin silti heillä on ihailtavan positiivinen asenne elämää kohtaan ja he arvostavat suuresti kaikkea hyvää, joka heidän kohdalleen tai perheeseen osuu. Natkin pääsee aloittamaan viulunsoittotunnit kirkolla ja saa siten virikkeitä omaan elämään.

Vaikka lähetystyö onkin kirjassa vahvasti läsnä, ei se paasaa uskonnosta, vaan lähinnä esittelee mitä kaikkea lähetystyön avulla voidaan saada aikaan maailmalla. Edellisen kirjan värien loisto on vaihtunut hillitympään väripalettiin, sillä nyt ollaan siirrytty hökkelialueelle, vaikka kyse ei siltikään ole mistään harmaasta maailmasta, vaan värejä tästäkin kirjasta löytyy.

Kujalla soi -kirjan kuvitusta

Kujalla soi -kirjan kuvitusta

Pitäisi osata arvostaa sitä mitä on, sillä asiat voivat huonomminkin olla sekä pyrkiä kohti omia päämääriä ja haaveita. Ja nauttia elämästä siinä välissä! :)




 Juhla Kilimassa - Pirjo Lehtonen-Inkinen
Kuvitus: Anita Polkutie
Suomen Lähetysseura, 2013
Kansi ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics Oy
Lainattu

"Jambo!"
kirjan ensimmäinen lause


Tähtiä: ★★★★½




Kujalla soi - Pirjo Lehtonen-Inkinen
Kuvitus: Anita Polkutie
Suomen Lähetysseura, 2013
Kansi ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics Oy
Kirjastosta lainattu

"Sawatdii krap!"
kirjan ensimmäinen lause


Tähtiä: ★★★★½



17.9.2014

Francois Mauriac - Pyhä suudelma


Pyhä suudelma - Francois Mauriac
(Le baiser au lépreux, 1922)
WSOY, 1967
Päällys: Alfons Eder
Kirjastosta lainattu

"Jean Péloueyre oli heittäytynyt vuoteelleen; hän avasi silmänsä."
kirjan ensimmäinen lause

Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1952 ja kuuluisuutensa hän sai tällä kirjalla.

Kylän kirkkoherran avulla Jean Péloueyren vaimoksi valitaan erään köyhän, mutta hyvin vanhaa sukua olevan perheen tytär Noémi ja kylällä alkaa välittömästi liikkua juoruja. Kyläläiset pitävät avioliittoa murhenäytelmänä, eivätkä kateudeltaan tiedä miten oikeassa ovatkaan. He sanovat, että Noémi on onnensa ansainnut, sillä hänen isänsä herra d'Artiailh oli menettänyt paljon rahaa eräissä epäonnistuneissa yrityksissä.

Jean on yrittänyt koko elämänsä pysyä näkymättömissä maailmalta ja nyt hän onkin juorujen ja huomion keskipisteenä. Rujonnäköinen mies ei naisten silmää miellytä, eikä kirkkoherran yritykset puhua Jeanin erinomaisista hengenlahjoista saa ihmisten ajatuksia pois hänen vajavaisesta ulkomuodostaan. Noémi on alusta alkaen kauhuissaan aviliitosta, mutta lohdutuksen sanoja ei edes äidiltä tule: Péloueyren pojalle ei anneta rukkasia!

Noémi ei pysty salamaan inhoaan ja jo avioliiton alkumetreiltä pari välttelee toisiaan ja kavahtaa kosketusta, sillä Jean aistii vaimonsa tunteet. Pitkin päivää he pysyvät erossa toisistaan, eivätkä mieluusti edes vietä aikaa saman katon alla. Vain ollessaan erossa toisistaan Jean pitkän matkan takia, Noémi alkaa kaipaamaan häntä tosissaan, mutta hän ei kaipaa itse Jeania vaan ajatusta hänestä, sillä illuusio musertuu Noémin nähdessä Jeanin taas.

