Rikoksen jäljillä -lukuhaasteen jälkipuintia

Oksan hyllyltä

1. toukokuuta Oksan hyllyltä Marika pisti blogiinsa haasteen, jossa tarkoituksena oli lukea dekkareita oman mielensä mukaan. Hetken minua olikin jo vaivannut se, etten niin kauheasti dekkarigenrestä tai -kirjailijoista tiennyt. Agatha Christie, Raymond Chandler... Onko niitä muka jotain muitakin? Pienimuotoinen netissä surffailu paljasti asioiden oikein laidan ja listalle alkoi kertyä ihan kiitettävä määrä luettavaa, mutta aikaa haasteeseen oli onneksi käytettävissä aina tänne syyskuun loppuun saakka.

Luetut dekkarit: 

Paras
Agatha Christie - Ikiyö 

Eliitti
Donald E. Westlake - Miksi juuri minä!
Inger Frimansson - Hyvää yötä, rakkaani
Vera Vala - Kuolema sypressin varjossa 
Kate Atkinson - Ihan tavallisena päivänä
John Dickson Carr - Kolme ruumisarkkua
Outi Pakkanen - Rakastaja
Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin?
Jane Stanton Hitchcock - Silmänlumetta

Nautittavat
Mari Jungstedt - Vaarallinen leikki
Edgar Allan Poe - C. Auguste Dupin
Sjöwall & Wahloo - Bussimurha
Georges Simenon - Maigret ja hotellin kahvintekijä

Pettymykset
Rex Stout - Yli kuolleen ruumiini 
Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja rakkauden nälkä
Dashiell Hammett - Veristä satoa
Minette Walters - Kuvanveistäjä
Donna Leon - Turvasatama

Sietämättömät
Mary Higgins Clark - Missä lapset ovat?
Ruth Rendell - Kolmas kerta

Näihin 20 kirjaan mahtui huimat 56 murhaa!
Huhhuh, sanon minä. Siinä on murhaajilla riittänyt kiirettä.

Otinpa haasteen iahn sydämen asiaksi, mikä näkyykin luettujen kirjojen määrässä ja skaalassa: on perinteisiä dekkareita, moderneja, kovaksi keitettyjä, klassikoita, romantiikalla höystettyjä.. Kaikkia yhdistää kuitenkin jonkinlainen tunnettavuus ja monet ovat omalla sarallaan uraauurtavia ja sarjassaan ensimmäisiä. Dekkareita valitsin paaaaaljon enemmän kuin ehdin lukea, joten lukulistalle jäi vielä liuta kirjoja odottamaan lukemista:

Dorothy L. Sayers: Juhlailta
Lisa Marklund: joku teos
John Grisham: On aika tappaa
Ilkka Remes: Draculan ratsu
Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gaston Leroux: Keltaisen huoneen salaisuus

+ kaikki Edgar -palkinnon saaneet dekkarit

Sekä muiden haasteeseen mukaan lähteneiden blogeista olen bongannut vielä lisää kirjoja. Kun dekkareiden ääreen taas jossain vaiheessa palaan, niin eipä taaskaan lukeminen lopu kesken. Ei sitten todellakaan.

Voin siis onnitella itseäni ahkerasta lukemisesta ja nyt olen taas aavistuksen verran viisaampi tälläkin kirjallisuuden saralla. Näiden viiden kuukauden aikana sai kyllä enemmän kuin tarpeekseen lukea etsivistä, murhista, poliiseista, motiiveista, alibeista ja johtolangoista, joten HYVÄSTI dekkarit vähäksi aikaa! Eli siis suomeksi pariksi päiväksi, koska löysin itseni äsken jälleen lukemasta dekkaria...

PS. Ja jos joku sattuu joskus samankaltaisen haasteen tekemään - jostain muusta genrestä tietty ;) - niin heti lähden mukaan (kauhu, chick-lit, scifi, fantasia...)! Vink Vink!

