Paulo Coelho - Alkemisti

Alkemisti - Paulo Coelho

(O Alquimista, 1988)

Bazar, 2007
Kansi: Lene Stangebye Geving
Taitto: Vitale / Taina Leino

Omasta hyllystä

"Alkemisti otti kirjan, jonka joku karavaanista oli tuonut."

kirjan ensimmäinen lause

Jonkin aikaa on vierähtänyt siitä, kun viimeksi Coelhoa luin, enkä tämän jälkeen tunne kauheaa tarvetta tarttua hänen kirjoihinsa enää. Coelho ei ole minua varten, vaikka melkein voin sanoa, että pidin tästä - kuitenkin vain melkein.

Nuori Santiago elää lammaspaimenena vaatimatonta, mutta hyvää elämää. Hän osaa työnsä todella hyvin, mutta tahtoo selvittää mitä hänen toistuva unensa tarkoittaa. Ennustajan luona poika kuulee Maailman Kielestä ja tämä kehottaa häntä lähtemään Egyptin pyramideille, josta poika löytää unensa aarteen. Epäillen poika suhtautuu ennustajan sanoihin, kunnes hän tapaa miehen, joka myöhemmin sanoo olevansa Salemin kuningas. Kuninkaalta poika saa vahvistusta matkalle lähtemiseen. Hän myy lampaansa ja painelee autiomaahan.

Kesken matkaakin poika kokee epäilyksen tunteita ja joutuu pohtimaan elämäänsä ja unelmiaan. Hän pohtiin kotiin kääntymistä, mutta asiat menevät niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Matka on siis enemminkin matka omaan itseen ja toiveisiinsa kuin matka aarteen luo. Ja mikä tuo aarre oikeasti onkaan? Itse alkemisti ilmaantuu kuvioihin vasta lyhyen kirjan loppupuolella, mutta hänkin osaltaan vaikuttaa pojan matkan tekoon.

"Kun olin lampaitteni kanssa, olin onnellinen ja tein muutkin onnelliseksi, hän ajatteli. Ihmiset toivottivat minut aina tervetulleeksi. Mutta nyt olen yksin ja onneton. Mitä teen? Minusta tulee katkera enkä luota enää kehenkään, koska yksi ihminen petti minut. Alan vihata niitä jotka ovat löytäneet aarteensa, koska en ole löytänyt omaani. Ja yritän pitää kiinni siitä vähästä mikä minulla on, koska olen liian pieni valloittamaan maailmaa."

Luultavasti uskallan sanoa, että Alkemisti on Coelholta paras lukemani kirja (no, ainakin parhaimmistoa), vaikka juonellisesti muut hänen kirjansa ovatkin olleet kiinnostavampia. Tämä kuitenkin voittaa ne sillä, että sävy ei tunnu niin raivostuttavan saarnaavalta ja opettavaiselta, vaikka siihen syntiin aika ajoin lipsahdetaankin. Se nyt vain sattuu näköjään olemaan Coelhon ominaistyyli, enkä täysin ymmyrkäisenä ihmettele miksi hän on niin suosittu.

Ensimmäisenä häneltä lukemani Paholainen ja neiti Prym on jäänyt mieleeni ihan hyvänä kirjana, vaikka todennäköisesti aika on vain kullannut muistot... Veronika päättää kuolla oli taas raivostuttavan ärsyttävä kirja ylevine saarnoineen ja elämänohjeineen. Oksettava kirja. Alkemisti ehkä sitten pujahtaa johonkin noiden välimaastoon, enemmän kuitenkin sinne paremmalle puolelle.

Kannet olisi pitänyt ottaa jonkinlaisena varoitusmerkkinä, sillä ne selvästi kielivät maailmaa syleilevästä filosofiasta, mutta tämä nyt sattuu olemaan niitä "must-read" -kirjoja, niin minkäs teet.

Mutta näillä näkymin: Heihei Coelho!

