Lumikki - sadusta valkokankaalle

Grimmin veljekset - Lumikki
Lumikki on varmasti yksi tunnetuimmista Grimmin saduista, joten juonta tuskin tarvitsee hirveästi läpi käydä. Kaikkien ainakin pitäisi tietää Lumikki, kääpiöt, noita, myrkytetty omena, metsästäjä... Nämä alkuperäiset Grimmin sadut (joka lukemani Lumikkikin on) ovat tunnetusti paljon raaempia  kuin lapsia varten tehdyt silotellut versiot. Lumikissa ei mitään niin hirveän erikoista ollut, ilkeä äitipuoli tosin joutui lopussa tanssimaan tulikuumissa rautakengissä kunnes kuoli.

Muutama muukin ero toki löytyy Disneyn Lumikkiin on verrattuna, kuten se että noita onnistui vasta kolmannella yrittämällä tappaa Lumikin, elokuvassa ensiyrittämä riitti. Hyvät sadut eivät vanhene ja etenkin yli 200 vuotta sitten kirjoitetut Grimmin sadut ovat säilyneet melko ajankohtaisina edelleen!

Elokuvaversioita tästä klassikkosadusta tietenkin löytyy vino pino, mutta tähän postaukseen valikoin mukaan vain kaksi: leppoisa (tai miten sen nyt ottaa) kaikkien tuntema Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä sekä kauhuun kallistuva versio Snow White: A Tale of Terror.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä
Lumikki on Disneyn ensimmäinen pitkä värillinen piirretty, jonka kohdalla jälleen totesin, että lastenleffat ovat oikeasti välillä aika pelottavia. Ne ovat edelleen sykähdyttäviä, niin miten sitä varsinkin lapsena oikein näitä uskalsi katsoa? Muistatte varmaan sykettä nostattavan juoksun pimeässä metsässä, jossa puut kurottautuivat Lumikin perään yrittäen tarttua kiinni sekä äitipuolen muodonmuutoksen noidaksi. Hurjaa.

Kääpiöt saivat nimensä vasta tässä elokuvassa. Sadussa äitipuoli käskee metsästäjää tuomaan tytön keuhkot ja maksan, mutta Disneyn versiossa ne ovat muuttuneet sydämeksi, ehkä parempi niin. Lumikki on kyllä heittämällä parhaita Disneyn piirrettyjä!


Snow White: A Tale of Terror
Jos ei niin höttöisistä ja turhan lempeistä elokuvista pidä, niin Snow White (Lumikki mustassa metsässä) on oiva valinta. Sen tummanpuhuva kuvaustyyli palaa jo lähemmäs Grimmin sadun Lumikin tunnelmaan, vaikka on sanomatta selvää, että vapauksia alkuperäisversioon on otettu. Kääpiöt ovat muuttuneet lainsuojattomiksi - eivätkä kaikki henkilöt selviä seikkailusta hengissä.

Sigourney Weaver on aivan huippu ilkeän äitipuolen roolissaan. Hänessä on jo luonnostaan jotain järkkymätöntä ja läpitunkevaa. Hyvänä kontrastina (minulle ennestään tuntematon) suloinen Monica Keena Lumikkina, mutta hänessä on myös potkua, mikään hiljainen hiirulainen ei ole kyseessä. Pidin että Lumikissa oli voimaa ja tahtoa.

Tämä synkkä kauhuversio ihastutti ja siitä oli tehty sopivan erilainen säilyttäen kuitenkin sadun tärkeät elementit.

