Pierre Lemaitre - Näkemiin taivaassa

Ne, jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat
kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Kuolleet sodassa.

Kiinnostuin alunperin ranskalaisen Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa -kirjasta nähtyäni siitä tekeillä olevan elokuvan silmiinpistävän hienon julisteen. Katsoin tietenkin trailerin ja vaikutuin sen mielikuvituksellisuudesta ja tunnelmasta. Äkkiä tietenkin selvisi, että elokuva perustuu kirjaan ja kävinkin sen heti lainaamassa. Näin alkuun on myös mainittava etten pidä yhtään sotakirjoista, mutta onneksi tajusin tämän kyseisen kipaleen olevan oikeastaan kaikkea muuta kuin taistelutannerkuvaus.

Paitsi että se tosin alkaa raa'alla rintamakuvauksella, jossa lähestyvä aselepo on jo käsillä, mutta luutnantti Henri d'Aulnay-Pradellelle se on masentava huomio. Epäonnistuneiden liiketoimiensa takia köyhtynyt Pradelle haluaa pakkomielteisesti asemansa ja rahansa takaisin ja jonkinlaisen urotyön kautta hän saisi sodan loputtua kapteenin arvon. Aika on vain käymässä vähiin moiselle ponnistukselle. Verenhimoisena miehenä hän ampuu pari omaa miestään uskotellen sotajoukolleen, että saksalaiset tappoivat heidät, jolloin joukko rynnistää tantereelle kostonhaluisena.

Epäonnekseen sotilas Albert Maillard tietää Pradellen teot ja joutuu elävältä haudatuksi yhdessä hevosen pään kanssa. Korkealla kuopan reunalla erottuu taivasta vasten luutnantti Pradellen kookas siluetti kuin kuoleman enkelin. Onnekkaiden tähtien alla syntyneen sotilas Edouard Péricoultin haavoittumisen ansiosta Albert pelastuu Miten sopimatonta tässä tilanteessa: hän tahtoo pelastaa toverinsa ja toivoo samalla, että se olisi joku, jonka kanssa hän on jutellut, josta hän pitää, mutta onni on kääntynyt ja Edouard menettää puolet kasvoistaan. Näiden kolmen miehen tulevaisuus on kietoutunut toisiinsa.

Epätoivoinen Edouard halua kadota maailmalta ja Albert tarjoutuu auttamaan, sillä hän on henkensä velkaa sotilastoverilleen. Samaan aikaan kun he elävät kurjissa oloissa, Pradelle nai Edouardin rikkaan sisaren ja kipuaa sosiaalisia tikkaita ylöspäin kasvoillaan kirkas, veitsenterävä katse. Albert vertaakin Pradellea osuvasti Kurjien poliisitarkastaja Javertiin, joka yhtälailla huokuu hyytävää synkkyyttä. Pradellen mielessä on vain voittojen kääriminen ja hänen saituruudessa vainajatkaan eivät ole pyhiä.

Goncourt-palkinnon voittanut romaani ei esitä sodan jälkeistä yhteiskuntaa kovin mairittelevassa valossa. Menestyjät palkitaan, mutta tavalliset rintamalaiset jätetään oman onnen nojaan. Keinottelijoilla on loistava tilaisuus lyödä rahoiksi. Vaikka Edouardista ja Albertista ei ajan saatossakaan tule parhaita kavereita niin silti toisen puolia pidetään. Eduard jää henkilöistä kaukaisimmaksi. Hän on 23-vuotias ja nyt jo depressiivisyyteen vajonnut ilmeisistä syistä. Lahjakas piirtäjä ei enää halua tartua kynään, kunnes miesten vuokraemännän 11-vuotias tytär Louise onnistuu ystävystymään Eduardin kanssa. Louise on ihanan valloittava voima kurjuuden keskellä. Riipaisevinta on isä, joka oppii arvostamaan ja rakastamaan poikaansa vasta menetyksen jälkeen.

Takakannessa kirjaa on kuvattu  "dekkarimaisen jännittäväksi historialliseksi romaaniksi" ja kaikki tuo on totta. Näkemiin taivaassa -kirjasta on moneksi, eikä se sovi vain yhteen kategoriaan. Näitä erilaisia sotakirjoja minä voin hyvin lukea. Jos muut tämänkaltaiset suositukset kiinnostaa, niin mieleen tulee myös Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Seuraavana voisinkin sitten lukea Lemaitrelta suomennetut dekkarit alkaen Alexista.

