Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus (#7)

Jos muistuttaa minua vähänkin, rakastaa mädäntymistä.

Olen odottanut kovasti tätä seitsemättä osaa monestakin syystä. Ensiksi ihan siksi, että kemistinero ja harrastelijasalapoliisi Flavia on huipputyyppi, jonka kanssa viettää mieluusti viikonlopun. Toiseksi siksi että edellinen alkoi jo tuntua vanhan toistolta, vaikka vakavasti epäilen etten koskaan voisi oikeasti kyllästyä Flaviaan, mutta halusin palauttaa uskoni sarjan ja sen kykyyn tarjota vielä jotain uutta. Ja jälleen kerran vainukoiran nenäni piti paikkansa ja sain vanhan tutun Flavian, mutta jonka mielensyövereihin sukellettiin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Yksi asia, jota aikuistumisessa pelkään, on se että ennemmin tai myöhemmin ihmiset antavat tunteiden sumentaa yksinkertaisen logiikan. Petollinen tunteellisuus jumittaa koko koneiston, vähän kuin hienon kellon pikkuruisen rattaiden sekaan kaadettaisiin hunajaa.

Flavia de Luce on merimatkalla kohti Kanadaa ja Miss Bodycoten tyttökoulua. Isä ja Felicity-täti ovat yrittäneet saada Flavia innostumaan matkasta, sillä kävihän Flavian äiti saman koulun(!), mutta melkein 12-vuotias tyttö kärsii jo etukäteen ajatuksesta sekä epämääräisistä puheista ikivanhan ja perinnöllisen roolin opettamisesta koulussa. "Seison R.M.S Scythian kohoilevassa keulassa ja pidin suuta ammollaan siinä toivossa, että tuulenpuuskat ja suolavesi huuhtoisivat suustani pahan maun, joka oli peräisin tähänastisesta elämästäni." Aurinko ei ole edes ehtinyt nousta ensimmäisenä koulupäivänä, kun Flavian jalkojen juureen tipahtaa hiiltynyt ja muumioitunut ruumis, eikä henkilöllisyydestä ole tietoa - tekijästä puhumattakaan. Tutustuessaan sisäoppilaitoksen oppilaisiin, opettajiin ja henkilökuntaan ei Flavialta puutu epäiltyjä tai mahdollisia motiiveja.

Flavia on ollut tähän asti sarjaa aika rauhallinen ja tyyni, mutta Nokisen tomumajan arvoituksessa hän saa tarpeekseen salakähmäisyydestä ja asioiden pimittämisestä ja tulistuu kunnolla. Koti-ikävän kautta syvennettiin paljonkin kuvaa päähenkilöstä. Hänellä on ikävä omaa kemianlaboratoriota, jossa hän on viettänyt onnellisimmat hetket isän vanhaan harmaaseen villapaitaan kääriytyneenä Tar-enon muistikirjoja selaten ja kokeita tehden. Herkkä puolikin tytöstä on siis olemassa, vaikka muuten Flavia ottaa asiat vastaa kylmän viileästi kuten nuo takan hormeista tippuvat ruumiit.

"Kauan sitten kuulemastani saarnasta muistin, että Herra kavahtaa niitä, joiden huulilta kuuluu valheita, mutta iloitsee toden puhujista. Mitäköhän Jumala ajattelee ihmisistä, jotka vain muuntelevat tosiasioita hieman?"

"Oliko väärin olla näin vilpillinen? No, luultavasti oli. Mutta jos Jumala olisi halunnut minun olevan toisenlainen, hän olisi järjestänyt asiat niin, että olisin syntynyt turskaksi enkä Flavia de Luceksi - eikö niin?"

Flavia on edelleen niin vastustamaton koottujen selitysten mestari, joka hallitsee kemian lisäksi myös näyttelimisen jalon taidon - ja ehkä vähän ihmisten manipuloinninkin. Hän puuhaa paljon itsekseen, vaikka eivät sosiaaliset tilanteetkaan tuota hänelle ongelmia. Sisäoppilaitoksen kimurantti tapaus vaatii ratketakseen Flavian järkkymätön logiikka ja onneksi hän on parhaimmillaan kinkkisen tilanteen edessä, jossa tarvitaan nopeaa älyä ja luovaa ongelmanratkaisua.