_______

Grimmin sadut - Lumikki

(Kinder- und Hausmärchen, 1812)

Tammi, 2012

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

(Snow White and the Seven Dwarfs)
Disney, 1937
Animaatio / Perhe / Fantasia
Ohjaaja: mm. William Cottrell
Ääninäyttelijät: Adriana Caselotti, Harry Stockwell, Lucille La Verne
Tähtiä: ★★★★★ 

Snow White: A Tale of Terror

Fantasia / Kauhu, 1997
Ohjaaja: Michael Cohn
Näyttelijät: Sigourney Weaver, Sam Neill, Gill Bellows, Monica Keena
Tähtiä: ★★★★

Lloyd Alexander - Kolmen kertomus & Hiidenpata (+elokuva)

"Taran halusi takoa miekan."

kirjan alku

Prydainin kronikat on viisiosainen fantasiasarja, joka pohjaa vanhaan eurooppalaiseen, erityisesti kelttiläiseen, perinteeseen. Sen kahden ensimmäisen osan eli Kolmen kertomuksen ja Hiidenpadan pohjalta Walt Disney teki Hiidenpata-piirroselokuvan, joka täällä Suomessa ehti tulla elokuvana ennen kuin kirjasarja kerettiin suomentamaan.

Taran on orpo poika, joka asuu Prydainin mailla pienellä Caer Dallbenin maatilalla ja hoitaa kasvatusisänsä tietäjä Dallbenin valkoista ennustajasikaa ja haaveilee urotöistä, vakkei osaa edes käyttää miekkaa. Yllättäen kylän rauha rikkoutuu: pimeyden ruhtinas Arawn haluaa saada koko Prydainin haltuunsa ja pahan voimat uhkaavat kaikkia maan asukkaita. Ennustajasika Hen Wen pakenee ja Taranin tehtävä on hakea se takaisin, sillä Hen Wen tietää enemmän kuin Taran osaa aavistaakaan. Taranin hurjat ja vaikeat seikkailut alkavat ja yhdessä ystäviensä kanssa hän taistelee Arawnia ja tämän sieluttomia ja tunteettomia sotilaista vastaan. Takakansi

Hiidenpadassa, Prydainin kronikoiden toisessa osassa, Paha on hyvin lähellä ja voimissaan, ja Hiidenpata, taikapata kammottavine - kuolleine ja silti taistelukykyisine - sotilaineen pitää pahan tiukasti pimeyden ruhtinas Arawnin komennossa. Ainoa keino murskata paha on Hiidenpadan haltuunotto. Valloitusretkelle lähtee Taran yhdessä muiden urhoollisten soturien kanssa. Takakansi

Molemmat kirjat, mutta varsinkin Hiidenpata kuvaa Taranin sisäistä kasvua. Hän on herkkä ja uppiniskainen, mutta kuitenkin epäitsekäs ja pitkin matkaa Taran joutuu valitsemaan mitä polkua haluaa kulkea - kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Yksin poika ei kuitenkaan ole vaan kirjavaan retkeilijäjoukkoon mahtuu jos minkälaista kulkijaa: apulaissikopaimen Taranin lisäksi löytyy prinsessa, näkymättömyyden hallitseva kääpiö, bardi ja luihi otus Gurgi. Gurgin hahmosta tuli samantien mieleen Taru Sormusten Herrasta tuttu Klonkku. Lipevältä vaikuttava hahmo, jonka puheet itsestään kolmannessa persoonassa varsinkin toivat mieleen luisevan ja puistattavan Klonkun; "Mutta Gurgi löytää mutusteltavaa! Hyvin nopeasti - oi kyllä - hän on niin viisas saamaan sitä, lohduttamaan suurien, jalojen lordien vatsoja. Mutta he unohtavat Gurgi-raukan eivätkä anna hänelle edes suikaletta syötäväksi."

Toisen osan noitasisat varsinkin piristivät päivääni, sillä jotkut muut hahmot lähinnä tulivat ja menivät, mutta eivät jääneet mieleen sen erityisemmin. Ihan luettavia nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat, vaikkeivät mitenkään mullista maailmaani. Huumoria löytyy ja aika hauskojakin keskustelunpätkiä, kahjouttakin.