★★★★½
Pierre Lemaitre - Näkemiin taivaassa

(Au revoir lá-haut, 2013)

Minerva, 2014

Kirjastosta

Kotimaiset Sophie ja Norma

Koska aika on kortilla, niputan kaksi lukemaani romaania samaan postaukseen. Mikaela Strömbergin Sophiessa ja Sofi Oksasen Normassa on molemmissa vahvat naishahmot ja viileän tyynet romaanit on julkaistu pari vuotta sitten. Suomi100 -haasteen tilanne näyttää näiden jälkeen enemmän kuin lupaavalta. Luettu on jo 35 kotimaista kirjaa sekä yksi odottamassa postausta. Päivittyvää listaa voi kokonaisuudessaan vilkuilla täältä.

Mikaela Strömberg - Sophie

Sophie on neljätoista vuotta, ja häellä on seitsemän sisarusta. Isä on maineikas ja äiti raamikas, perheen juuret ovat Saksassa ja koti Pietarin paraatikadulla. Elämä on yhtä huoletonta kuin vanhoissa romaaneissa.
Mutta sitten löytyy ensimmäinen ihastus, saapuu kutsu tsaarin hoviin, syttyy toinen ihastus, ja sattuu hairahdus.

Sophie naitetaan hollantilaiselle kauppiaalle ja seikkailijalle, joka pian vie perheensä läntiseen suuriruhtinaskuntaan, Suomen maaseudulle. Sophie kaitsee kasvavaa lapsikatrastaan ja pitää taloa pystyssä, kun miehestä ei siihen ole. Välillä elämä on kuin poutapäivä, mutta lopulta on aika tehdä epäsovinnaisia, välttämättömiä valintoja. Takakansi

Historiallisena romaanina Sophie perustuu tositapahtumiin. Se kertoo Sophie von Behsestä (1828 - 1886), jonka elämässä vilahtaa myös Aleksanteri II. Hyvin nuorena avioitunut Sophie sai puolisokseen vimmaisen miehen, jota hän kuvaa trooppiseksi myrskyksi. Tarinansa puolesta romaani ei liikoja tunteile. Teksti on hyvin kuvailevaa ja jälkikäteen jäikin vahvana mieleen Strömbergin käyttämä kieli.

"Kaikki on haltioitunutta, pitelemätöntä. Kaikki on neljätoista, kaikki paitsi Maria,
joka aloitti jälkijunassa, koska oli sairastanut kymmenvuotiaana pahan keuhkotulehduksen,
ja on siis vuoden muita vanhempi, mutta ei sanottavasti viisaampi. He eivät pysty kulkemaan järjestäytyneenä joukkona korttelinkaan väliä, eivätkä lyhintäkään matkaa pisteestä a pisteeseen
b, eivätkä kanavankaiteelta toiselle ilman, että joku lehahtaa tiehensä kuin taivaanlintu."

Sophie määrää omasta elämästään, joka kyseiseen aikaan ei ollut mitenkään tavallista. Hän ei jää miehensä tossun alle, vaan ottaa ohjat omiin käsiin tekee niin kuin itsenäinen nainen tekisi.

🔺        🔺        🔺

Sofi Oksanen - Norma

Normasta on moneksi: siinä on rikoskirjaa, maagisuutta ja sitten tietysti aika odotetustikin nostettu esille yhteiskunnallisia epäkohtia. Päähenkilön Norman hiukset kasvavat päivittäin hurjan määrän, mutta ne on pidettävä hallinnassa, etteivät kiinnostu hänestä väärästä syystä. Ylen haastattelussa Oksanen kertoo, että taustatekstinä toimii satu Tähkäpäästä. Romaanin alussa vietetään hautajaisia, sillä Norman äiti on jäänyt metron alle. Epävarmaa kuitenkin on, että hyppäsikö hän itse vai "auttoiko" joku.

Dekkaripiirteet ovat toki vahvasti läsnä koko ajan ja rikoksen verkko tiivistyy, mutta rikossisällön sisään kätkeytyy vahvoja ja tärkeitä teemoja kuten kohdunvuokraus, jossa rikkaat ihmiset vuokraavat jonkun toisen kohdun, kun eivät itse pysty lasta saada. Toinen teema on hiuskauppa. Romaani ottaa esille hiustenpidennysten eettisen puolen, laittaa pohtimaan mistä pidennyksiin tarvittavat hiukset oikein tulevat ja siihen liittyvä rikollisuus. Hiustenpidennykset on ilmeisesti aika rahakas bisnes.