Ihanaa, että sarja voi tarjota näinkin pitkällä ollessaan vielä uusia asioita ja kehittää päähenkilöä eteenpäin! Alan Bradleyn ihastuttavan ja kuvainnollisen kielen vuoksi kirjasta olisi löytynyt miljoona hyvää sitaattia.

"Toisinaan he vilkaisivat kauhuissaan joukkoamme, joka varmaankin näytti siltä
kuin Toronton vapaasairaalan köyhät keuhkopotilaat olisivat päässeet retkelle."

"Olimme kuin yössä toisensa ohittavia laivoja, jotka näyttivät toisilleen
lyhyen merkin ja suuntasivat sitten horisonttiin omaa pimeyttään kohti."

Pidän niin paljon hänen näppäristä kielikuvistaan. Alkuvuodesta ilmestyy jo suomeksi seuraava osa, joten pitkään ei taaskaan tarvitse odottaa!

★★★★½
Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus

(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)

Bazar, 2017

Arvostelukappale

Flavia de Luce -sarja
Kuolleet linnut eivät laula (#6)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (#5)
Filminauha kohtalon käsissä (#4)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (#3)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (#2) 
Piiran maku makea (#1)   

Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

"Nimeni on Kathy H. Olen kolmekymmentäyksivuotias 
ja olen toiminut valvojana yli yksitoista vuotta."

kirjan alku

Pitkän päivän ilta kolahti aikoinaan ja odotin paljon Ole luonani aina -kirjalta. Aiheensa puolesta se olisi pitänyt olla nappivalinta. Kazuo Ishiguron mukavan rauhallisen, mutta hyvin etenevän tyylin takia sen olisi pitänyt olla viiden tähden arvoinen. Vaan eipä ollut.

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Siellä olevia lapsia varjellaan tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia, että heidän hyvinvointinsa on olennaisen tärkeää. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?

Vuosia myöhemmin Kathy, nyt 31-vuotias, antautuu muistelemaan mennyttä aikaa. Hänen muistoistaan rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville. Takakansi

Lukijalle kaikki on selvää jo alusta saakka. Odotin huikeaa tarinaa, jossa ei voi kuin arvuutella mitä shokeeraavaa tehtävää varten nuoret on kasvatettu ja mitä käy, kun totuus selviää heille. Sisäoppilaitoksessa eletään erossa ulkomaailmasta, eikä draamaa tämän osalta ollut. Ihmissuhde draamaa kyllä. Kirja laahasi eteenpäin, sillä se on niin hienovarainen kerronnassaan, ei radikaaleja liikkeitä. Olen harmissani, että niin ilmiselvä potentiaali jäi käyttämättä.

Toisaalta romaani saa pohtimaan ihmisyyttä ja oikeuksia. Ishiguron maalaama vaihtoehtotulevaisuus ei ole mukava paikka. Ihmisarvo saa toisenlaisen käsitteen kuin sen pitäisi olla. Ihmiset kasvatetaan vain tiettyä tarkoitus varten ja sen toteuttaminen lopulta on ainoa päämäärä ja kaiken arvo.

_______

Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

(Never Let Me Go, 2005)

Tammi, 2005

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani:
Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Charlotte Brontë - Syrjästäkatsojan tarina

"Kummitätini asuntona oli kaunis talo 
siistissä vanhassa Brettonin kaupungissa."

kirjan alku

Kiitos Brontë-haasteen, sain suhteellisen nopealla aikataululla luettua Syrjästäkatsojan tarinan. Se ei ole Charlotte Brontën tunnetuinta tuotantoa ja Goodreadsin mukaan Syrjästäkatsojan tarinaa pidetään Brontën omaelämäkerrallisimpana romaanina, sillä kuten päähenkilö Lucy Snowe myös Brontë toimi opettajana Belgiassa ja rakastui koulunsa johtajaan. Kotiopettajattaren romaani on yksi lemppareitani, joten sen kanssa samalle tasolle on vaikea päästä.

Päähenkilönä on nuori englannitar Lucy Snowe, joka on lähtenyt etsimään onneaan mannermaalta ja päätynyt pieneen tyttöoppilaitokseen englanninopettajaksi. Entisen luostarin koulusaleiksi muutetut huoneet ja villiintynyt puutarha muodostavat taustan tummanhehkuiselle rakkausdraamalle - kahden poikkeusihmisen sydämen tarinalle -- Takakansi

"Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa - hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliasuuksia - kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi."