PSS. Aika nopeasti toiveisiini vastattiin, sillä Le Masque Rouge -blogin Emilie pisti pystyy Halloween -haasteen - kauhukirjallisuutta siis ainakin luvassa, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Päivät 23-31 (Kirjakuva päivässä)

Päivä 23 - Kirjasarja

 

Päivä 24 - Paksuin kirjasi

 

 

 

Päivä 25 - Upea kansikuva

 

 

 

Päivä 26- Kirjoja, jokapaikassa!

 

 

 

Päivä 27 - Puhutteleva nimi

 

 

 

Päivä 28 - Lukematta jo ikuisuuden

 

 

 

Päivä 29 - Kestosuosikki

 

 

 

Päivä 30 - "Bookshelfie"

 

 

 

Päivä 31 - Freebie

 

 

  Aiemmat Kirjakuva päivässä -postaukset:

# Päivät 16-22

# Päivät 9-15

# Päivät 5-8

# Päivä 4

# Päivä 3

# Päivä 2

# Päivä 1

 

Donna Leon - Turvasatama

Turvasatama - Donna Leon

(Drawing Conclusions, 2011)

Otava, 2013

Kirjastosta lainattu

"Koska Anna Maria Guisti oli jo vuosikymmeniä kääntänyt työkseen kaikenlaista
 kirjallisuutta englannista ja saksasta italiaksi, hän tunsi monenlaisia aihepiirejä."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 20

Tiedän kirjailijan ja hän on ilmeisen suosittu, mutta koskaan en ole itse hänen teoksiinsa tarttunut. Donna Leon on syntyjään Yhdysvaltalainen, mutta viimeiset kolmekymmentä vuotta hän on asunut Venetsiassa. Sattumaa ei siis ole, että hänen kirjansa sijoittuvat juuri näihin maisemiin.

Iäkkään leskinaisen kuolema näyttää luonnolliselta sydänkohtaukselta, kun hänet löydetään omasta kodistaan, mutta juttua tutkiva komisario Guido Brunetti kuitenkin epäilee kyseessä olevan jotain muutakin. Tutkintojen myötä selviää leskirouvan olleen mukana turvapaikan pitämisessä väkivallan uhreille sekä monet ihmiset ovat pystyneet kertomaan elämästään vaikeitakin asioita hänellä.

Näyttämönä toimii siis Italia ja se kirjassa onkin parasta. Tuo kaunis paikka, joka kätkee sisälleen kuitenkin paljon synkkyyttä ja pahaa. Ja jonka kanssa Brunetti joutuu tekemisiin. Lukiessa Turvasatamaa sai jopa jonkilaisen kuvan Italian sen hetkisestä poliittisesta tilanteesta ja elämästä siellä ylipäätään. Leon on selvästi perillä maan oloista ja pientä (tai ei ihan niinkään pientä) yhteiskuntakritiikin poikasta on dekkarista löydettävissä.

Henkilöt jäivät liian yksiulotteisiksi, sillä ihmisiä tuli ja meni kirjassa jatkuvasti, eikä kukaan jäänyt mieleen. Ainoita onnistuneita henkilöitä ovat komisario Brunetti - hänkin tuntuu oikealta ihmiseltä vain kotonaan - sekä signorina Elettra, joka auttaa komisariota tutkimuksissa etsien tietoja, tosin hieman laittomin keinoin. Lukijaa vain vedetään Brunettin perässä näissä tutkimuksissa, mutta ei jätetä kauheasti spekuloimisen mahdollisuutta. Turvasatamassa keskitytään liikaa tutkimuksiin ja ihmisten haastatteluihin ja juoni jää höttöiseksi samalla kun siitä puuttuu myöskin eteenpäin vievä voima. En suoraan sanottuna ollut niin kauhean innostunut ja kiinnostunut syyllisen löytämisestä. Aivan sama.

Dekkarista puuttuu kokonaan se jokin koukuttava elementti, jonka takia en kirjaa voisi laskea käsistä. Pettynyt olen, mutta ei tämä sen kummemmin heilauta puoleen eikä toiseen. Leppoisaa luettavaa, eikä tarvitse huolestuneena odottaa väkivaltaa tai raakoja murhia, mutta sen hintana on pysähtynyt tunnelma ja olematon määrä jännitystä.