Norma on blogini ensimmäinen Oksanen, muttei suinkaan ensimmäinen lukemani kirja häneltä. Luettuna on ennestään Puhdistus, mutta ei tämä sitten kuitenkaan lupaavan alun jälkeen ollut vieläkään aivan se minun kirjani. En voi sanoa kirjan olleen mitenkään erityisen mukava, sillä hahmot eivät olleet pidettäviä tai samaistuttavia. Tärkeää asiaa romaanissa on, en sitä kiellä. Ulkoasultaan kirja on huomiotaherättävän upea ja siihen on selvästi panostettu. Paksuissa kansissa on kuvioita, joita pitkin on mukava kuljettaa sormenpäitä.

_______________________________________

★★★
Mikaela Strömberg - Sophie

Schildts & Söderströms, 2015
Kansi: Sanna Mander

Kirjastosta

★★½
Sofi Oksanen - Norma

Like, 2015
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen

Omasta hyllystä

Winston Graham - Demelzan laulu (#2)

Julian syntymän aikoihin puhjennut myrsky oli kuin ennusmerkki.

kirjan alku

Uudelleen suomennetun historiallisen sarjan toisessa osassa Poldarkin tarina jatkuu ja jos ensimmäistä osaa ei ole lukenut ja haluaa välttyä juonipaljastuksilta, suosittelen skippaamaan tämän tekstin. 

Cornwall, 1788–1790

Demelza, Ross Poldarkin kerran pelastama köyhän kaivosmiehen tytär, on varttunut kukoistavaksi nuoreksi naiseksi ja päätynyt naimisiin Rossin kanssa. Heidän ensimmäisen lapsensa syntymä on suuri ilo, mutta sekasortoisen aikakauden tapahtumat panevat heidän liittonsa koetukselle.

Demelzan yritykset sopeutua herrasväen – ja aviomiehensä – tapoihin johtavat toinen toistaan hämmentävämpiin tilanteisiin. Ross aloittaa katkeran kamppailun kaivostyöläisten puolesta ja tulee kylväneeksi siemenen loputtomaan vihanpitoon vaikutusvaltaisen George Warlegganin kanssa. Pystyykö Demelza löytämään tavan rakentaa siltoja, ennen kuin erimielisyydet tuhoavat hänen ja Rossin mahdollisuuden onneen? Takakansi

Ross Poldark jatkaa oman tiensä kulkemista ja suunnittelee kupariyhtiön perustamista, joka vallitsevissa olosuhteissa tarkoittaa salaisia suunnitelmia ja muiden miesten apua. Ross ja Demelza puuhavat molemmat tahollaan omiaan, joka lopulta johtaa Rossin riitaa sukulaisensa kanssa sekä vielä johonkin paljon ikävämpään. Synkäksi kirjan sävyttää julmat kohtalot vankilassa ja kohtalokkaat sairaudet, joita ihmiset pelkäävät. Yhtiöitä katuu, kaivostyöläiset menettävät työpaikkansa ja rikkaat menettävät huomattavan osuuden tuloistaan. Iloisiakin tapahtumia on kuten Verityn ja hänen rakkaansa palaaminen yhteen, mutta sekin vaatii veronsa.

Sarjan kolmas osa Syytetty ilmestyy jo tammikuussa 2017.

_______

★★★½
Winston Graham - Demelzan laulu

(Demelza, 1946)

Gummerus, 2016

Arvostelukappale

Muita postauksia
Winston Graham: Poldark - Kapinallinen (#1)

Winston Graham - Poldark: Kapinallinen

"Joshua Poldark kuoli maaliskuussa 1783."

kirjan alku

Poldark on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja kuullessani uudesta suomennoksesta lykkäsin lukemista sen ilmestymiseen asti. Ensimmäinen suomennos on nimittäin vuodelta 1977 (Ross Poldark: Namparan herra). Pieni päivitys ei ole varmasti haitannut. Poldark: Kapinallinen on historiallisten romaanien sarjan ensimmäinen osa, joka esittelee lukijoille ristiriitojen repimän mutta oikeamielisen Ross Poldarkin, suuren romanttisen sankarin.
 