Tähtiä: ★★½

Anne Bronte - Agnes kotiopettajatar

Agnes kotiopettajatar - Anne Bronte

(Agnes Grey, 1847)

Karisto, 1988
Kannen kuva: Suomen Kuvapalvelu / Eric Palmquist

Omasta hyllystä

"Kaikkiin oikeisiin kertomuksiin sisältyy opetus."

kirjan ensimmäinen lause

Blogiaikana on Brontet jäänyt lukematta, mutta sitä ennen on tullut luettua kaikilta sisaruksilta yksi kirja: Kotiopettajattaren romaani (Charlotte), Humiseva harju (Emily) ja Wildfell Hallin asukas (Anne). Agnes kotiopettajatar on puolestaan nuorena kuolleen Anne Bronten esikoisromaani, joka pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa.

Se on kuvaus vikroriaanisen ajan elämästä. Agnes on perheen nuorin tytär, joka haluaa auttaa vanhempiaan ansaitsemalla itse rahaa. Hän pääsee kotiopettajatareksi Bloomfieldin perheeseen ja ajattelee pärjäävänsä loistavasti, mutta saa kuitenkin karun palautuksen maanpinnalle huomatessaan, ettei työ olekaan aivan helppoa. Perheen lapset ovat kerrassaan kurittomia ja vanhemmat tuntuvat näkevän heidän ruusuisten lasien läpi. Heidän kaikki puutteensa lasketaan Agneksen piikkiin, eikä kotiopettajatar saa kurittaa lapsia, vaikka jotenkin heidät olisi saatava ruotuun.

Agnes vaihtaa moninaisten tapausten jälkeen paikkaa Murrayn perheeseen, jossa hän tulee vähän paremmin toimeen oppilaiden kanssa. Toinen heistä on Rosalie, josta Agnes oppii pitämään ja Rosalia myös näyttää olevan jokseenkin tykästynyt uuteen seuralaiseen.

Kaivattua väriä tarinaan tuo Agneksen ja nuoren pastori Westonin välillä havaittavissa oleva pieni romanssi, jota sekoittaa Rosalien halu valoittaa milloin kenetkin miehen, eikä Westonkaan näiltä liehittelyiltä säästy. Rosalie haluaa saada kaikki miehet ihastumaan itseensä ja tämä kaikki on hänelle ikään kuin vain peliä. Jollain tapaa tästä romanssista tuli mieleen Jane Austenin kirjat, vaikka naisten kirjat muuten eroaa hyvinkin paljon toisistaan. Jotain samankaltaisuutta niissä on, joka tietysti voi johtua kirjojen samanlaisesta maailmasta ja vanhoista tavoista.

Henkilönä Agnes on alistuva ja vaatimaton, joka ei pahemmin kapinoi vastaan, vaan pyrkii tekemään kaikki oikealla tavalla, moitteettomasti. Toisaalta hänen moraalinsa on horjumaton, eikä hän pelkää puolustaa ajatuksiaan. Hän on myöskin lannistumaton, vaikka lapsille opettaminen ja kurin pitäminen tuntuu mahdottomalta ja koti-ikävä painaa. Hän ei ensimmäisenkään, vähän huonosti menneen, kotiopettajatarkokeilun jälkeen jätä haaveitaan sikseen, vaan hakee jo seuraavaan paikkaan.

Siinä missä Emilyn ja Charlotten kirjat ovat tempperamenttisia ja räväköitä, Annen romaani on herkkä ja ennen kaikkea yksinkertainen kuvaus kotiopettajattaren elämästä. Se on koruton kuvaus ankeasta elämästä vieraassa paikassa ilman kommerverkkejä tai mitään ylimäärästä. Realistinen sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tähtiä: ★★★

Hyllyssä
Shirley - Charlotte Bronte

Siri Hustvedt - Lumous

Lumous - Siri Hustvedt

(The Enchantment of Lily Dahl, 1996)

Otava, 2009
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Nordic Photos

Omasta hyllystä

"Lily oli tarkkaillut miestä kolme viikkoa."

kirjan ensimmäinen lause

Siri Hustvedtin kirjoja odottaa jo muutamia hyllyssä ja päädyin aloittamaan minulle ennestään tuntemattomaan (jälleen) kirjailijaan tutustumiseen Lumouksella.