Jean on itsesäälissä rypevä miehen varjokuva. Hän nimittää itseään kehnoksi ja mitättömäksi, eikä ajatus lapsesta houkuttele, koska siitäkin tulisi varmaan samanlainen surkimus kuin hän itse. En pitänyt Jeanista, eikä itseään häpeävä mies mikään unelmien kumppani tosiaan ole.

Aika on jonkin verran kirjaa kuluttanut, mutta en tylsistynyt ollenkaan tämän pienoisromaanin äärellä. Tarina ainakin piti otteessaan ja ehkä olen tässä vuosien varrella oppinut lukemaan näitä vähän vanhempiakin teoksia.

Tähtiä: ★★★½


15.9.2014

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (+elokuva)


Pitkän päivän ilta - Kazuo Ishiguro
(The Remains of the Day, 1989)
Tammi, 2001
Omasta hyllystä

"Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, 
joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni."
kirjan ensimmäinen lause

Koin pientä ihmetystä nähdessäni kirjan kannen, jossa on japanilaisen näköinen mies, mutta kirja taas kertoo brittiläisestä hovimestarista. Mielenkiintoinen yhdistelmä - kunnes tajusin Ishiguron olevan japanilais-brittiläinen. Hyvä minä.

Hovimestari Stevensin isäntänä on nyt amerikkainen liikemies, jonka kehotuksesta Stevens lähtee lomamatkalle katsomaan vanhaa työtoveriaan, Darlington Hallin taloudenhoitajaa miss Kentonia, joka luopui työpaikastaan mentyään naimisiin. Matkalla muistot virtaavat ja lukija pääsee seuraamaan englantilaisen yläluokan ja palvelusväen arkea Stevensin silmin, joka tuolloin toimi pitkään ja uskollisesti Darlingtonin lordin hovimestarina sotien välisenä aikana.

Stevens ei kaikkein luotettavin kertoja ollut, sillä hänhän kertoo asiat omalta kannaltaan, joten Stevensin oma ajattelutapa värittää tapahtumia. Hän esimerkiksi väitti lukevansa tunteellista rakkausromaania vain ylläpitääkseen ja kehittääkseen äidinkielen taitoaan. Voihan se niin olla, mutta ehkä taustalla on jotain muutakin kuin itsensä jatkuvan sivistämisen tarve. Kai tätä kirjaa voisi rakkaustarinaksi kutsua, mutta sen rooli on hienovarainen ja enemmänkin rivien välissä. Stevens vakuuttelee aina lukijalle, että keskustelut neiti Keatonin kanssa ovat täysin ammatillisia, kun he iltaisin kahdestaan jäävät juttelemaan. Hän on konservatiivinen mies, jolle perinteet ja ihanteet ovat pyhiä ja arvokkuus ennen kaikkea. Monessa kohtaa hän miettii ja keskustelee arvokkuudesta ja mitä se on.

"Sallikaa minun sanoa: "arvokkuus" kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisen minän tieltä vähimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiimirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan, ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä. olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. --"

Stevens on ankara itseään kohtaan. Hän haluaa olla isänsä kaltainen moitteeton ja täydellisyyttä hipova hovimestari. Oikea hovimestari, ei sellainen joka tekee työnsä ja vaihtaa sitten vapaalle. Oikea hovimestari ei vaihda ikinä vapaalle vaan häneltä odotetaan moitteetonta ja ammattinsa vaatimaa käyttäytymistä myös siviilissä. Rooli on siis päällä 24/7. Tuntuu, että hovimestarin täydellisen olemuksen tavoittelu on syönyt koko Stevensin persoonan. Hän on lattea, kyllä joo hyväkäytöksinen, mutta kaikki rosoisuus ja terävät kulmat on hioutuneet pois. Tylsä! Hänen ajatuksiinsa ei mahdu muuta kuin työt. Rakkaudelle tai poliitiikalle tai edes omille ajatuksille ei ole tilaa. Stevens paiskii vain töitä, hänellä ei ole mitään tietoa poliittisista kuvioista maailmalla tai missä hänen isäntänsä on mukana, vaikka Stevens kuuleekin paljon keskusteluja poliittisten vieraiden välillä. Ainut mitä hänen pieneen päähänsä mahtuu on, että hänen täytyy huolehtia talosta ja vieraiden palvelemisesta.