Jostain syystä alku viehätti minua kovin kun Lucy oli kummitätinsä luona ja erikoinen Polly-tyttönen liittyi joukkoon. Senpä takia en sisäoppilaistosvaihetta pitänyt mitenkään erityisen kiinnostavana. Ikävää sinänsä, sillä sisäoppilaistosta on suurin osa kirjaa. Lucy on hyvin ärsyttäväkin henkilö; hän todellakin on syrjästäkatsoja, joka pidättäytyy kaikesta hauskasta ja miellyttävistä asioista. Hän eristää itsensä päästämättä muita ihmisiä liian lähelle ja antaakin itsestään kylmän ja välinpitämättömän kuvan. Sisäoppilaitoksessa Lucy ei ystävysty muiden opettajien kanssa, vaan hän löytää heistä aina jotain epämiellyttäviä ominaisuuksia. Hän onkin yksinäinen sielu, joka lähinnä seurailee muita pysytellen etäällä kaikista tapahtumista yms. Kuulostaa kamalalta ja kurinalaiselta elämältä:

"Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvansa luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt."

"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat."

Lucy on moderni ja itsenäinen nainen; hän haluaa olla oman onnensa seppä, eikä asettua liian mukavasti toisten almujen varaan. Romaanin tummien sävyjen lisäksi sieltä löytyy kummitteleva nunna, joka silloin tällöin maisemissa vilahtelee goottilaisen kauhun hengessä. Kirjan loppu on romaanin muuhun henkeen sopiva ja tulkinnallinen. Itse kallistun pessimistisyyden puolelle saatujen tietojen valossa, mutta jokainenhan voi tulkita sen niin kuin parhaaksi näkee.
_______

Charlotte Bronte - Syrjästäkatsojan tarina

(Villette, 1853)

WSOY, 1966

Omasta hyllystä
Kaksisataa sanaa Charlotte Brontesta -haaste
Tähtiä: ★★★

Muita Bronte-postauksiani:
Anne Bronte: Agnes kotiopettajatar

C. J. Daugherty - Night School: Yön valitut

"Pian nyt!"

kirjan alku

Olen tehnyt pitkän listan kirjasarjoista, jotka haluaisin lukea ja nyt pääsin viimein jatkamaan tuon listan lyhennystä. Yön valitut aloittaa Night School -sarjan, josta on suomennettu vasta kaksi ensimmäistä osaa.

Alliella on ongelmia koulunkäynnin kanssa ja hän ajautuu jatkuvasti hankaluuksiin tekemällä laittomuuksia. Hänen isoveljensä on karannut kotoa ja ilmapiiri kotona kireä. Vanhemmat hermostuvat Allien jatkuviin rikkomuksiin ja he lähettävät tämän eristyksissä olevaan Cimmerian sisäoppilaitokseen. Yllättäen Allie huomaa viihtyvänsä koulussa ja saa uusia ystäviä. Poikiakin on kuvioissa mukanaa kaksinverroin: on komea Sylvain ja sulkeutunut Carter.

Käy ilmi, ettei Cimmerian ole mikään aivan tavallinen sisäoppilaitos, vaan osalla oppilaista ja opettajista tuntuu olevan jotain salaista meneillään. Allie saa kuulee yökoulusta, josta kenenkään ulkopuolisen ei tulisi tietää mitään. Pian Cimmerian ei tunnukaan enää niin turvalliselta paikalta ja tulevat tapahtumat herättävät epäluottamusta ja kauhua oppilaissa.

Ajattelin, että kyse on vähintään vampyyreistä tai muista epäinhimillisistä olennoista, mutta ei ollutkaan. Ei sinnepäinkään. Tarina ei ole mikään maailman omaperäisin: koulun komeimmat ja halutuimmat pojat iskevät silmänsä uuteen tulokkaaseen (kolmiodraama), päähenkilö on jollain tapaa erityinen ja näyttelee suurta roolia tapahtumien kulussa. Ja minä pidin! Pidin niin kovasti, että kirja oli nopealla tahdilla luettu!

