Juan Ramón Jiménez - Harmo ja minä

Harmo ja minä - Juan Ramón Jiménez

(Platero y yo, 1917)

WSOY,1979
Kuvittanut Baltasar Lobo

Kirjastosta lainattu

"Harmo on pieni, villava ja pehmeä, pinnalta niin hienoinen että sen luulisi olevan pelkkää pumpulia, kokonaan vailla luita."

kirjan ensimmäinen lause

Niin kutsuttuna älyllisenä kautenaan Jiménez kirjoitti tämän kirjan, joka taitaakin olla miehen ainut suomennettu teos. Kirja sisältää ikään kuin pieniä hetkiä Harmo-aasin ja hänen isäntänsä elämästä. Hyvin sympaattinen ja nopealukuinen kirja. Aluksi jopa harhauduin luulemaan kirjaa vähän nuoremmille tarkoitetuksi - ehkä tuo pieni ulkomuoto ja hassut kuvitukset saivat sen aikaan. Kuvitukset olivat kuitenkin hyvin nopeasti tehtyjä ja luonnosmaisia. Pidin niistä kovasti ja se sopivat hyvin koristamaan ja värittämään kirjan tapahtumia.

Sisällöllisesti kirja on kuitenkin enemmän aikuisille tarkoitettu. En usko lasten ymmärtävän ihan noita kaikkia juttuja, vaikka luulen että voisivat hekin tykästyä tähän. En osaakaan sanoa. Pitäisi kai antaa tämä luettavaksi jollekin lapselle :)

Teksteissä oli jokseenkin haikea ja kaihoisa sävy, jonka syyn luulen lopussa ymmärtäneeni, mutta enpä siitä enempää paljasta. Lukekaa kirja, niin tiedätte. Siinäpä se; lyhyestä kirjasta lyhyt analyysi ;)

Tähtiä: ★★½

Doris Lessing - Viides lapsi

Viides lapsi - Doris Lessing

(The Fifth Child, 1988)

Seven , 2009

Kirjastosta lainattu

"Harriet ja David tapasivat toisensa firman juhlissa, jonne kumpikaan ei ollut erityisemmin halunnut mennä, ja molemmat olivat heti tienneet, että juuri tätä he olivat odottaneet: ihmistä, joka oli konservatiivinen, vanhanaikainen, ellei peräti ajastaan jälkeen jäänyt." 

kirjan ensimmäinen lause

Vuoden 2007 nobelistin kirjassa Harriet ja David tietävät heti olevansa kuin toisilleen luodut. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Sukulaiset yrittävät kuitenkin toppuutella heitä, sillä vain varakkailla on varaa hankkia paljon lapsia. Kaikki sujuu kuitenkin aivan Harrietin ja Davidin suunnitelmien mukaan, mutta sitten syntyy perheen viides lapsi. Kaikki muuttuu. Poika on erilainen kuin muut: liian suuri, liian vahva, vihamielinen... Tulisiko yksi uhrata muiden hyvinvoinnin vuoksi?

Helposti alkaa syyttelemään kirjan henkilöitä; Harriet, joka ei ajattele koko perhensä parasta vaan toiminnallaan saa yhteisön hajoamaan; David, joka jättää vaimonsa asian kanssa yksin ja uppoutuu vastoin omia periaatteitaan työhön. Mutta mitä sitä itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Sääliksi vain kävi perheen muita neljää lasta, jotka jäivät hyvin vähälle huomiolle Benin takia. Minkähänlaisia ihmisiä heistä kasvaa? Heillä oli sentään David ja ennen kaikkea toisensa, mutta eiköhän Ben jonkinlaisia jälkiä heihin jättänyt. Olisin minäkin hieman järkyttynyt, jos oma veli yrittää kuristaa!

Alussa oli aikalailla perheen puolella - tietysti. Kai he nyt saavat tehdä mitä haluavat. Sukulaiset vaan tulivat loman viettoon toisten kotiin ja marmattivat heille suunnitelmistaan hankkia paljon lapsia. Niin ja kadehdin heidän yhteisiä perhelomiaan, kun iso joukko oli kokoontunut yhteen hauskaa aikaa viettämään. Happy times. Niihin aikoihin olisin halunnut jäädä - niin kuin varmasti moni muukin kirjan henkilö. En oikein voi sanoa pitäneeni Benistä ja siitä millaiseksi hän ihmiset ja heidän välinsä muutti, mutta eikö Harriet olisi voinut etsiä pojalle paremman lääkärin? Ja laittaa hänet johonkin erityskouluun tai -luokalle? Toisaalta, mistäpä minä mitään tiedän. Ehkä tuohon aikaan ei erilaisia lapsia niin hyvin ymmärretty kuin (toivottasti!) nykyään.