Huumorintaju mieheltä kokonaan puuttuu, sillä hän ei ymmärrä alkuunsakaan amerikkaisen isäntänsä leikinlaskua, eikä osaa siis myöskään vastata siihen, mutta tunnollisena hovimestarina hän päättää opetella senkin taidon vielä. Kaikesta huolimatta Stevens on kuitenkin sympaattinen henkilö ja hän esitti asiansa uskottavasti ja koin ymmärtäneeni hänen motiivinsa ja syyt käyttäytymiseen, vaikka toisinaan teki mieli ravistella miestä. Elä välillä!

Varmasti tilaisuuden tullen tulen lukemaan muitakin Ishiguron kirjoja: Ole luonani aina, Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari, Me orvot... ja mitä kaikkea niitä onkaan.

Tähtiä: ★★★★




LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA




Pitkän päivän ilta
The Remains of the Day

1993
Ohjaaja: James Ivory
Näyttelijät: Anthony Hopkins, Emma Thompson
Draama, romantiikka
 
Elokuva on saanut kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja en parempaa näyttelijää olisi keksinyt Stevensin rooliin kuin asiallisen ja vakuuttavan Anthony Hopkinsin, joka on enemmänkin minulle tuttu Hannibal -elokuvista. Miehen näyttelijänuralle on kuitenkin mahtunut aika vaikuttavan pitkä lista muita elokuvia.

Kirjaa selkeämmin elokuva keskittyy Stevensin ja taloudenhoitaja neiti Keatonin orastavaan suhteeseen, joka tulee hyvinkin selkeästi esiin, kirjassa tämä tapahtuu paljon hienovaraisemmin. Muuten tyyli on molemmissa hyvin sama: asiat tapahtumat aika verkkaiseen tahtiin, eikä mihinkään ole kiire. Elokuvan rauhallisuus kääntyi toisinaan itseään vastaan, sillä pitkästyin parissakin kohtaa. Osasinkin odottaa sitä kirjan perusteella, sillä tapahtumia ei niin paljon ole ja mielenkiintoisimmat kohdat ovat enemmänkin Stevensin päänsisäisiä ajatuksia.

Taustalla pyörivät poliittiset kuviot. Vaikka Stevens pitääkin isäntäänsä suuressa arvossa, on hänen poliittiset aikaansaannokset moraalisesti hieman arveluttavia. Ei hän mikään paha mies ole, sillä asioiden oikean laidan selvitessä mies vaipuu masennukseen. Stevens ei itse ole yhtään tietoinen näistä poliittisista kuvioista, sillä niiden seuraaminen ei hänen työhönsä kuulu, vaikka hän olisi voinut saada halutessaan tietoonsa vaikka minkälaisia asioita.

Ehkä luin hieman sinisilmäisenä kirjan kohtia, joissa Stevens kuvaili ihaillen isänsä toimia hovimestarina, sillä sain vanhemmasta Stevensistä arvokkaamman kuvan kirjaa lukiessa. Elokuvassa isästä annettiin kömpelö ja ivallinen kuva, vaikka olin pitänyt häntä herttaisena ihmisenä.

Kyllä se kirja elokuvan voittaa mennen tullen - niinhän se yleensä meneekin.

Tähtiä: ★★★


The Remains of the Day -trailer


14.9.2014

Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin?


Kuka murhasi rouva Skrofin? - Mika Waltari
Otava, 1939
Kansi: ?
Kirjastosta lainattu

"Postineiti Hallamaa huomautti siitä ensimmäisenä."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 17

Tämä ikivihreä dekkariklassikko on palkittu pohjoismaisessa salapoliisiromaanikilpailussa ja se esittelee komisario Palmun ensimmäistä kertaa.