Pikkukaupungin kahvilassa työskentelevä Lily Dahl tuntee jo siellä käyvät asiakkaat, kunnes häntä itseään vastapäätä muuttaa asumaan tuntematon taidemaalari. Ikkunasta hän seurailee Edward Shapiron luona käyviä ihmisiä ja kuuntelee sieltä kantautuvaa musiikkia. Yhdeksäntoistavuotiaan kiihkolla Lily rakastuu.

Pikkukaupunki kätkee sisälleen myös omat jännitteensä ja salaisuutensa, joihin Lily ajautuu mukaan. Ihmisistä paljastuu uusia puolia, joista ainakaan Lily ei ennen ole tiennyt.

Lilyn huonekaveri Mabel on jo vanha nainen, joka kirjoittaa omaelämäkertaa. Suuresta ikäerosta huolimatta he tulevat hyvin toimeen keskenään. Yhdistävänä tekijänä heillä on näytelmät: Lily on mukana näytelmäkerhossa, joka esittää Kesäyön unelmaa ja Mabelilla on tarjota hänellä arvokkaita neuvoja roolinsa sisäistämiseen. Ehkä Mabel on jollain tavalla myös nuorelle Lilylle äitihahmo. He juttelevat rakastumisesta ja elämästä.

Se mitä luulee kirjan alussa saavansa, ei pidä lainkaan paikkaansa. Alun hempeä ja leppoisakin tunnelma muuttuu loppua kohden synkemmäksi ja tummansävyiseksi. Ihmismieli ei ole aina sitä miltä se aluksi näyttää. Lily alkaa selvittämään, jopa dekkarimaisia piirteitä saavassa jännitysnäytelmässä, asioita, jotka muut kaupunkilaiset tuntuvat jo tietävän, mutta josta he vaikenevat.

Koin romaanin alkupuoliskon paljon mielenkiintoisempana, vaikka olenkin lukenut paljon kommentteja koskien juuri alun hailakkuutta. Lilyn ja etäisenä hahmona pysyvän Edwardin intohimoinen suhde ja kaupungin mielipide siihen kutkuttivat omaa mielikuvitusta, kun taas loppu muuttui liian sekavaksi ja kummalliseksi, eikä se onnistunut enää täysin säilyttämään mielenkiintoani yllä. Oli kuin oltaisiin hypätty aivan toiseen maailmaan.

Lumouksen kirjoitustyyli on ihana, enkä siitä mitään kummempaa moitittavaa löytänyt. Lily on samaistuttava henkilö, jossa rosoa ja nuoruuden uskallusta. Hänen suhteensa silloiseen poikaystäväänsä, nuoreen poliisiin Hankiin, kariutuu välittömästi Edwardin astellessa näyttämölle. Lilyn ja Hankin suhde ei alkuunsakaan tuntunut molemminpuoleiselta intohimoiselta rakkaudelta, vaan pikemminkin laimealta arkirutiinilta. Lily rohkaistuu kokeilemaan jotain aivan uutta ja yllättävää muiden mielipiteistä huolimatta - onhan tämän nuoren näyttelijänalun idoli kukapa muukaan kuin Marilyn Monroe.

Kirjassa on myöskin lumoava kansi ;)

Tähtiä: ★★★★

Hyllyssä
Amerikkalainen elegia
Kesä ilman miehiä

Tintti seikkailee (+elokuva)

Tintti - sarjakuvat
(Tintti, 1961 - 2009)

Käsikirjoitus: René Goscinny
Piirros: Albert Uderzo

Kirjastosta lainattu / Omasta hyllystä

Viime vuonna otin tavoitteeksi lukea kaikki Asterixit ja tänä vuonna oli sitten Projekti Tintin vuoro.