Tähtiä: ★★★★

Imre Kertész - Kohtalottomuus

Kohtalottomuus - Imre Kertész

(Sorstalanság, 1975)

Otava, 2003

Kirjastosta lainattu

"Tänään en mennyt kouluun." 

kirjan ensimmäinen lause

Budapest 1944. Juutalaispojan bussimatka työpaikalle katkeaa yllättän poliisin pysähtymiskäskyyn. Ensimmäinen yö kuluu santarmiaseman hevostallissa lukkojen takana, seuraavana päivänä poika astuu tuhansien muiden kanssa junaan. Vielä Auschwitziin saapuessaan hän uskoo aloittavansa uuden, paremman elämän.

Imre Kertész on unkarilainen kirjailija, joka sai Nobelin vuonna 2002. Hän vietti itse osan nuoruudestaan kestitysleireillä ja vapautui 1945. Monet hänen kirjoistaa käsittelevät juuri keskitysleirejä jollain tavalla.

Alkuesittelyt ja muut tuntuivat vievän paljon sivuja kirjan alusta ja oli hieman hankala päästä kirjan mukaan. Monissa kirjoissa on sama ongelma, joten odotin kärsivällisesti tarinan alkamista kunnolla. Nopeasti kirja kuitenkin imaisi mukaansa, viimeistään varmaan siinä vaiheessa, kun päähenkilö keskusteli Annamárian kanssa juutalaisuudesta ja sen merkityksestä. Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Päähenkilö oli hyvin viisas ajatellessaan, etteivät ihmiset vihaa heitä, vaan juutalaisuutta. Mikä siis on juutalaisuuden merkitys? "Pitäähän ihmisten tietää miksi he vihaavat meitä".

Kirjassa koettiin erilaisuuden tuskaa, johon kaikki varmasti voivat samaistua. Kukapa ei joskus olisi kokenut olevansa hieman erilainen kuin muut. Eri asia on olemmeko erilaisuudesta ylpeitä vai häpeissämme siitä. Yllättynyt olin siitä miten melkeinpä dokumentaarisesti asiat keskitysleirillä oli kerrottu - tai ainakin hyvin asiallisesti. Päähenkilö ei muutenkaan turhia tunteillut, vaan asiat tulivat ja menivät. Kyseessä on kuitenkin rankka-aihe, joten tuo etäisyyden otto ei pahitteeksi ole.

Alun tapaan, loppu myös lässähti. Sitä en enää lukenut samalla mielenkiinnolla, kuin kirjan keskiosaa, mikä on minulla aika harvinaista, sillä yleensä kirjan alku junnaa, mutta sen jälkeen helpottuu. Ehkä tuo sairaala osuus ei vain kiehtonut, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Päähenkilö vain makaili tarkkaillen maailmanmenoa. ihmisiä tuli ja meni, mutta siinä se. Ei järin koukuttavaa.

Kirja tekee vihaiseksi ja suuttuneeksi, niin kuin aina näitä keskitysleirikirjoja lukiessa. Aikaisemmin olen lukenut samasta aiheesta kirjat Nuoren tytön päiväkirja ja Poika raidallisessa pyjamassa. Mitä kaikkea ihmiset voivatkaan toisilleen tehdä ja millaisia selityksiä he itselleen sepittävät iltaisin nukkumaan käydessään?

Mielenkiintoinen loppu ja en voi sanoa ihan täysin ymmärtäneeni sitä. Ehkä rankat kokemuksen ja -olot keskitysleirillä sekoittivat hieman pojan päätä ja hän suojelumekanismina alkoi ajatella jotenkin ihan päinvastoin, mitä minä ajattelin hänen ajattelevan. No sepä tuli hyvin selvästi ilmaistuna.

Tähtiä: ★★★

Top Ten Tuesday - 1. Suosikkikirjat

 Monissa kirjablogeissa olen törmännyt tähän Top Ten Tuesday -tehtävään, jossa tarkoituksena on tiistaisin julkaista kirjoihin liittyvä top 10 lista.
   Päätin aloittaa niinkin helpolla (haha) tehtävällä kuin All-Time Favorite Books. Ei mikään absoluuttinen totuus, eikä kirjat ole nyt aivan oikeassa järjestyksessä (en osaa päättää!), mutta eiköhän tuo lista jotain osviittaa anna lempparikirjoistani tällä hetkellä.