Ja siinä se oli! Viimeinen haastedekkari. Kiitos ja hei.

Tähtiä: ★★

Outi Pakkanen - Rakastaja

Rakastaja - Outi Pakkanen

Otava, 2013

Kirjastosta lainattu

"Minä tapan ne - ainakin toisen niistä."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 19

Rakastaja oli tarkoitus säästää lukuhaasteen viimeiseksi kirjaksi, mutta aloitettuani sen en malttanut päästää kirjaa käsistä ja siinä jäivät muut kesken olevat kirjat kakkosiksi.

Ryhmä entisiä naapureita ovat perustaneet ruokapiirin, Ylen syöneet, joka kokoontuu aina jonkun kodissa hyvän ruuan merkeissä. Vielä Espoon rivitaloyhteisön aikana he pitivät grillibileitä, illanistujaisia ja talkoita, mutta ihmiset muuttivat sittemmin muualle. Ruokapiiri kokontuu kirjan yhden keskushenkilön, Veera Halmeen, kodissa, joka on kuin suoraan sisustuslehdestä. Varakkaana ihmisenä Veeran ei tarvitse päivätyöhön mennä vaan harrastuksenomaisesti hän ylläpitää sisustustavaroiden nettikauppaa.

Kokoontuminen ei kuitenkaan tunnu enää niin luontevalta, vaikka juttu aikaisemmin oli luistanut hyvin. Sitä melkein ihmettelee miten he olivat edes joskus aikoinaan tulleet toimeen keskenään, kun kyse on kuitenkin niin erilaisista ihmisistä. Ilmapiiri tuntuu kireämmältä ja pientä väittelynpoikastakin on havaittavissa. Veeran lisäksi naapuruston olivat muodostaneet kolme pariskuntaa, mutta kokoonpano on muuttunut niiltä ajoilta, sillä Samuli on mennyt uusiin naimisiin ja Hannan mies on kuollut. Jokin ei kuitenkaan ole muuttunut, nimittäin salasuhde.

Salaperäisiä viestejä lähettelevä nimimerkki Rakastaja saa ruokapiirin ihmiset huolestuneiksi ja kirjoitusten muuttuessa uhkaaviksi on selvää, että kaikki ei pääty hyvin - ainakaan joidenkin osalta. Mutta kysymys kuuluu kenen? Vähitellen hiipii mieleen epäilys mahdollisesta uhrista ja tunteen voimistuttua, alkaa odottaa koska se tapahtuu ja kenen toimesta. Kuitenkaan ei voi yhtään olla varma mistään kuin vasta ihan lopuksi, jolloin kaikki selviää. Ja minä ainakin veikkasin väärin, syyllisen, uhri sentään osui oikeaan.

Melkein voisi sanoa Rakastajan olevan ihmissuhderomaani, sillä parasta oli kirjan henkilöiden sielunmaiset ja ajatukset sekä toisten ihmisten vaikutus niihin. En nimittäisi kirjaa siis perinteiseksi dekkariksi, mikä tässä tapauksessa on suuri kohteliaisuus. Henkilöistä oltiin onnistuttu tekemään eläviä ja toisistaan erottuvia ilman sen suurempia kliseitä ja kärjistyksiä. Miehet kuitenkin jäivät selvästi taka-alalle naisten puskiessa eturiviin. Miehet olivat aikalailla seinäruusuja, eikä heihin muodostunut minkäänlaista suhdetta (paitsi mitä nyt joskus Markukseen välillä ärsyyntyi) saatikka sitten tunnesidettä. Naishenkilöt sen sijaan olivat mitä parhaimpia ja hyvin uskottavia.

Rakastajalla on tyylikäs kansi ja tekisi jo mieli tarttua Pakkasen muihinkin kirjoihin - valinnanvaraa näyttää olevan onneksi jonkin verran.