Cornwall, 1783–87. Ross Poldark palaa haavoittuneena Yhdysvaltain vapaussodasta kotiinsa pieneen englantilaiseen kaivos- ja kalastajakylään. Perillä Ross saa kuulla isänsä kuolleen, kotitilansa ränsistyneen ja rakastamansa naisen kihlautuneen hänen serkkunsa kanssa. Vaikka Ross tajuaa olevansa ulkopuolinen kovaa vauhtia muuttuvassa maailmassa, hän ei anna periksi. Hänen epätoivoisia kaivosmiehiä ja talonpoikia kohtaan tuntemansa sympatia kantaa yli luokkarajojen ja vaikeiden aikojen. Suurin käännekohta miehen elämässä on kuitenkin se, kun hän pelastaa katukahakan keskeltä nuoren nälkiintyneen tytön ja ottaa hänet kotiinsa palkolliseksi. Takakansi

Päähenkilö Ross Poldark kotiutuu sodasta vain huomatakseen rakkaansa olevan menossa naimisiin toisen kanssa. Sydäntäriipaisevaa! Mies ei kuitenkaan ole suuna päänä sinne tänne ryntäilevää ja nyrkkejä heilutelevaa -tyyppiä. Hän luovii tiensä epäoikeudenmukaisessa maailmassa riskejä ottaen ja tekee niin kuin parhaaksi näkee, vaikka tietää että häneltä odotettaisiin jotain muuta ratkaisua. Mikään puolijumala hän myöskään ole, asiat ei aina mene toiveiden mukaan. Vastoinkäymisistä on selvittävä, mutta kaikkensa hän ainakin antaa.

"Ross ei sanonut mitään, sillä nyt ei mikään merkinnyt mitään, eivät valheet eivätkä runoilijat, eivät periaatteet eivätkä ajatusten tai sydämen esittämät varaukset."

Huumoria löytyy Poldarkin tilanhoitajien Judin ja Prudien muodossa; työtä välttelevä pariskunta, joka pitää laittaa ojennukseen. "-- ja voimakas vartalo, joka pullisteli juuri niistä paikoista joista sen ei esteettisesti katsoen olisi pitänyt pullistella." Muita ihania henkilöitä ovat ainakin herkkä, mutta omapäinen Demelza sekä Ross Poldark tukipilari ja rakas ystävä Verity, joka rakastuu perheensä mielestä vääränlaiseen mieheen (hänestä haluan lukea lisää!). Antoisaa kirjassa on kimurantit ihmissuhteet, Ross Poldarkin sisäiset ristiriidat sekä muidenkin henkilöiden sisäinen maailma tulee hyvin esiin. Winston Graham on kirjoittanut valtavan hienon kirjan!

Jos pitää Okalintujen kaltaisista elämää suuremmista historiallisista romaaneista, vaikka tässä ei aivan samanlaista jalat veteläksi saavaa rakkaustarinaa (vielä) ole, kannattaa lukea! Tai miksei Matkantekijä-sarjan faneillekin, vaikka Ross Poldark voittaakin Jaimen kymmenen nolla. Hahaa, pientä provosointia.

Huomaan jälleen lukevani Cornwalliin sijoittuvaa romaania, sillä postasin vasta äsken Pilcherin Simpukankerääjästä. Mutta siis mahtaa, että sarjaa on alettu suomentaan uudelleen, se ei tietääkseni ole mikään kauhean tunnettu, mutta pitäisi olla! Syksyllä ilmestyy jo seuraava osa Demelzan laulu. Ensimmäisen kirjan kannessa komeilee Aidan Turner, sillä syksyllä alkaa myös kirjasarjaan pohjautuva BBC:n tv-sarja.

_______

Winston Graham - Poldark: Kapinallinen

(Ross Poldark, 1945)

Gummerus, 2016

Kustantajalta
Tähtiä: ★★★★★

Philippa Gregory - Valkoinen kuningatar

Valkoinen kuningatar - Philippa Gregory

(The White Queen, 2009)

Bazar, 2011
Kannen valokuva: Larry Rostant
Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Omasta hyllystä

"Isäni on sir Richard Woodville, Riversin paroni, englantilainen aatelismies, 
maanomistaja ja Englannin oikean kuningassuvun, Lancastereiden, kannattaja."

kirjan ensimmäinen lause

Harmikseni The Other Boylen Girl -kirjaa ei ollut suomennettu, joten tartuin Valkoiseen kuningattareen, sillä siitä oli kesän lopussa tulossa myös tv-sarja.