1. Kurjat - Victor Hugo
2. Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafon
3. Eedenistä itään - John Steinbeck
4. Luolakarhun klaani - Jean M. Auel
5. Kotiopettajattaren romaani - Charlotte Bronte
6. Houkutus - Stephenie Meyer
7. Nalle Puh - A.A. Milne
8. Leski vuoden verran - John Irving
9. Peyton Place - Grace Metalious
10. My sister Jodie - Jacqueline Wilson

 Oi voivoi, niin monta hyvää kirjaa jouduin listan ulkopuolelle jättämään! Se oli vaikeaa, mutta pitänee tehdä vielä joskus vähän pidempi lista, että mukaan mahtuu monia monia lisää :)


Alkuperäinen idea on lähtöisin täältä.

Wislawa Szymborska - Ihmisiä sillalla

Ihmisiä sillalla - Wislawa Szymborska

(1957-2003)

WSOY,2006
Päällys: Marjaana Virta

Kirjastosta lainattu

"Tällainen on uneni loppukokeista:
ikkunalla istuu kaksi apinaa kahlittuna ketjuihin,
ulkona lentelee taivas
ja meri ui.

Ihmiskunnan historia, surullinen kuulustelu.
Änkytän ja takeltelen.

Toinen apina kuuntelee virnuillen,
toinen muka torkkuu
mutta kun kysymystä seuraa hiljaisuus,
antaa se vinkin
kalistaen hiljaa ketjua." 

ensimmäinen runo

Wislawa Szymborska sai Nobelin palkinnon vuonna 1996. Juuri sen takia tähän runoteokseen tartuin. Ja onneksi näin.

Runot aiheuttavat aivoissani mielikuvan oudoista lauseista ja etäisistä tarinoista, joita ei yleensä ymmärrä. Szymborskan runot olivat kuitenkin hyvin tätä päivää ja selkokielellä kirjoitettuja. Uusimmat runot olivat kaikista helpoiten lähestyttäviä, eikä mitään kauheita päättömiä sanaläjiä. Pidin kovasti runoista Vaatteet, Terroristi, hän katsoo, Kirjoittamisen ilo ja Syyskuun 11. päivän valokuva.

Tämä hieman vähensi runokammoani, mutta katsotaan...

Tähtiä: ★★★

"-- Kirjoittamisen ilo.
Ikuistamisen mahdollisuus.
Kuolevaisen käden kosto."

Joseph Brodsky - Veden peili

Veden peili - Joseph Brodsky

(Watermark, 1992)

Tammi, 1994
Kirjastosta

"Monta kuunkiertoa sitten dollari oli 670 liiraa ja minä olin kolmenkymmenenkahden." 

kirjan ensimmäinen lause

Kirjan kirjoittaja oli venäläis-amerikkainen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1987. Kirja löytyi otsikon "esseitä" alta ja se on kirja Italiasta. Oodi Italialle suorastaan. Kirja kertoo kirjailijan kokemuksista Venetsiasta, jossa hän kävi aina uudelleen ja uudelleen. Brodskyn omasta elämästä myös.

Nopealukuinenhan tämä oli (no, sivujakin oli vain päälle sata), sillä kirja muodostui pienistä kokonaisuuksista, joita oli helppo ahmia. Illallakin vain ajatteli väsymyksen iskiessä, että luen vielä tämän... ja tämän... ja... Ja sinne oli puolet kirjasta mennyt. Filosofinenkin tämä oli, sillä pohdintaa löytyy valosta ja pimeydestä, menneisyydestä ja nykyhytkestä, elämästä ja kuolemasta. Mutta sopivan kevyttä ja ymmärrettävää - muuten olisivat tähdet ropisseet alaspäin reilusti... Sopivassa määrin oli huomioita Venetsian arkkitehtuurista, taiteesta ja ilmapiiristä, sillä tekstien väleihin kirjailija oli ujuttanut juttuja omasta elämästään. Välillä luulinkin lukevani mielenkiintoista romaania, kunnes hypättiin taas leijonaveistoksiin tai gondoleihin.

Joitain noista tekstipätkistä voisi ihan hyvin ottaa mukaan johonkin romaaniin, niin eläväisiä ja hyvin kuvaavia ne olivat. "Auringonlaskun aikaan kaikki kaupungit näyttävät ihmeen ihanilta, mutta jotkut näyttävät ihanammilta kuin muut. Reliefit muuttuvat sulokkaammiksi, pylväät pyöreämmäksi, kapiteelit kiehkuraisemmiksi, karniisit tomerammaksi, torninhuiput tuimemmiksi, syvennykset syvemmiksi, opetuslapset poimukkaammiksi, enkelit leijuviksi." Itse olen haikaillut Italiasta nimenomaan kesällä, mutta kumma kyllä, kirjailija ylisti talvea. Turistirysät eivat silloin tietenkään ole yhtä pahat, mutta olisihan siellä kesällä ihana käydä.