Sarja kaipaisi kiperästi uusintapainosta, jotta nuo kamalat kannet voisivat painua unholaan - ja äkkiä kiitos! Kansien perusteella en kahta kertaa olisi katsonut kirjojen suuntaan ja sinne kirjaston varastoon ne olisivat edelleen jääneet pölyttymään.

_______

Lloyd Alexander - Kolmas kertomus

(The Book of Three, 1964)

Weilin+Göös, 1987
Päällyksen kuva: Eki Laakkonen ja Anne Peränen
Päällyksen suunnittelu: Päivikki Kallio

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

Kirjankansibingo: Lapsi

Lloyd Alexander - Hiidenpata

(The Black Cauldron, 1965)

Gummerus, 1988
Päällyksen kuva: Eki Laakkonen ja Anne Peränen
Typografia ja päällyksen suunnittelu: Päivikki Kallio  

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

_______

LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA

Disneyn Hiidenpata-elokuva on selvästi ottanut kahdesta ensimmäisestä kirjasta parhaat palat ja koonnut ne sitten hyvin eteneväksi tarinaksi, joka pitää otteessaan. Siinä on selkeä juoni, hahmoja on karsittu liiat pois ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita on rutkasti lisää. Pidän kovasti elokuvasta, eikä minulle Prydainin kronikat ole mitenkään pyhä, joten sen aika rankkakin muunteleminen ei haittaa tai aiheuta ärsytystä.

Gurgi on muuttunut söpöksi Purriksi, jota kyllä mielummin katselee kuin toisintoa kamalasta Klonkusta. Eiköhän yksi riitä. Purrista muistui sen verran mieleen, että ala-asteella kirnastelimme kaverin kanssa kumpi saa antaa hyljeterottimelleen nimen Purri. Lopputulosta en muista, mutta olihan rankka taistelu. Sydämenasia.

Joitain kohtia jäin kuitenkin kirjasta kaipaamaan kuten sen miten Hiidenpata lopulta tuhoutui. Mielestäni kirjaa versio on hienompi.

Muita Disneyn elokuvia kun alkaa miettimään, niin huomaan Hiidenpadan olevan itseasiassa hyvin erilainen, paljon pelottava kuin muut. Vieläkin vähän puistattaa. Ja ihanaa, tässä piirroselokuvassa ei yhtään laulua kuulla! Halleluja!

Kuvat: Disney Screencaps

_______

Hiidenpata
1985
Ohjaaja: Ted Berman ja Richard Rich
Ääninäyttelijät: Grant Bardsley, Freddie Jones, Susan Sheridan
Animaatio / Seikkailu / Perhe

Tähtiä: ★★★★

 

Susan Donnell - Pocahontas

Pocahontas - intiaaniprinsessa - Susan Donnell

(Pocahontas, 1991)

WSOY, 1996
Päällyksen kuva: Jellybean Photographic Services
Geri Bauer Photographics, Inc

Omasta hyllystä

"John, katsohan!"

kirjan ensimmäinen lause

Parhaiten Pocahontas varmaan tunnetaan Disneyn tekemänä piirrettynä elokuvana. Pocahontas on siis 1500-luvun lopulla syntynyt oikea henkilö, joka auttoi siirtolaisia perustamaan ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan. Englannissa on myös Pocahontasin muistopatsas. Kirjan takakannen mukaan Susan Donnell on Pocahontasin jälkeläinen 14.polvessa, joten luultavasti hän tietää mistä kirjoittaa.

Amerikan rannikolla 1600-luvun alussa englantilaiset nousevat maihin tutkimaan Uutta Maailmaa. Yhteentörmäys läheisen intiaaniheimon kanssa on väistämätön, sillä siirtolaiset tarvitsevat ennen pitkään mm ruokaa. Intiaaniheimon päällikköä taas kiehtoo siirtolaisten aseet. Yksi siirtolaisista on John Smith, joka onnenpotkukseen tutustuu intiaaniheimon päällikön tyttäreen Pocahontasiin, joka on kiinnostuneena tullut katsomaan ja tutustumaan siirtolaisiin, joihin hänen isänsä suhtautuu erittäin varauksella. Pocahontas oppii nopeasti uuden kielen kommunikaation helppottamiseksi ja on myös kiinnostunut siirtolaisten tavoista. Intiaaneilla olikin erinomainen muisti, sillä viestejä piti pystyä lähettämään eri heimojen välillä pitkänkin matkan päähän.