Tähtiä: ★★★★

PS. Rikoksen jäljillä -lukuhaaste lähenee loppuaan, mikä on ihan hyvä asia, sillä murhat tunkee jo ulos korvista...

F. Scott Fitzgerald - Yö on hellä

Yö on hellä - F. Scott Fitzgerald

(Tender is the Night, 1934)

WSOY, 1996
Päällyksen kuva: Peter Strauss ja Mary Steenburgen elokuvassa Yö on hellä
Typografia: Liisa Holm

Omasta hyllystä

"Vuoden 1917 keväällä, tullessaan Zurichiin ensimmäisen kerran, oli tohtori Richard Diver kaksikymmentäkuusivuotias, ihana ikä miehelle, vanhanpojan elämän parasta kautta."

kirjan ensimmäinen lause

Kultahattu ei iskenyt, kun sen nuorena luin, mutta Yö on hellä kiinnosti. Kirja pohjautuu kirjailijan itsensä kokemuksiin, sillä hänen vaimonsa Zelda oli mielisairaalassa hoidossa skitsofrenian takia.

Dick on nuori menestyvä psykiatri, joka pääsee töihin Zürichissä sijaitsevalle mielitautien klinikalle ensimmäisen maailmansodan mellestäessä, sillä hän on liian arvokas tykinruuaksi. Yksi hänen potilaistaan on rikkaan perheen tytär Nicole Warren, johon Dick rakastuu ja he menevät naimisiin. He muuttavat asumaan Ranskan Rivieralle, jossa illat kuluvat juhlien ystävien seurassa. Vähitellen Dickin tunteet kuitenkin muuttuvat Nicolea kohtaan, varsinkin kun nuori näyttelijä Rosemary astuu kuvaan. Rosemary näkee heidät ensikertaa uimarannalla ja siitä ystävyys alkaa. Ja  jotain muutakin.

Alkuunsa kaikki on tietenkin hehkeää, mutta uutuudenviehätys kaikkoaa aikanaan. Rivieralla, 20-30 lukujen välissä, rahahuolettomat Diversit viettävät yläluokkaista (tyhjänpäiväistä) elämää. Pariskunnalla on jo kaksi lasta, mutta kuilu heidän välillään kasvaa. Kirjasta huokuu surumielisyys: Nicolen sairaus leimaa kaikkea ja leijailee pariskunnan yllä kuin tumma pilvi tuhoten kaiken hyvän heidän välillään. Oliko heidän suhteensa edes ikinä tasavertainen vai vaikuttiko heidän alun potilas-lääkäri -suhde myös parisuhteeseen? Nicolen hoitokuurin takia Dick joutuu pysyttelemään kotona, vaikka hänen mielensä tekisikin lähteä välillä muualle. Elämä on hyvin rajattua ja mies on käytännössä vangittu olemaan Nicolen kanssa. Velvollisuudentunto pitää heidän pitkään yhdessä, eikä enää molemminpuoleiset tunteet. Masentavaa oli seurata Dickin huimaa menestystä psykiatrina ja sitten katsoa, kun hän väistämmä tuhoaa itsensä ja saavutuksensa.

Tarina rönsyili liikaa. Alku ja loppu olivat sen selvästi heikoimmat kohdat. Loppuakohden kaikki levähti ja sen aikana inhosin Dickiä, josta tuli hyvin ärsyttävä hahmo. Oltaisiin oltu lähempänä täydellisyyttä, jos tarinaa olisi hieman tiivistetty ja pystytty koko ajan seuraamaan sitä punaista lankaa. Pidin niin paljon kirjan keskiosasta, jonka parasta antia oli Diversien päällepäin hehkeä, kiireetön elämä, auringonotto rannalla, konfliktit ja tietysti salasuhteet, joten sääli, että näin kävi! Mutta nautin paljon enemmän tästä kuin Kultahatusta.

Kaunis nimi, joka on muuten otettu John Keatsin runosta "Oodi satakielelle".
Kirjan kannet on kuitenkin jotain aivan järkyttävää (elokuvakannet....)!