Tunnetuimmat henkilöt


Tintti on lehtimies, jonka seikkailuja albumien lukija pääsee seuraamaan. Nuori belgialainen pääsee vihille monesti rikollisista touhuista, eikä luovuta ennen kuin tapaus on ratkaistu ja syyllinen saanut ansaitsemansa kohtalon. Tintti on sankarillinen henkilö, joka epäitsekkäästi pyrkii kohti oikeudenmukaisuutta. Tietenkin hän aina selviää kaikkein täpärimmistäkin tilanteista ja hurjista tapahtumista.




Tintin mukana seikkailee hänen valkoinen karkeakarvainen kettuterrierinsä Milou. Milou on koiraksi ällistyttävän fiksu ja pelastaakin Tintin monesti tilanteista, jotka muuten voisivat päättyä huonosti. Vaikka Milou ei aina tavalliselta koiralta vaikutakaan, se pitää kuitenkin ruuasta - etenkin luista. Jotta Milou ei liian tavalliselta hurtalta vaikuta, niin pitää mainita, että sillä on himo alkoholia kohtaan ja vähän väliä se tavataan juopuneena. Myöskään esineisiin törmääminen ei sille ole mitenkään ihmeellistä. Mutta onhan se herttainen koira.



Milou ei ole näissä seikkailuissa ainut, joka alkoholista pitää, vaan senkin voittaa omalla alkoholiriippuvuudellaan Kapteeni Haddock. Varsinkin viski maistuu tälle merikapteenille, joka kuuluu Tintin parhaimpiin ystäviin. Haddock on paha suustaan ja tempperamenttisena ihmisenä karjuu usein. Sopivasti hän tuo albumeihin eloa, varsinkin kun Tintti on sellainen valju ja tylsä hahmo.





Professori Tuhatkauno on silloin tällöin mukana albumeissa erikoisine keksintöineen ja huonoine kuuloineen. Hauskoja väärinkäsityksiä syntyy, kun Tuhatkauno kuulee keskustelutoverinsa aivan väärin. Sanat vääntyvät aivan toiseen merkitykseen ja Tuhatkaunon vastaus saattaa saada toisen hermostumaan, kun keskustelusta ei tule mitään. Tieteen saralla hän on kuitenkin nero



Kaikki hauskuus ei suinkaan jää Haddockin rähjäämisiin ja Tuhatkaunon väärinymmärryksiin. Dupont ja Dupond ovat keskenään aivan toisiltaan näyttävä poliisietsiväpari, jotka ovat kerrassaan hulvattomia hahmoja. He eivät saa mitään tehtyä oikein ja varkaille on lasten leikkiä päästä heiltä pakoon. He roikkuvat mukana samoissa jutuissa kuin Tintti - mutta tietenkin monta askelta jäljessä. Virallisen näköiset miekkoset osaavat myös valepukeutumisen jalon taidon - tai ehkä pikemminkin sen miten joukosta erotutaan.




Tintti albumeissa on hyvin selkeä piirrostyyli, mutta makuuni se on liiankin yksinkertainen ja siihen tylsistyy nopeasti. Asterixeissa on esimerkiksi paljon elävämpi viiva ja mehukkaammat värit. Minun silmiäni hivelee enemmän semmoinen piirrostyyli.

Tarinatkin toistavat itseään albumi albumin perään. Juoni säilyy samankaltaisena, mutta henkilöt vain vaihtuu. Saman kaavan mukaan mennään. Huumori on kuitenkin hyvää ja kaikki sähellykset tervetulleita.