Pocahontasin avulla jonkinlainen rauha saadaan säilytettyä näiden kahden ihmisjoukon välillä, vaikka se ei todellakaan ole helppoa. Asioita hankaloittaa Pocahontasin ja Smithin välinen suhde, jonka he yrittävät pitää muilta salassa, sillä se saisi intiaanipäällikon raivostumaan lopullisesti. Smith onkin vähällä joutua surmatuksi, mutta Pocahontas pelastaa hänet (kaikki piirretyn nähneet varmasti muistavat legendaarisen kohdan, jossa Pocahontas heittäytyy Smithin päälle sanoen, että hänetkin pitää siinä tapauksessa surmata). Ah sitä rakkautta.

Niin kuin voi hyvin olettaa, ei kirja vastaa juurikaan piirrettyä elokuvaa muilta osin. John Smith esimerkiksi ei mikään puhdas pulmunen ole, sillä hänellä on koko ajan suunnitelmanaan ryöstää Pocahontasin heimon kullat ja aarteet ja tätä varten hän miettii suunnitelmaa. Rakkauttaan hän myöskin Pocahontasille vannoo, mutta palatessaan joksikin aikaa Lontooseen hän käy huoletta muissa naisissa, mutta rakastaa silti mielestään vain Pocahontasta. Joo, todellinen herrasmies ja unelmien vävypoika. Epäilyttävintä tässä kaikessa on se, että Pocahontas oli vasta 12-vuotias, kun hän Smithin tapasi ja mies oli kuitenkin jo lähempänä kolmeakymmentä... Aikamoista. Tämän faktan sivuutin aika nopeasti lukiessa, sillä muuten olisi voinut tulla vähän likainen olo tulevia intiimejä kohtauksia lukiessa.

Pocahontaskin on omalla tahollaan vaikessa tilanteessa, sillä hänen isänsä haluaa lemmikkityttärensä menevän naimisiin toisen heimon miehen, Kocoumin, kanssa ylläpitääkseen hyviä suhteita miehen heimoon. Pocahontasilla on vain Smith mielessä, muttei tiedä kaiken tapahtuneen jälkeen uskaltaako enää testata isänsä kärsivällisyyttä.

Päällikön tyttärenä ja isänsä lempilapsena Pocahontas sai erityishuomiota ja häneltä myöskin odotettiin arvonsa mukaista käyttäytymistä. Pocahontasin muistiin olleen luonnonlapsi ja eläintenystävä. Kuitenkin hänen heimonsa tapaan myös Pocahontas toimittaa eläinuhreja jumalia varten. Pahimmassa tapauksessa intiaaniheimon papit nimeävät jonkun heimon lapsista uhrattavaksi. Juhlamenot taas olivat intiaaneilla erittäin riettaita ja seksuaalisia. Mitään pesukarhu kaveria ei Pocahontasilla myöskään ole, myöhemmin kyllä vinttikoira.

Ilmeisesti kirjan juoni on aika totuudenmukainen, paitsi ainakaan Pocahontasin ja John Smithin niin kutsuttua rakkaustarinaa ei voida todistaa tapahtuneen. Faktaa ja mielikuvitusta yhdistetyn tarinan parissa viihdyin, vaikka ei tällä mitään kirjoituspalkintoa voiteta. Piirrettyyn verrattuna kirja on paljon monisyisempi, eikä niin naiivi. Pocahontas - intiaaniprinsessa ei mikään lastenkirja ole, sillä raakuutta ja seksiä löytyy.

Tähtiä: ★★★½

Hyvää itsenäisyyspäivää!