Kirja ei ollut yhtään sellainen kuin oletin sen olevan. Odotin juonittelua, mielenkiintoista ihmissuhde draamaa, petoksia, mutta mitä sainkaan: tylsyyttä ja juonen tuskastuttavaa matelua. Kannatti nimittäin lukea takansi, niin ei jäänyt enää mitään jännitettävää kirjaa lukiessa. Takakannessa nimittäin paljastettiin kaikki mitä kirjassa tapahtuu, joten suoraan en sitä ainakaan tänne ajatellut laittaa. Englannissa vuonna 1464 Elisabet Woodville menettää omaisuutensa kuolleen miehensä sukulaisille ja aikoo kahden poikansa tähden pyytää itse Englannin nuorelta kuninkaalta, Edvard IV:ltä, omaansa takaisin.

Elisabeth saa kiinnitettyä kuninkaan huomion - vähän turhankin hyvin, sillä pari rakastuu. Elisabeth perheineen muuttaa kuninkaan hoviin vastarinnasta huolimatta, sillä kuninkaan oli tarkoitus poliittisen tilanteen takia tarkoitus mennä naimisiin Ranskan prinsessan kanssa. Elämä ei tule olemaan helppoa kenellekään, kun jatkuvat sodat kalvavat ihmisten mieliä.

Mistä sitä oikein edes alottaisi... Kokonaisuudessaan kirja oli erittäin yksitoikkoinen ja itseään toistava. Koko kirja oli melkeinpä pelkkää sotimista: milloin York oli voitolla ja milloin Lancaster ja sitten hyökkäsi maahan aivan joku muu, sitten taas York, sitten Lancaster - no tajusitte toivottavasti pointin. Selitellään ihan liikaa sen sijaan, että annettaisiin vain tapahtua ja asioiden selvitä samalla. Mutta ei, kun kaikki juonikuviot ja valtataistelut piti juurta jaksaen avata lukijalle, joka täällä ruudun toisella puolella oli jo ainakin hyvin kärsimätön pääsemään itse tarinassa eteenpäin.

Opin inhoamaan säälittävää päähenkilöä, vaikka kyseessä piti olla romaani vahvoista naisista. Aluksi Elisabet vaikutti vahvalta ja määrätietoiselta pyytäessään maansa takaisin kuninkaalta herättäen huomiota, mutta kruunu päässä hänestä kuoriutui epävarma hiirulainen. Jouduin viettämään ihan liikaa aikaa hänen ajatusten ja pohdintojen äärellä, jotka sisälsivät lähinnä hirveät määrät kyselyä ja spekulaatiota: "Voisivatko hän ja hänen suuri ystävänsä ja liittolaisensa Buckingham jakaa kuningaskunnan keskenään: Henrik Tudorille läänitykset Walesissa, Buckinghamille pohjoinen? Tai jos Buckingham sattuisi kaatumaan taistelussa, niin eikö Henrik olisi silloin kiistaton kruununperillinen? Lähettäisikö hänen äitinsä palvelijansa Toweriin, ei suinkaan pelastamaan poikani, vaan tukehduttamaan tämän sänkyyn? Pystyisikö hän siihen, sellainen hurskas nainen? Suostuisiko hän mihin tahansa poikansa tähden, jopa minun poikani surmaan?" Kauheaa jaarittelua!

Lapsia syntyi hurjalla syötöllä, ei siinä mitään, mutta kun ainoat nimet jotka kirjailija tuntui keksineen oli Edvard, George ja Richard. Joo, siihen aikaan varmasti oli tapana antaa lapsille nimet sukulaisten mukaan tai jotain, mutta ihan kuin nimien muistaminen ei olisi ollut ennen lapsien syntymää tarpeeksi vaikeaa, niin nyt sitten olikin kolme Edvardia! Oli hyvin vaikea muistaa kuka oli milloinkin kenenkin puolella ja kuka oli edes kuka! Elisabetin poikalapsista kerrottiin paljon, mutta tytöt toimittivat lähinnä äidin hovipalvelijan virkaa, jos näin aika paljon kärjistän.