Rikas leskirouva Skrof löydetään asunnostaan kuolleena koiransa kanssa ja aluksi luullaan rouvan tehneen itsemurhan, sillä kaasuhana on jätetty auki. Komisario Palmu, joka tapausta selvittää yhdessä nuoren apurinsa kanssa, huomaa kuitenkin, että kyseessä on selvä murha. Murhaajaehdokkaatkaan eivät kesken lopu. Löytyy tytärpuoli Kirsti, rouva Skrofin edesmenneen miehen lapsi, veljenpoika ja samalla suvun musta lammas nuoriherra Lankela, Betlehem-seurakunnan saarnaaja Mustapää, rouva Skrofin asioita hoitava tuomari Lanne sekä muutama muu. Alun alibitkaan eivät kovin kestäviksi osoittaudu ja kaikilla on jotain selitettävää komisario Palmulle.

Komisario Palmu on kärttyisä, vatsakas mies, joka tietää osaavansa homman, mutta löytyy hänestä tässä kirjassa hempeäkin puoli. Palmun apuri toimii tarinan kertojana ja hän ei luultavasti alalla niin kauaa ole ollut, sillä intoa puhkuen hän käy hommiin käsiksi ja esittää tohkeissaan omia teorioitaan komisario Palmulle, joka tietenkään ei hänen pätemisestään pidä, vaan yleensä lyttää nuo teoriat täysin. Apuri kuitenkin jaksaa muistuttaa lukijaa rikospsykologian tutkinnoistaan, että ei hän mikään keltanokka ole.

"Minulla on teoria -", uskalsin rohkeasti sanoa.
"En lainkaan hämmästy sitä, en lainkaan", vakuutti Palmu isällisesti. " Minullakin oli teorioja aloittaessani urani. Minulla oli usein montakin teoriaa. Oikein hyviä teorioja. Valitettavasti ne vain aina osoittautuivat vääriksi. Mutta ei se tee mitään. Aivovoimistelu tekee hyvää nuorille ihmisille. Annahan tulla vain."

Komisario Palmun ja apurin välillä on jatkuvasti pientä nahjailua ja välillä ihan tyhmäksikin toista nimitellään. Asetelmahan on hyvin tuttu monista muista tunnetuista dekkareista: viisas etsivä, tyhmä apulainen. Muutkin henkilöt oli tehty mielenkiintoisiksi ja tarpeeksi persoonallisiksi. Sarnaaja Mustapää varsinkin on hyvin epäilyttävä ja luihu hahmo, joka varmasti onnistuu keräämään epäilyjä itseensä samoin kuin viinaan ja juhlimiseen menevä Lankela taitelija kämppiksensä Kurt Kuurnan kanssa. Yksi hauskoita kohdista oli varsinkin se, kun Palmu ja apuri menivät kuulustelemaan Lankelaa ja näkivät seinillä Kuurnan surrealistiset työt, mistä Palmu ei vanhankansan miehenä ymmärtänyt yhtään mitään ja piti sitä mielipuolisuutena.

Tässä on paljon sellaista mistä dekkareissa pidän: murha tapahtuu, etsivä saapuu paikalle etsimään syyllistä sopivan määrän ihmisiä muodostamasta joukosta. Lukijan annetaan epäillä vähän kaikkia ja valheet alkavat paljastua vähitellen. Tunnelmaltaan dekkari on kepeä ja kirjailijalla on varmasti ollut pilkettä silmäkulmassa tätä kirjoittaessa. Juoni on vetävä ja hyvin rakennettu, eikä kirjan kieli tunnu mitenkään turhan vanhanaikaiselta vaan päinvastoin erittäin sulavalta ja miellyttävältä. Monet asiat ovat kohdallaan, vaikka loppua pidin vähän hassuna, kun tuntui että vuorotellen jokaista epäiltiin murhaajaksi, kunnes viimein osui oikeaan. Pientä hakuammuntaa ilmassa.
Mutta suosittelen! Kaikille!