Mieleni halajaa mennä Italiaan gondolilla ajelemaan.
Lopuksi piti käydä vielä fiilistelemässä kuvia Venetsiasta kuvahaun kautta :)

Tähtiä: ★★½

Heinrich Mann - Sininen enkeli

Sininen enkeli - Heinrich Mann

(Professor Unrat, 1905)

Karisto, 1981
Kuvat elokuvasta Sininen enkeli (1930)

Omasta hyllystä

"Koska hänen nimensä oli Raat, koko koulu nimitti häntä 
Unratiksi (unrat (saks.) = saasta, lika, törky)." 

kirjan ensimmäinen lause

Enää en edes jaksa muistaa miten satuin kiinnostumaan kirjasta, mutta Heinrich Mann on siis vuoden 1929 Nobel-voittaja Thomas Mannin isoveli. Kirjassa ei edes ollut kansilehtiä, joten neuvokkaana ihmisenä printtasin siihen sellaiset. Kätevää.

"Lehtori Raat on saanut oppilailtaan vähemmän imartelevan lisänimen Raat. Lehtori on pesunkestävä ihmisvihaaja, joka suorastaan nauttii saadessaan oppilaan kiinni nimittelystä ja voidessaan rankaista tätä. Hän hautoo myrkyllisiä ajatuksia kaikista kanssaihmisistä kunnes joutuu kauniin kapakkatanssijatar Rosan pauloihin. Unrat menee rakkaudessakin äärimmäisyyteen ja kohottaa Rosan niin korkealle korokkeelle, etteivät seuraukset voi olla muuta kuin onnettomia."

Kerrassaan rasittava pähenkilö, jonka pystyn hyvin kuvittelemaan: hieman tukeva, parrakas ikäloppu, joka on katkera oman elämänsä mitättömyydestä. Siksi näkee vain pahaa muissa ihmisissä ja muistaa vain ja ainoastaan heidän pilkantekonsa koskien itseään, vaikka tapahtuneesta olisikin kymmeniä vuosia. Unrat on kyllä painajaisten opettaja. Tuskin ikinä hymyileekään, paitsi ehkä sisäisesti, kun saa marssittaa tuhman oppilaan komeroon. Se taisi hänen mielestään olla maailmanparannusta. "Siinä oli kaikki - ja Unrat tajusi äkkiä värähtäen: tämän oppilaan erottaminen, yhteiskunnan varjeleminen tältä tartunta-aineelta - se olisi paljon tärkeämpää kuin yksinkertaisen von Ertzumin karkottaminen."

Kunnon ihmisvihaaja. Hänestä tuli muuten mieleen Charles Dickensin Saiturin joulu -kirjan hahmo Ebenezer Scrooge. Molemmat eli omassa synkässä maailmassaan. Unrat vihasi omia oppilaitaan ja kaikkein eniten oppilas Lohmania, ihan vain sen takia, että tämä ei nimitellyt Unratia. Pojalla täytyi siis olla vielä pahemmat asiat mielessä. Herranen aika mikä logiikka. Ei ihme, että Unrat vaikutti kireältä ja tyytymättömältä. Pieni positiivinen ajattelu ei olisi ollut pahitteeksi hänellekään.

Scroogen kokemaa "valaistusta" ei Unrat kuitenkaan tainnut saada. Hän, Monte Criston kreivin tapaan, ajautui kostontielle ja kyllähän se hetken ajan voi näennäistä tyydytystä tuoda, mutta kaikki me tiedämme, että ei siinä hyvin voi käydä... (Kylläpäs nyt löytyi paljon vertailukohtia muuhun kirjallisuuteen :o)

Romaanin ainuita naisia oli Unratin ihastus, kapakkatanssijatar Rosa. Hänestä jäi hyvin pinnallinen kuva ja mikä niissä kauniissa, vähäpukeisissa naisissa viehättää, kun kaikki miehen kuolaavat aina saman perään? Kaunis hän varmaan oli (ainakin kirjan kuvailun mukaan) ja ehkä sanavalmis, mutta muuta ei irronnut. Miehet on niin sokeita, eiköhän se ole jo tullut selväksi. Taitaa tuossa kirjassa olla mainittu kaksi muutakin naista noin ohimennen, mutta muuten meno on hyvin miesvoittoista - ja sen huomaa.

Tutustumisen arvoinen kirja ja tätä kirjaa ei muista kirjablogeista löytynyt.

Tähtiä: ★★½