Eniten harmitti se, ettei Melusinaa hyödynnetty läheskään sen täyden potentiaalin verran, vaan tarina jäi sen osalta hyvin vaisuksi, pieneksi sivujuonteeksi. Siitä olisi saanut paljon voimaa, mystiikkaa ja mielenkiintoa kirjaan. Tarinahan ei pelkkää fiktiota ollut, vaan osa tapahtumista on oikeasti tapahtunut. Siihen kun oltaisi lisätty vähän myyttejä, niin johan olisi maistuva soppa tullut! Mutta ei niin ei. Hienot kannet muuten kirjassa!

Tähtiä: ★★

Sergeanne Golon - Angelika

 Angelika - Sergeanne Golon
(Angélique, Marquise des anges, 1957)

KirjaKerho, 1961

Omasta hyllystä

"- Nounou, kysyi Angelika, miksi Gilles de Renz tappoi niin paljon lapsia?"

kirjan ensimmäinen lause

Historiallisessa romaanissa - 1600-luvun Ranskassa - Angelika sekaantuu jo alkusivuilla valtajuonitteluihin nähdessään sellaista, mikä ei ollut tarkoitettu ulkopuolisten silmille. Myöhemmin hänet naitetaan kreivi de Peyracille - miehelle, jota Angelika ei koskaan ole nähnyt. Näin alkaa melkeinpä Kaunor ja hirviö -tyyppinen tarina. Mies ei ulkomuodollaan järin suurta ihastusta herätä, mutta miehellä on onneksi muita apuja.

Angelikalla on käytössään huima omaisuus ja pian vauvakin on jo syntymässä. Onnea ei kuitenkaan voi ikuisesti jatkua, sillä hänen miestään syytetään noituudesta, mustasta magiasta, de Peyracin laboratorion ja kemiantutkimuksien takia. Vainottu Angelika pakenee Pariisin alamaailmaan, mutta vannoo vielä nousevansa kuninkaan hoviin.

Yritin antaa joidenkin vikojen mennä sormein läpi, kun onhan tämä enemmänkin viihteellinen ja romanttinen tarina, mutta en vain päässyt niiden yli. Angelika esimerkiksi jättää vähän väliä lapsensa ties kenen hoitoon ja vastuulle, eikä asia häntä sen kummemmin vaivaa.... kunnes hänen on pakko hakea lapset sieltä pois, niin sitten sitä itketään kuinka ikävä on ollut.

Angelika myös rakastuu - tai ainakin ihastuu - melkein jokaiseen kaksilahkeiseen joka vain vastaan kävelee ja antautuu näin ollen "rakkaudelle". Todella kevytkenkäinen tyyppi, mutta mitä sitä olisikaan voinut odottaa. Angelikaa ei myöskään hirveästä liikuta, vaikka mies seuraavana päivänä hirtettäisiin tai tapettaisiin, sillä uusi mies on jo pian kiikarissa - ja kohta jo makuuhuoneen puolella.

Pidin alkua mielenkiintoisena, mutta loppua en niinkään, kun oli jo menossa poikaystävä numero 47... Ja silti hyvin mielelläni kirjan käteen nappasin, joten jokin tässä kai sitten viehätti :) Ehkäpä se sitten on tuo tapahtumarikkaus ja laaja henkilögalleria. Henkilöt kun olivat ihan hyvin rakennettu, eivätkä kaikki olleet niin sanotusti 'samasta puusta veistetty'.

Paljon siis kaikenlaista tapahtuu ja kirjan loppupuolella esimerkiksi palataan ihan alun tapahtumiin, josta ei yhtään haitaa ollut, sillä 430 sivun aikana ehtii joitain asioita unohdella. Se myös osoittaa kirjailijan luultavasti miettineen etukäteen tapahtumia (vaikka välillä tuntui, että aika fiilispohjalta kaikki tapahtui - sen verran vauhdikkaita juonenkäänteitä oli). En silti ihan heti taida tarttua sarjan seuraavaan kirjaan.

Ps. Oli muuten omituista lukea kirja ilman kansilehtiä. Siinä oli sekä hyvät että huonot puolensa; ei ainakaan tullut kiusausta lukea ärsyttävää takakansitekstiä, joten ei yhtään tiennyt tapahtumista mitään. Mutta silti olisin kaivannut jonkinlaista visuaalista kuvaa kirjasta, jonka olisi tarinaan voinut yhdistää.

Tähtiä: ★★★