"Jokin oli pielessä."
Jep - ja pahasti. Takana on jo kolme huippuhyvää Jo Nesbøn dekkaria, mutta Lepakkomies on vasta ensimmäinen Harry Holeni. Tämä Nesbøn esikoisdekkari aloittaa siis Harry Holesta kertovan sarjan, josta ilmestyi juuri tänä vuonna yhdestoista osa, Jano, pitkän tauon jälkeen. Luulin tällä kokemuksella tietäväni mitä odottaa, mutta olin hakoteillä. Yritin kovasti etsiä sitä karismaa mitä niin monet ovat sarjasta löytäneet, mutta vedin vesiperän. Kirjalle on kaiken lisäksi myönnetty Lasiavain-palkinto, joka annetaan Pohjoismaiden parhaalle rikoskirjalle. Edellisiä kirjoja olen kuitenkin rakastanut, joten ehkä Nesbøsta on vasta viime vuosien aikana hioutunut minulle sopiva kirjailija. Niin sen on pakko olla.
Takakannesta: Rikostutkija Harry Hole on lähetetty Austaliaan tutkimaan nuoren norjalaisnaisen murhaa. Työparikseen hän saa persoonallisen aboriginaali Andrew Kensingtonin, josta tuntuu kehittyvän Holelle myös ystävä. Kun ratkaisu vaikuttaisi olevan käden ulottuvilla, paljastuu, ettei mikään ole aivan sitä miltä näyttää. Myös Holen omat menneisyyden haamut tunkeutuvat esiin, ja soppaa hämmentää vielä ihastuminen ruotsalaiseen tyttöön.
Lepakkomies on hyvin sekavaa haahuilua. En tiedä mikä näissä rappiolla olevissa poliiseissa viehättää lukijoita. Hole on kirjan alussa lopettanut juomisen vain ratketakseen uudestaan, ei muutenkaan kovin skarpin oloinen äijä alkoholiongelmineen. Naisetkin tuntuvat olevan olemassa kirjassa vain Holen pantavana oloa varten. Hurraa. Ja sitten virkavalta vielä puhuttelee läskiksi nartuksi - todellinen tunnelmanlatistaja. Hole näytti keskittyvän kyllä kaikkeen muuhun kuin rikoksen ratkaisuun eli sarjamurhaajan/raiskaajan löytämiseen. Suoraan sanottuna pääsi pitkiksi aikoihin unohtumaan, että mitä Hole ylipäätään on Australiassa ratkomassa. Henkilöt olivat yhdentekeviä, pelkkää taustahälinää, joten ei oikeastaan ollut väliä kuka teki mitä. Taisi jo syyllinenkin päästä unohtumaan...
Viimeiset sata sivua sujui vaivattomasti, joten melkein 500 sivuisessa järkäleessä olisi reilusti tiivistämisen ja fokusoinnin varaa. Kiinnostavinta olivat aboriginaalit, joihin en romaaneissa juuri koskaan törmää. Lepakko symboloi aboriginaalien mielestä kuolemaa, josta kirjan nimi juontaa juurensa. Sen syntytarina on hyvin samankaltainen kuin Eevan ja Aadamin. Verta lumella sen sijaan on niin huikean omaperäinen dekkarigenressä, raikas tuulahdus, että Hole hukkuu massaan.Totta puhuakseni pelottaa tarttua seuraavaan osaan, sillä paraneeko meno tästä? Tai sitten hyppään suoraan miehen myöhempään tuotantoon.
Dekkariviikko sen kun etenee ja seuraavan kerran palailen pettämättömän Agatha Christien kera!
_________________________________________________________________
★★½Jo Nesbo - Lepakkomies
(Flaggermusmannen, 1997)
Johnny Kniga, 2012
Omasta hyllystä
