E. Lockhart - We Were Liars

Welcome to the beautiful Sinclair family.
No one is a criminal.
No one is an addict.
No one is a failure.

Onneksi sitä saa silloin tällöin luettua jonkun englanninkielisenkin kirjan ja uusin on E. Lockhartin kovasti ylistetty We Were Liar, jonka taisin aikoinaan saada lahjaksi omasta toiveesta. Kirja on kerännyt ylistystä ja kotimaisissakin blegeissa sitä on hehkutettu.

Lukiessa paras tilanne on se, ettei tiedä etukäteen oikeastaan juuri mitään, joten jätän tästäkin postauksesta pois juonen ruotimiset pientä alun introa lukuunottamatta. Beechwoodin saarta asuttaa Sinclairin rikas ja etuoikeutettu suku ja siellä serkukset Cadance, Johnny ja Mirren sekä Johnnyn ystävä Gat viettävät kesänsä. Alusta asti on selvää, että on tapahtunut onnettomuus, mutta kertojan tavoin emme mekään tiedä mitä on tapahtunut.

Kirja ei ole mikään tavanomainen hemmoteltujen ja rikkaiden teinien kesäsekoiluromaani niin kuin voisi luulla, vaan se on paljon enemmän ja paljon parempaa. Tyylikkään ja seesteisten lavasteiden takana rakoilee, eikä etuoikeutettuna eläminen tarkoita helppoa elämää. Siinä voi käydä kaikenlaista surullista ja murheellista niin kuin kaikille muillekin ihmisille. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta se saattaa vääristää ihmissuhteita.

He was contemplation and enthusiasm.
Ambition and strong coffee.
I could have looked at him forever.

Hassua miten Lockhart on kirjoittanut samaan aikaan niin etäännyttävät, mutta silti niin läheisiltä tuntuvat henkilöhahmot. Lyhyet kappaleet pakottavat lukemaan aina vaan vielä yhden luvun. Ja vielä. Ja vielä yksi. Ja jos persoonallisesta kirjoitustyylistä puhutaan, niin sellainen Lockhartilla todellakin on! Nautin soljuvista sanoista, niiden soinnuista ja mielikuvista. Hän kuvaa herkillä tuntosarvilla rakkautta ja nuoruutta.

Ainoaksi pettymykseksi jäi loppu, mikä on todella suuri harmi. Kaiken sen hehkutuksen jälkeen mitä We Were Liars on saanut osakseen, latasin loppuun suuria odotuksia, mutta lannistuin. Että aha, tässäkö se Suuri Käänne oli? Olin jo aavistanut jotain sen kaltaista. Kirjan nimikään ei täysin auennut, mutta tykkään kansista. Ei aivan täysosuma, mutta hyvä kylläkin!

★★★★
E. Lockhart - We Were Liars

Hot key books, 2014

Omasta hyllystä

Sadie Jones - Kutsumattomat vieraat

Astuttuaan avioon Edward Swiftin kanssa -- Charlotte oli vaihtanut paikkaa aamiaispöydässä mukautuakseen uuden puolisonsa tarpeisiin; tarkemmin sanoen siksi, että voisi auttaa tätä levittämään voita paahtoleivälleen ja viipaloimaan leikkeleitä.

Kahtena edellisenä vuonna suomeksi ilmestyneet Sadie Jonesin romaanit ovat olleet vaikuttavia teoksia, jotka kiilasivat kyseisten vuosien parhaiden lukuelämysten joukkoon, joten myös Kutsumattomien vieraiden kohdalla odotukset oli hinattu kattoon. Osittain se oli mitä lupaili, vaikka aivan edellisten tasolle eivät rahkeet riittäneet. Huono tämä ei silti missään nimessä ollut, vaan sattui vain painimaan timanttisessa sarjassa.

Takakannesta: Sternen perhe asuttaa jylhää kartanoa Englannin maaseudulla. On perheen tyttären Emeraldin syntymäpäivä, mutta vieraat tuovat mukanaan huonoja uutisia. Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus, ja selviytyjät on määrätty majoittumaan kartanoon. Illalla puhkeaa myrsky. Samalla kun juhlaväki nauttii salissa illallista, ryysyinen joukko kolmannen luokan matkustajia liikuskelee levottomasti ja uhkaavana pitkin taloa. Mutta keitä matkalaiset oikein ovat?

Sternen perhe ja kutsutut vieraat yrittävät sinnikkäästi ja arvokkaasti jatkaa juhlien pitämistä huolimatta ylimääräisistä häiriötekijöistä, jotka on sullottu arkihuoneeseen epämääräiseksi ajaksi. Rähjäiset matkalaiset äityvät valittamaan nälkää ja milloin mitäkin, mutta juhlijat käyttävät taktiikkaa "poissa silmistä, poissa mielestä" unohtaakseen epämieluisat matkalaiset. Varsinkaan perheen äiti Charlotte ei suo heidän suuntaansa yhtään mukavaa ajatusta - tai edes ajatuksen tynkää. He ovat pakollinen paha ja saavat selvitä keskenään omissa oloissaan.