Tähtiä: ★★★

Muiden bloggauksia kirjasta: Eniten minua kiinnostaa tie

Tove Jansson - Aurinkokaupunki

Aurinkokaupunki - Tove Jansson

(Solstaden, 1974)

WSOY, 1975
Päällys: Tove Jansson

Kirjastosta lainattu

"St. Petersburgissa, Floridassa, on aina lämmin ilma, sinistä merta 
reunustavat palmuesplanadit, ja suorat, leveät kadut aitaavat 
talonsa tuuheiden pensaiden ja puiden taakse."

kirjan ensimmäinen lause

Ensimmäinen Tove Janssonin aikuistenkirja, jonka olen nyt lukenut! Ja tässähän samalla jatkuu Tove Janssonin juhlavuoden juhliminen.

Todella vaikea tiivistää kirjaa alkusanoihin, joten otan suoraan kirjailijan itsensä kirjoittaman takakansitekstin. Se sanoo kaiken oleellisen:
"Matkustin Amerikan halki, Floridan halki, ja yhtenä yönä tulin kaupunkiin joka oli aivan hiljainen. Aamulla se oli yhtä tyhjä ja hiljainen. Vehreyden keskeltä näkyi avokuisteja pitkine keinutuoliriveineen, kaikki kadulle päin. Hiljaisuus oli melkein kammottava. Ja sitten käsitin että kaupunki oli aurinkokaupunki, vanhusten kaupunki jossa aurinko taatusti paistaa ympäri vuoden. Kaikki oli järjestetty lepoa ja vanhuutta varten, lopullisesti ja rikkeettömästi. Kutsun kaupunkia St Petersburgiksi mutta yhtä hyvin sen nimi voisi olla jokin muu. Eikä se ole rauhallinen, siellä on yhtä hurjaa ja jännittävää kuin maailman muissakin paikoissa. Olen yrittänyt kirjoittaa kirjan siitä millaista on tulla vanhaksi. Ja olen kuvannut kahden hyvin nuoren ja kauniin ihmisen rakkautta vanhusten kaupungissa."

Jos oikeaan mielentilaan virittäytyy, vanhusten jutut kuulostavat hauskoilta, mutta samaan lauseeseen mainittakoon, että illalla hieman väsyneenä, olisi kaivannut jotain vähän helppolukuisempaa. Kirja vaatii lukijalta kuitenkin normaalia enemmän keskittymistä. Vasta puolessa välissä aloin lukea kirjaa intensiivisemmin ja pidempiä aikoja, joka olisi näin jälkeenpäin ajateltuna pitänyt tehdä heti. Taukoa kun tuli enemmän, ei kirjaan päässyt niin helposti mukaan.

Aika ei ole vielä jättänyt näistä ihmisistä, vaikka se tuntuu seisahtuneen Butler Armsin täyshoitolan kuistilla. Siellä vanhukset istuivat korituoleissaan kokien iloja ja surua sekä ihastumisia. Heillä on myös pinttyneitä tapoja, kuten tuolien järjestys kuistilla on aivan ehdoton, niitä ei saa missään nimessä siirrellä, vaikka vieruskumppani ei kauheasti miellyttäisikään. Vanhat hyvät tavat pidetään kunniassa. Paikka on kuin viihtyisä odotustila, jossa vanhukset valmistautuvat lähtöön. "Eläkäläisten hyväksi tehdään niin paljon kaikenlaista. Eikä meidän hyväksemme missään koko maailmassa tehdä niin paljon kuin täällä, uskotteko." Sykähdyttävä lukukokemus varsinkin, kun on ollut paljon negatiivista keskustelua vanhainkodeista ja niiden huomattavista puutteista. Jokaisen vanhainkodin soisi olevan Butler Armsin kaltainen. Ja ehkä sellaisia paikkoja onkin jossain. Toivotaan.