Tintti Neuvostojen maassa -albumin erilaista kuvitusta

Tintin seikkailut -sarjakuvat (24 kpl)

Tintti Neuvostojen maassa 
Tintti Afrikassa
Tintti Amerikassa
Faaraon sikarit
Sininen lootus
Särkynyt korva
Mustan saaren salaisuus
Kuningas Ottokarin valtikka
Kultasaksinen rapu

Salaperäinen tähti

Yksisarvisen salaisuus

Rakham Punaisen aarre

Seitsemän kristallipalloa

Auringon temppeli

Mustan kullan maa

Päämääränä kuu

Tintti kuun kamaralla

Tuhatkaunon tapaus

Seikkailu Punaisella merellä

Tintti Tiibetissä

Castafioren korut

Lento 714

Tintti ja Picarot

Tintti ja aakkostaide

Tähtiä: ★★★

Yksisarvisen salaisuus -elokuva

Katsoin myös Rakham Punaisen aarre ja Yksisarvisen salaisuus -albumeihin perustuvan animaatioelokuvan vuodelta 2011. Yksisarvisen salaisuuden on ohjannut Steven Spielberg ja ääninä on ainakin Jamie Bell, Andy Serkis ja Daniel Craig.

Siinä Tintti ja kapteeni Haddock tapaavat ensimmäistä kertaa Haddockin omistamassa laivassa. Viholliset kannoillaan Tintti pakenee Haddockin kanssa kohti hurjaa seikkailua, josta ei vauhtia tai toimintaa puutu. Runsaalla kädellä noita tappelukohtauksia tuntuikin olevan.

Kyllä tätä elokuvaa katsoi mielummin kuin luki noita itseään toistavia albumeja.

Tähtiä: ★★★½

Toni Morrison - Sinisimmät silmät

Sinisimmät silmät - Toni Morrison

(The Bluest Eye, 1970)

Keltainen Kirjasto, 1994
Päällyksen kuva: Aaron Douglasin maalauksesta 
"Rise, Shine, For Thy Light Has Come" (n.1930)
Suunnittelu: Mistral

Omasta hyllystä

"Nunnat menevät ohi hiljaa kuin himo, ja humalaiset 
miehet laulavat selvin silmin kreikkalaishotellin aulassa."

kirjan ensimmäinen lause

Toni Morrison palkittiin vuonna 1993 ensimmäisenä mustana amerikkalaisena ja ensimmäisenä mustana naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

1940-luvun Ohiossa köyhä ja kiusattu Pecola Breedlove toivoo vain yhtä asiaa kaikkein hartaimmin: että hän saisi siniset silmät. Kipeän toiveen takana on lapsen usko oman elämänsä muuttumiseen, jos hän vain yhtä siniset silmät saisi kuin Shirley Templellä. Rumana itseään pitävä Pecola on kirjan kertojan, Claudian, koulukaveri, vaikka muut eivät hänestä kauheasti välitä. Breedloven perhe on viettää vaatimatonta ja raskasta elämää vanhempien jatkuvasti tapellessa - joka ei vain rajoitu verbaaliseen tappeluun. Isä Cholly on vahvasti alkoholiin menevä mies ja Pecolan äiti työskentelee piikana valkoisessa perheessä.

Mutta niin kuin kaikki hyvin tietävät, toiveiden toteutumisella on hintansa. Tässä tapauksessa se merkitsee riipivää murhenäytelmää.

Jo kirjan alussa tehdään selväksi, että kyse on lapsen raiskaamisesta hänen oman isänsä taholta, mutta taustoja ei kerrota, joten kirjaa ei voi jättää kesken ensimmäiseen sivuun. Se on luettava alusta loppuun. Yllätyksenä ei siis varmasti tule ankea tunnelma ja julma kuva maailmasta lasten silmillä katsottuna. Mikään helppo lukuromaani Sinisimmät silmät ei ole. Aiheensa puolesta sen parissa saa tuskailla ja ahdistua, mutta ei se liiankaan rankka ole. Älkää liikaa pelästykö.

Rotusyrjintä on myöskin vahvasti näkyvillä romaanissa ja amerikkalainen yhteiskunta siihen aikaan. Pecola ja Claudia molemmat kokevat olevansa erilaisia ja hienosti sanottuna he tuntevat rodullista itseinhoa. Itseni kohdalla romaani avasi silmiä vähän lisää, sillä minulle Morrisonin luoma, todentuntuinen, maailma on vieras. En sen maisemiin kaipaa, jossa toiset ovat niin selkeästi toisia ylempiarvosia; valkoiset-tummaihoiset, miehet-naiset.