Tähtiä: ★★★★½




11.9.2014

Päivät 16-22 (Kirjakuva päivässä)



Päivä 16 - Uusi lisäys hyllyyn

 


Päivä 17 - Klassikko

 

 

 

Päivä 18 - Lukueväät

 

 

 

Päivä 19 - Alkaa V-kirjaimella

 

 

 

Päivä 20 - Lukutoukan yöpöytä

 

 

 

Päivä 21 - Kovia kokenut

 

 

 

Päivä 22 - Kirja ja sopiva asuste

 

 

 

10.9.2014

Oliver Goldsmith - Wakefieldin kirkkoherra


Wakefieldin kirkkoherra - Oliver Goldsmith
(The Vicar of Wakefield, 1766)
Tammi, 1953
Kansisommittelu: Kiki Maconi
Vignetti: Henrik Tikkanen
Omasta hyllystä

"Olen aina ollut sitä mieltä, että kunniallinen mies joka menee naimisiin ja kasvattaa suuren perheen, on hyödyllisempi kuin se joka pysyttelee yksin ja vain puhuu kansoittamisesta."
kirjan ensimmäinen lause

Wakefieldin kirkkoherra on miehen ainoaksi jäänyt romaani, muuten hän on kirjoittanut runoelmia, esseitä ja kolme näytelmää. Romaani oli hänen pääteoksensa, mutta kirjailija itse piti sitä sivuteoksena, kirjoitti sen hyvin kiireesti ja jätti vastoin yleisiä tapojaan sen aivan viimeistelemättömäksi. Alun pieni esipuhe Oliver Goldsmithin tuotannosta ei turhia Wakefieldin kirkkoherraa kehu: "juonenkuljetus kaikkea muuta kuin luontevaa", "juonessa ei ole nimeksikään syysuhde logiikkaa", "tarinassa on sata vikaa". Myönnän kuitenkin lukeneeni kyseisen tekstin vasta kirjan lukemisen jälkeen, koska pelkäsin liiallisia paljastuksia kirjan juonesta ja tapahtumista - ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta.

Kirjan kertojana toimii itse Wakefieldin kirkkoherra, tohtori Charles Primrose. Liekö hänen nimeään koskaan itse romaanin sivuilla mainutta, mutta kirjan takaliepeessä kylläkin. Kirkkoherra asuu perheensä kanssa tyylikkäässä talossa viettäen hyvin sosiaalista elämää. Kyse on sen verran rikkaasta perheestä, että kirkkoherra saattoi lahjoittaa palkkatulonsa kokonaan orvoille ja leskille. Täysin onnekkaita he eivät ole, sillä heidän koko omaisuutensa menee, talo palaa ja tytär varastetaan. Ihan vain muutaman vastoinkäymisen mainitakseni.

Ärsyttäviähän melkein kaikki henkilöt olivat. Kertojana toimiva kirkkoherra on nöyrä ja kärsivällinen kaikkien onnettomuuksien ja epäonnen keskellä, eikä masennu siitä kaikesta epäonnisuudesta. Hän on hyvin luonteva puhuja, joka kyllä käyttää hiljaisen hetken hyväkseen aloittamalla niin ylevän saarnan, jostain tärkeästä aiheesta, eikä sitä puhetulvaa keskeytä kukaan. Vankilassakin hän sai monien vankien päähän taottua järkeä sitkeästi päivästä toiseen vain puhumalla, vaikka aluksi ei häntä kukaan kuunnellut. Ei kirkkoherra kuitenkaan mikään täydellinen ole: perheen keskuudessa hän on taipumaton ja käskevä. Viimeinen sana on hänen, eikä sitä vastaan väitetä. Ovela hän myös on ja turhamainen muiden perheenjäsenien tapaan.