Tapahtumat etenivät vauhdikkaasti ja jännitystä oltiin osattu luoda ihan hyvin. Allie ei ollut mikään hissukka, kiltti tyttö, vaan kapinallinen, joskin komeiden poikien läsnäolo sai hänen aivotoimintansa puolittumaan normaalitehosta. Mitä nyt rehtori oli vähän ärsyttävä kaikkitietäväinen, rauhallinen hahmo. Allien kaverisuhteet sen sijaan olivat todella mielenkiintoisia ja nautittavia, eivätkä kaikki helpoimmasta päästä esim. erään nimeltä mainitsemattoman henkilön sekoillessa.

Monta juttua jäi auki, joten pitääpä heti käydä kakkososa, Yön perintö, lainaamassa.

_______

C. J. Daugherty - Night School: Yön valitut

(Night School, 2012)

Otava, 2013
Kannen suunnittelu: Nico Taylor LBBG

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

John Green - Kaikki viimeiset sanat

satakolmekymmentäkuusi päivää ennen
Viikkoa ennen kuin käänsin selkäni perheelle, Floridalle ja koko lapsuuselämälleni lähteäkseni sisäoppilaitokseen Alabamaan, äiti halusi järjestää läksiäisjuhlat.

Kaikki viimeiset sanat on John Greenin esikoisromaani ja minun ensimmäinen Greenini. Kirjailijan kirjoista on tykätty kovasti myös täällä blogimaailmassa, joten uskoin vahvasti lukemieni juttujen perusteella etten tulisi pettymään, ja onneksi olin oikeassa.

Viimeisten sanojen pakkomielteisellä opettelijalla, Miles Halterilla, ei ole ollut kunnon elämää ennen kuin hän päättää mennä Culver Creekin sisäoppilaitokseen. Todellisia ystäviäkin hänellä on pyöreä nolla, mutta kaikki tämä tulee muuttumaan. Kämppäkaverikseen Miles saa Everstin, jonka johdolla poika saa maistaa todellista elämää, oli se sitten laillista tai ei. Lisäksi saman asuntolan arvaamaton Alaska herättää Milesin mielenkiinnon ja kouluvuodesta muodostuu Milesin tähän astisen elämän paras aika.

Teksti etenee vaivattomasti, eikä Green yritä kikkailla tai muutenkaan lisäillä mitään turhaa. Hänellä on hyvin miellyttävä ja humoristinenkin tapa kirjoittaa: "Jos Eversti kuvitteli, että saisi minut puolelleen sanomalla minua kaveriksi, hän oli oikeassa.", joka ainakin itseäni miellytti kovasti. Toki toinen osuu kirjasta on synkempi sattuneista syistä, mutta silti alkuosan kaltainen kepeys ja positiivinen elämänasenne säilyy.

Kirjankertojan Milesin viimeisten sanojen opettelu oli todella hellyyttävää. Hän ei ole tottunut moniin kavereihin ja saakin nyt kasan omalaatuisia ystäviä, joiden jalkoihin hän ei kuitenkaan jää, vaan hänestä tulee heidän kanssaan samanvertainen. Kaikki muutkin hahmot ovat onnistuneesti rakennettuja ja osa herkullisen kahoja. Tai ainkin hyvin erilaisia. Sellaisista henkilöistä lukee toisinaan hyvin mielellään, mutta tosielämässä he olisivat aikamoinen maanvaiva. Alaska varsinkin on hyvin ailahteleva luonne, josta ei aina ota oikein selkoa, eikä hänen seuraavasta askelestaan ikinä tiedä. Sana on tytöllä hallussa, mutta itsevarmuuden alle kätkeytyy jotain aivan muuta kuin mitä päällepäin näkyy.

En keksi kirjasta pahaa sanottavaa, vaikka kuinka yritän. Tässä sai elää toisenlaisen teinielämän, johon kuului salaisia tupakkahetkiä, heinäladossa vietettyjä öitä ja jäyniä. Kirjan nimi on hyvin suomennettu, ainakin jos vertaa muihin Greenin kirjoihin, jotka herättävät lähinnä hilpeyttä (Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo). Pahemminkin olisi nimitäin voinut käydä: Alaskaa etsimässä. - naurun tyrskähdys -

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★½
John Green - Kaikki viimeiset sanat

(Looking for Alaska, 2005)