Vaikuttava teos, jonka vuoksi voisin paremminkin tutustua Morrisonin muihin kirjoihin. Jazz taisikin joskus yöpöydälleni asti päästä, mutta lopulta joutui sivuun. Sitä siis en vielä ole lukemassa, mutta Paratiisi sen sijaan houkuttelee.

Tähtiä: ★★★★½

Haruki Murakami - Norwegian Wood

"Olin silloin kolmekymmentäseitsemän ja istuin valtavassa Boeing 747:ssä, joka sukelsi paksun pilvipeitteen läpi lähestyessään Hampurin lentokenttää."

Kirja on saanut nimensä The Beatlesin samannimisen kappaleen mukaan ja tämä on ensimmäinen kirjani Murakamilta.

Lentokoneen laskeutuessa maahan pärähtää soimaan The Beatlesin Norwegian Wood ja tokiolaisesta miehestä tuntuu kuin hänen päänsä halkeaisi. Kappale saa hänet muistoissaan palamaan kahdeksantoista vuotta taaksepäin, nuoruuden rakkauden huumaan.

Toru Watanaben ensirakkaus on hänen parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävä Naoko. Kizukin itsemurhasta Naoko ei tunnu pääsevän yli vaikka vuodet kuinka menevät eteenpäin. Tyttö on yhä kiinni Kizukissa, mutta rakastunut Toru pysyy tytön rinnalla, vaikka toinen on liian hajalla voidakseen rakastaa Torua takaisin. Näiden kahden tiet eroavat joksikin aikaa, kunnes he jälleen kohtaavat ja alkavat taas viettää aikaa toistensa seurassa.

Toru on muuttanut pois kotoaan opiskelija-asuntolaan aloittaessaan yliopiston ja tähän opiskelijaelämään lukija pääsee tutustumaan läheltä. Poikien asuntolassa hän tutustuu Nagasawaan, jonka opastamana Toru päätyy baareihin iskemään tyttöjä ja harrastamaan yhden yön suhteita, mutta kaikki ne ovat merkityksettömiä. Torun ajatuksiin mahtuu vain Naoko. Eikä vain hänenkään ajatteleminen ole enää niin yksinkertaista, kun Torun seuraan lyöttäytyy samalla teatterihistorian kurssilla oleva hauska ja ennen kaikkea kainostelemattoman suorapuheinen Midori. Päällekäyvä Midori yrittää herätellä Torun todellisuuteen, pois menneisyyden kourista, ja laittaa hänet tekemään valintoja.

Tunnelma Norwegian Woodissa on melankolinen. Nuoret ovat aikuisuuden kynnyksellä ja heillä on omat taustansa ja kipuilunsa niiden ja nykyisyyden kanssa. Vaikka kertoja Toru on tarinan keskiössä, päähenkilö tuntuu silti olevan aina joku muu kuin hän itse. Suurimman huomion saivat ainakin minun silmissäni Naoko ja Midori.

Norwegian Wood on kirja, josta olisi niin paljon sanottavaa, mutta toisaalta ei mitään. Se on häkellyttävä teos kaipuusta ja kasvamisesta. Ajatukset jäävät pyörimään sen ympärille ja henkilöihin huomaa suorastaan takertuvansa. Koskettavat elämäntarinat pysäyttävät ja niiden takana oleva traagisuus luo syvyyttä.

I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, norwegian wood?

She asked me to stay and she told me to sit anywhere,
So I looked around and I noticed there wasn't a chair.

I sat on a rug, biding my time, drinking her wine
We talked until two and then she said, "It's time for bed"

She told me she worked in the morning and started to laugh.
I told her I didn't and crawled off to sleep in the bath

And when I awoke, I was alone, this bird had flown
So I lit a fire, isn't it good, norwegian wood.