"-- tyttäreni näyttivät olevan yhtä touhuissaan kuin muutkin, ja huomasin heidän hyvän aikaa keittelevän jotain tulella. Ensin oletin heidän auttavan äitiään, mutta sitten pikku Dick ilmoitti minulle kuiskaten, että he valmistivat huuhdetta kasvojaan varten. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikenlaisia huuhteita kohtaan, sillä tiedän etteivät ne suinkaan paranna ihoa vaan pilaavat sen. Niinpä siirtelin tuoliani vähän kerrallaan lähemmän takkaa, tartuin sitten hiilihankoon ikään kuin tuli olisi kaivannut kohentamista ja kaadoin muka vahingossa koko keitoksen. Ja oli liian myöhä panna alulle uutta."

Kirjassa piilee huumoria ja ironiaa ja itsestäni hauskin oli itse kirkkoherra, joka otti itsensä niin tosissaan. Huvitti myös koko perheen turhamaisuus, eivät he mitään hurskaita tai yleviä olleet. Heidän turhamaisuudestaan ja kateudesta muita kohtaan kertoo, että kun he näkivät naapureiden teettäneen itsestään taulun, niin johan kirkkoherran perhe halusi omastaan myös, mutta isomman tietenkin. Ja loppujen lopuksi siitä niin iso tulikin, ettei se enää heidän kotiinsa mahtunut. Haha.

Kolmen pojan lisäksi kirkkoherralla ja hänen vaimollaan on kaksi tytärtä, joiden molempien nimeksi piti tulla aina Grissel kirkkoherran ehdotuksesta, mutta vaimo päätti ensimmäisestä tytöstä tulevan Olivia ja toisen tytön kummi päätti seuraavan nimen: Sophia. Suurelkeisä he kaikki ovat, mutta Oliviasta varsinkin tuli oikukas, heikko ja itsesääliin taipuvainen. Sophiasta sentään sai hieman järkevämmän ja vakaamman kuvan. Järkyttävää oli huomata, ettei haitannut vaikka mies on kelju ja huijari, mutta säädyllisesti pitää naimisiin mennä, niin voidaan antaa anteeksi ja kaikki on hyvin. Että avioliitto korjaa kaikki luonteenheikkoudet. On siinäkin ajattelutapa. Melodraamaa kirjassa riittää ja henkilöt ovat kovin teatraalisia tekemisissään.

Täysin fiktiota kaikki ei taida olla, sillä kirjan alussa kerrotaan kirjailijan elämästä ja selviää, että Goldsmith on Wakefieldin kirkkoherran pojan Georgen tapaan kiertänyt mannermaata jalan ja rahattomana. Lisäksi Goldsmithin isoisä oli pappi ja isä kirkkoherra. Kirjailija tosin ei itse menestynyt teologian- tai lainopinopinnoissaan.

Muita postauksia kirjasta en löytänyt.

Tähtiä: ★★½


8.9.2014

Minette Walters - Kuvanveistäjä


Kuvanveistäjä - Minette Walters
(The Sculptress, 1993)
Loisto, 2003
Päällyksen kuva: George Underwood
Omasta hyllystä

"Hänen lähestymistään ei voinut katsella ilman inhon puistatusta."
kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 16

Kuvanveistäjä on saanut saman palkinnon (Edgar-palkinto 1994) kuin Bussimurha, mutta tässä tapauksessa en ihan ymmärrä perusteluja, sillä kyse ei ole maailmaa mullistavasta rikosromaanista, vaan ehkäpä jopa keskivertoa heikommasta teoksesta. Ainut mikä kirjan pelastaa ja erottaa muista on loppu, jossa pakostakin tuli mieleen jotkut Stephen King kirjat, joissa luulee, että viimein kaikki on hyvin, mutta paha jääkin vielä valloilleen. Mutta siis se, että kirja on keskiverto, mutta loppu hyvä, ei koko kirjasta hyvää. Sen pitäisi kokonaisuudessaan olla vetävä ja hyvin kirjoitettu, sillä kuka nyt lukee kolmesataa sivua vain sen viimeisen aukeaman tähden! Tämähän postaus alkoi positiivisissa merkeissä...