WSOY, 2014
Cover design: HarperCollinsPublishers Ltd

Kirjastosta lainattu

Peter Hoeg - Rajatapaukset

Rajatapaukset - Peter Hoeg

(De måske egnede, 1993)

Tammi, 1994
Päällys: Ulla Vuorinen

Omasta hyllystä

"Mitä on aika?"

kirjan ensimmäinen lause

Ajattelin nyt sitten kuitenkin aloittaa Peter Hoegiin tutustumisen omaelämäkerrallisesta Rajatauksista, enkä Lumen tajusta, joka hyllystä on ollut pitkään. Jälleen virhe. Rajatapausten jälkeen nimittäin Lumen taju saa jäädä hyllyyn lukemattomana vielä seuraavatkin kaksi vuotta.

Biehlin koulu on tasostaan kuuluisa yksityiskoulu, mutta se ottaa sisään myös ongelmanuoria, joita ovat myös Peter, lastenkotilapsi, August, jota on vartioitava yötä päivää, ja Katarina, joka on orpo. Nämä kolme ystävystyvät ja ryhtyvät pohtimaan ja tutkimaan koulun todellisia tarkoitusperiä.

Yksityiskoulun tarkoitus on auttaa lapsia ja yhteiskuntaa eheyttämällä nuoria, tehdä kasvatuslaitoksen ja nuorisovankiloiden lapsista taas yhteiskuntakelpoisia ottamalla heidät kouluun normaalien lasten sekaan. "Tunnistamalla heikkolahjaiset ja suoranaisesti vajaaälyiset, jotta nämä pääsisivät koulukoteihin ja laitoksiin saamaan tarvitsemaansa hoivaa." Ajatushan on hyvä ja kaunis, mutta totuus on jotain muuta. Säännöt ja kiellot ovat erityislapsille todella tiukat ja pelon avulla heidät pidetään kurissa. He eivät saa jutella toisten lasten kanssa, vaan heidät pidetään eristyksissä.

Ei kirja oikeasti ole noin kiinnostava kuin miltä kuulostaa. Enää en tajua miksi, mutta mielikuvani ennen lukemista oli, että kirja olisi jotenkin maaginen ja koulussa tapahtuisi salaperäisiä asioita. Totuus oli kuitenkin tarua tylsempää ja ihan realistisessa, joskin julmassa, maailmassa pysyttiin.

 "Jos kaksi sellaista jotka eivät kuuluneet minnekään erotettiin toisistaan, tuntui kuin lakkaisi kokonaan olemasta, jopa Tanskan kaltaisessa pienessä maassa; silloin ei enää koskaan löytänyt toinen toistaan, sen olin nähnyt monta kertaa ja hänkin tiesi sen."

Tarinan rinnalla kulkee Hoegin filosofiset pohdinnat ajasta. Kovan kurin yksityiskoulussa on lukujärjestyskin tehty valmiiksi kattamaan koko kouluaika. Se on ehdoton ja aika kulkee suoraviivaisesti ja epäröimättä eteenpäin. Kaikki tehtävät, heräämiset ja muut on suoritettava hyvin täsmällisesti. Nämä runsaat pohdinnat olivat liian korkealentoista ja syväluotaavaa, että pitäisi ajatella oikein kunnolla ja ajan kanssa ymmärtääkseen, eikä minulle ole suoraan sanottuna kiinnostusta sellaiseen. Joko kirja aukeaa tai sitten ei. Yksinkertaista.

Kirjan rakenne oli myöskin huono: kappaleet olivat todella lyhyitä, ei aina edes yhden sivun mittaisia. Normaalisti lyhyet kappaleet saattavat nopeuttaa lukemista, mutta Rajatapauksissa ne olivat jo niin lyhyitä, että lukeminen häiriintyi jatkuvasti, varsinkin kun tapahtumat eivät edenneet kronogolisessa järjestyksessä. Minun oli ainakin hankala keskittyä ja siksi lukeminen vei pitkän aikaa. Loppukin oli sellaista rämpimistä: filosofiaa, nimiä vuosia, teorioita.. Rajatapaukset, tuo outo ja karu kirja, ei ollut kyllä yhtään minua varten. Enemminkin oppikirja niille, jotka ovat kiinnostuneita koululaitoksista ja niiden historiasta.

Tähtiä: ★★

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/10588839/?claim=6v7w8xra2wy">Follow my blog with Bloglovin</a>