The Beatles - Norwegian Wood

PS: Nämä taitaa olla ainoat elokuvakannet, joita kehtaa katsella.

★★★★★
Haruki Murakami - Norwegian Wood

(Noruwei no mori, 1987)

Tammi, 2012

Omasta hyllystä

Charles Kingsley - Vellamon lapset

Vellamon lapset - Charles Kingsley

(The Water Babies, 1863)

Karisto, 1983
Kuvittanut: W. Heath Robinson

Omasta hyllystä

"Olipa kerran pieni nokipoika, ja hänen nimensä oli Tom."

kirjan ensimmäinen lause

Charles Kingsleyn nelivuotias poika pyysi isäänsä aamiaispöydässä kertomaan itselleen tarinan ja Kingsley painui samantien työhuoneelleen. Tunti myöhemmin hän palasi mukanaan ensimmäinen luku Vellamon lapsista. Samalla vaivattomuudella syntyi koko kirjakin.

Vellamon lapset on satukertomus maalapsosille, jossa tapahtuu kaikenlaista ihmeellistä. Alussa kuitenkin on ihan tavallinen Tom-poika, joka nuohoaa elantonsa ansaitsemiseksi savupiippuja nuohoojamestari Grimes isäntänään. Grimes on julma mies, joka hakkaamalla kurittaa Tomia. Erään toimeksiannon yhteydessä Tom tulee väärää hormia pitkin alas kartanonherran tyttären huoneeseen pelästyttäen tämän. Tytön kiljunta säikäyttää Tomin ja hän pakenee paikalta metsään perässään joukko ihmisiä.

Pitkien etsintöjen jälkeen he löytävät vedestä Tomin ruumiin ja luulevat hänen hukkuneen, mutta Kingsley kertoo lukijalle, että oikeasti Tom on muuttunut vesilapsoseksi. Ja siitä vasta alkaakin pojan huima seikkailu, jossa ei edes tahtonut pysyä perässä mukana! Kirjassa on erittäin rönsyilevä juoni ja jos jonkinlaista kummallista tapahtuu yhtenään.

Satu on hyvin opettavainen (kääk!): Tom joutuu parantamaan tapojaan päästäkseen vesimaailmassa "eteenpäin". Hän kiusaa kaloja ja muita eläimiä, saa osakseen saarnan ja joutuu harjoittamaan katumusta. Aluksi muita vesilapsia kielletään näyttäytymästä Tomille, ennen kuin hänestä tulee kelvollinen yksilö. Sitä ennen Tomin on selviydyttävä yksin tai muiden vesieläinten avulla, mikäli ne ovat halukkaita auttamaan. Kirjassa on myös paljon kirjailijan omaa mietiskelyä asioista, joka alkoi muutaman aukeaman jälkeen puuduttamaan.

Ajan hammas on jo päässyt kirjaan tarttumaan, mutta on vaikea sanoa, mitä lapset nykyään tästä pitäisivät tai ymmärtäisivät. Kirjassa puhutaan aika suoraan ja monia kuolee, mutta osa niistä muuttuu juuri vesilapsosiksi Tomin tapaan. Lapset voivat kirjaa lukea täysin satuna, mutta vanhemmat huomaavat siinä kaikenlaista kantaaottavaa argumenttia mm. lapsityövoimasta, köyhistä, tieteestä, moraalista...

Vellamon lapset on klassikko, vaikka päähäni ei oikein mahdu, että miksi. Luetaanko tätä edes nykyään? Tietääkö ihmiset tästä? Minua vastaan tämä kirja ei ainakaan ole kävellyt kuin kerran. Ja sekin oli jokin kirjat-jotka-pitää-lukea- listan muodossa. Englannissa tämä taisi kauan aikaa sitten olla kovinkin suosittu, mutta hiipui sitten kohti unholaa.. En ihmettele.

Tähtiä: ★½