Olive Martin on tuomittu elikautiseen vankeuteen äitinsä ja siskonsa raaoista murhista. Hän oli silpponut ruumiit palasiksi ennen poliisien soittamista paikalle. Olive tunnusti kaiken eikä halunnut vedota esimerkiksi hetkelliseen mielenhäiriöön. Viisi vuotta tuomion jälkeen vankilaan astelee journalisti Rosalind "Roz" Leigh, joka on saanut työtehtäväkseen kirjoittaa kirjan Olivesta. Oliven kanssa käymien keskustelujen ja keräämänsä taustatietojen perusteella Roz epäilee Oliven salailevan oikean murhaajan henkilöllisyyttä.

Olivesta tuli välittömästi mieleen Hannibal, joka hänkin hallitsi keskusteluja, urkki haastattelijan yksityiselämästä ja oli muutenkin se, joka piteli kiinni langoista. Olive tuntuu katsovan suoraan Rozin läpi ja tajuaa asioiden oikean laidan kysymättä. Hän kyselee Rozin ex-miehestä, menneisyydestä, mutta omia asioita hän kertoo silloin kuin itseä huvittaa. Olive on se joka säännöt laatii. Ainut ero Oliven ja Hannibalin välillä on ulkonäkö. Olive kuvaillaan ällöttävän lihavaksi, isoksi naiseksi.

"Ei hän oikeastaan vaivautunut. Hän ei yleensä koskaan sanonut mitään, istui vain ja tuijotti muita kun he puhuivat. Ihmiset eivän oikein pitäneet siitä. Toden sanoakseni minusta tuntuu, että me kaikki vähän pelkäsimme häntä. Hän oli paljon pitempi kuin me muut."
"Oliko se ainoa syy miksi hän tuntui pelottavalta? Hänen kookkautensa?"
Geraldine muisteli. " Se oli jotenkin sellainen kokonaisvaikutelma. En oikein osaa selittää sitä. Hän oli hyvin hiljainen. Sitä seisoi juttelemassa jonkun kanssa, ja kun kääntyi, niin hän oli siinä aivan takana ja tuijotti."

Rozin vierailut Oliven luona on yksi osa kirjaa, mutta muuten Roz selvittää tapahtumia: käy jututtamassa milloin minkäkin tekosyyn varjolla Oliven vanhoja koulukavereita, naapureita, asianajajaa, poliisia - sekä painii omien henkilökohtaisten ongelmien kanssa, jotka kuitenkin jäävät kirjassa huomattavan vähälle huomiolle. Tonkiessaan vanhaa tapausta Roz tutustuu Oliven pidättäneeseen poliisiin, Hal Hawksleyyn. Hal ei enää nykyään ole poliisi vaan pyörittää ravintolaa nimeltä Salametsästäjä, joka hieman hämäräperäinen paikka on, eikä asiakkaita ravintolassa taideta juuri tavata.

Mitä olisikaan kirja naisesta selvittämässä rikosta ilman pientä romanssin poikasta ja palavaa intohimoa. Minun makuuni meni jo liian imeläksi Roxin ja Hallin suhde, jonka alussa he lähinnä tiuskivat toisilleen ja olivat kuin eivät olisi sietäneet toisiaan, mutta sitten jo alkaa kaulailu ja lempi leiskuu - siinä vaiheessa tämän kirjan pisteet laski ropisten. Jostain syystä ärsyttää aina niin suunnattomasti tämmöinen juonikuvio. Seuraavaksi haluaisin lukea niinpäin, että miesetsivä ihastuukin johonkin naiseen - paitsi siinä vaiheessa on varmaan kyse vakoojanaisesta James Bond tyyliin. Mutta siis haluaisin lukea jostain vähemmän ennalta-arvattavista suhteista.

Summa summarum: loppu on erittäin hyvä, mutta muuten liian lattea ja tavanomainen tarina, joka todennäköisesti unohtuu mielestäni aika äkkiä ja sulautuu muuhun dekkarimassaan.

Tähtiä: ★★


 Vähän positiivisempiakin arvoita kirjasta löytyy: Leena Lumi, Kirjavalas




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...