Jansson on maalannut hellyyttävän kuvan St. Petersburgista, äänettömästä kaupungista. Se on kiireetön ja levollinen, vaikka jatkuvasti tapahtuukin kaikkea pientä. Voihan sitä kirjaa lukemattomanakin kuvitella minkälaista on kun paljon erilaisia ihmisiä pistetään asumaan saman katon alle. Kaikki eivät kuitenkaan tule toimeen keskeneen ja syntyy pientä sanaharkkaa asukkaiden kesken. On vanhuksia, jotka mielummin ovat yksin ja toisia jotka tykkävät viettää aikaa kuistilla ja juhlissa muiden kanssa, lörpötellen päivät pitkät. Se on sitä normaalia elämää.

Nuoria ei kaupungissa näy Joen ja Lindan lisäksi. Joe tuntuu itsekin olevan St. Petersburgissa kuin jossain välitilassa, sillä hän odottaa vastausta jeesuskansalta, jotta voisi jättää kaiken ja lähteä huutamaan kaduille hänen nimeään. En koe, että kirja täysin minulle avautui, sillä olisin halunnut pitää siitä vielä enemmän ja varsinkin ymmärtää paremmin. Aurinkokaupungissa on paljon hienoa, mitä en osaa järkeviksi sanoiksi pukea, mutta sen ihmiskuvaus on tarkkaa, lempeää ja oivaltavaa.

Janssonin juhlavuosi jatkuu näiden aikuistenkirjojen sekä tietty Muumi-sarjakuvien parissa.

Tähtiä: ★★★★

Jassonin Kirjakiusaus -haastematka porskuttaa eteenpäin

 

Dashiell Hammett - Veristä satoa

Veristä satoa - Dashiell Hammett

(Red Harvest, 1929)

WSOY, 1988

Kirjastosta lainattu

"Ensimmäinen jonka kuulin sanovan Personvilleä Poisonvilleksi oli muuan 
Hickey Dewey -niminen punatukkainen monttutyömies Big Shipistä, Buttesta."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 18

Dashiell Hammett on amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin luoja ja Veristä satoa on hänen ensimmäinen romaaninsa. Olen jo aikaisemmin todennut, että tämä dekkarilaji ei ole minua varten, mutta kyllä sitä kerran vuodessa voi kovaksikeitetyn dekkarin lukea.

Personvillen mahtavin ja vaikutusvaltaisin vanha herra Elihu Willsson huomaa määräämisvaltansa vähentyneen ja rikollisten jylläävän halunsa mukaan kaupungissa. Hän palkkaa sanfransiscolaisen etsivätoimiston yksityisetsivän palauttamaan järjestykseen terrorisoituun Personvilleen ja karkeasti sanottuna siivoamaan kaupungin ganstereista. Yksityisetsivä joutuu keskellä veristä näyttämöä ja näyttää siltä, että monien on päästävä hengestään, jotta kaupunki saataisiin palautettua entiseen olotilaansa. Vaan onko sekään hyvä?

Tarinan kertojana on persoonaton yksityisetsivä, jonka nimeäkään ei missään vaiheessa sanota. Hän selvästi osaa asiansa ja kovanaamaisena tyyppinä pärjää hurjien gangstereiden joukossa. Mitään ei oikeastaan kerrota tästä yksityisetsivästä, vaan hän jää täysin mysteeriseksi hahmoksi muun elämänsä osalta.

"Se ei ole minun tapaistani. Minulla on vielä sieluni rippeet paksun nahan alla ja nyt kun olen ollut kaksikymmentä vuotta tekemisissä rikollisuuden kanssa, pystyn suhtautumaan murhaan kuin murhaan näkemättä siinä muuta kuin oman leipähommani, jokapäiväisen työni. Mutta tällainen kuoleman suunnittelulla nautiskeleminen on minussa luonnoton piirre. Sen tämä paikka on saanut minussa aikaan."