Yksi kutsumattomista vieraista, Charlie Traversham-Beechers, luikahtaa kuitenkin sujuvasti juhlaväen joukkoon ja järjestää omaa ohjelmaa, johon ylhäiset päähenkilömme lankeavat ja kenties katuvat sitä samantien. Toisaalla perheen varsinaisella lapsella Smudgella - jonka olemassaolo pääsee vanhemmilta usein unohtumaan - on ihan omat aatoksensa juhla-illan ohjelmasta, johon sisältyy taidemaalaus ja poni sisätiloissa.

Kirjan musta huumori ja komediallisuus aukenivat ihan eritavalla loppupaljastuksen jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna alussa on tosi paljastava kohta koko asetelmaa koskien, mutta minä ainakaan en sitä onneksi tajunnut. Jonesin kolme kirjaa muodostaa kirjavan joukkion, joita kuitenkin yhdistää taitavasti ja varmasti kirjoitettu teksti. Kutsumattomat vieraat edustaa vähän omituisempaa tarinaa, jossa on ripaus makaaberisyyttä ja joka vaatii lukijaltaan hyvää huumorintajua ja pientä ruuvien löysäämistä.

Kotiinpaluulla on aina erityinen paikka sydämessäni, mutta vahva suositus myös hänen muullekin tuotannolleen.

★★★½
Sadie Jones - Kutsumattomat vieraat

(The Uninvited Guests, 2012)

Otava, 2017

Arvostelukappale 

Muita postauksia

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Charlotte Armstrong - Pisara myrkkyä

Pisara myrkkyä - Charlotte Armstrong

(A Dram of Poison, 1956)

WSOY, 1995

Kirjastosta lainattu

"Kookkaampi miehistä sytytti valon huomauttaen: - Viivyn vain hetkisen."

kirjan alku 

Pisara myrkkyä on saanut Edgar-palkinnon parhaasta lukuromaanista ja siten päätyi myös luettavakseni. Muussa tapauksessa en varmasti olisi kirjaan koskaan edes törmännyt saatikka sitten ottanut sitä luettavaksi.

"Herra Gibson on hyväntahtoinen ja kiltti, pieni vanhahko mies, runouden ja kirjallisuuden opettaja, joka kohtaa nuoren Rosemaryn ja ryhtyy kärsivällisesti hoivaamaan hermoromahduksen kokenutta tyttöparkaa. Hoitosuhde johtaa järkiavioliittoon, ja Gibson rakastuu syvästi nuoreen vaimoonsa.
   Kun Gibson vammautuu auto-onnettomuudessa, hän pyytää sisartaan saapumaan vaimonsa tueksi taloudenhoidossa. Sisar on tarmokas ja aina oikeassa, ja pian kaikki hoituukin hänen tahtonsa mukaisesti. Sisarella on varmat mielipiteet myös Gibsonin pariskunnan tulevaisuudesta. Herra Gibson huomaa olevansa vanha rampa raukka, jonka romanttisille haaveille ei ole sijaa. Onnettomana hän hankkii käsiinsä tappavaa myrkkyä, millä hän uskoo ratkaisevansa tilanteen parhain päin." Takakansi

Huomaan, että kirjasta on vaikea kirjoittaa, jotten tulisi paljastaneeksi liikoja. Juoni on sen verran simppeli, että lukijalle ei jäisi enää mitään epäselvää ja selvitettävää, jos tässä liikaa alkaisin löperrellä. Suppea analyysi siis tulossa. Dekkariksi Pisara myrkkyä on epätavallinen ja siksi hyvin mielenkiintoinen. Mutta ei siitäkään sen enempää.

Henkilögallerialtaan Pisara myrkkyä on vaihteleva. Herra Gibson on herttainen mies, joka on äärimmäisen epäitsekäs. Itseään hän ajattelee varmaan viimeisenä ja ennemminkin ottaa huomioon muiden toiveet ja oletetut ajatukset, joka tässä kirjassa on johtaa traagisiin tapahtumiin. Ääneen puhumisen taito voisi olla ihan paikallaan vastaisuuden varalta. Hätiin kutsuttu Gibsonin sisko Ethel on sitten aivan toista luokkaa: kaikkitietäväinen ja määräilevä. Pahinta on, ettei kenestäkään ole väittämään häntä vastaan vaan Ethelin annetaan jyllätä mielensä mukaan, vaikka selvästikään ihmisillä hänen ympärillään ei ole hyvä olla. Gibsonin vaimo Rosemary taas edustaa henkilöhahmoa, joka saa korvistani nousemaan savua: täysin avuton (ja aivoton) naishenkilö, jonka hyväksi on kuitenkin luettava hänen herttaisuutensa ja hyväntahtoisuutensa. Mutta muuten hän onkin raivostuttavan stereotyyppinen kuva äärimmäisen hauraasta naisesta.

Harmiton, sadepäivien kirja, joka tarjoaa hyvää huumoria. Sopii parhaiten väkivallattomien ja hempeiden rikoskirjojen ystäville, jotka eivät kirjalta odota muuta kuin viihdyttävää lukukokemusta.

Tähtiä: ★★★

Täten on Kirjankansibingo minulla virallisesti avattu
ja ensimmäinen rasti ruudussa:
Siluetti