Kaikki olivat kaikkia vastaan ja vaikka liittoutumia oli muodostettu esimerkiksi rikollisten välillä, ne kuitenkin rakoilivat ja jengit kääntyivät toisiaan vastaan. Osaksi kiitos yksityisetsivän, jonka taktiikka oli usuttaa kaikki toistensa kimppuun, jotta hän itse säästyisi niin paljolta tappamiselta. Totta, onhan se kätevää laittaa kaupungista siivottavan porukan tappamaan toisensa.

Osasin kyllä odottaa kasaa ruumiita, mutta olihan tämä aikamoista teurastusta ja luotien lentelyä. Pyssyt paukkuivat joka käänteessä ja verisiä ihmisiä lojui kaduilla ammuskelujen jälkeen. Kuolleitakin oli melkein kolmekymmentä - menin laskuissa sekaisin kahdenkymmenenkuuden jälkeen. Kirjaa leimaa pessimistinen asenne: rikolliset huitelevat kaupungissa ladellen säännöt, poliisit ovat myöskin pahoja ja korruptio on valloillaan. Hyviä ihmisiä taas oli... hmmmm... olikohan siellä sellaisia.... yksityisetsivä? Vaikka siitäkin voidaan olla montaa mieltä. Rikollisten puuhien lopettaminenhan kaupungissa on hyvä ajatus, mutta käytännön toteutus... aika verinen.

Tämä dekkari on selvästi toiminnasta ja verestä pitäville. Toimintaelokuvia jos katsoo, niin sitten varmasti tästäkin tykkää. Ja olipahan Suomen-Pete päässyt tarinaan mukaan, pahamaineinen gansteri!

Tähtiä: ★★

Silmiä hivelevää kuvitusta

Rakastuin näiden kirjojen kuvituksiin heti ja pakko oli päästä ihailemaan niitä lähempääkin.

Juhla Kilimassa -lastenkirja kertoo Kiliman kylästä Tansaniassa. Siellä asuu kuusivuotias Neema-tyttö perheensä kanssa, johon kuuluu äiti, isä, isoveli ja isosisko. Tarinan mukana päästään tutustumaan kylän elämään: viljelyyn, Furaha-lehmään, pyhäkouluun puun alla, luonnonpuistoon ja sen eläimiin.

Pelkästään kuvien katseluun voisi käyttää koko päivän ja juuri niiden takia nämä kirjat silmääni pistivät hyllyssä. Värikästä, yksityiskohtaista ja erilaisia pintoja. Todella upeannäköistä! Lämminhenkisyys ja elämänilo huokuu sivuilta. Ulkoasun kohdalla tulee pelkästään superlatiivejä mieleen :D Minun makuuni teksti on liian infopitoista ja vähän tylsääkin, mutta tarkoitus onkin varmaan esitellä lähetystyötä ja elämää Tansaniassa. Ehkä pikkulapsia ei haittaa. Mutta minua haittasi.

Kulttuuri Tansaniassa on niin erilainen ja siksi hyvin mielenkiintoinen, vaikka onhan tämä vain pintaraapaisu noiden ihmisten elämään.

 Juhla Kilimassa -kirjan kuvitusta

Juhla Kilimassa -kirjan kuvitusta

Kujalla soi -lastenkirja tutustuttaa lukijan 6-vuotiaaseen Nat poikaan, joka asuu Bangkokissa, Thaimaassa. Aikaisemmin pojan sisko Nui on käynyt koulua, mutta enää perheellä ei ole varaa koulupukuun ja -tarvikkeisiin. Kirjassa kerrotaan muuan muassa kummilapsiohjelmasta, jonka johdosta Natin sisko Nui pääsee uudestaan jatkamaan koulunkäyntiä.

Kirjan lapset eivät välttämättä niin hyvissä oloissä elä kuin ehkä me, niin silti heillä on ihailtavan positiivinen asenne elämää kohtaan ja he arvostavat suuresti kaikkea hyvää, joka heidän kohdalleen tai perheeseen osuu. Natkin pääsee aloittamaan viulunsoittotunnit kirkolla ja saa siten virikkeitä omaan elämään.

Vaikka lähetystyö onkin kirjassa vahvasti läsnä, ei se paasaa uskonnosta, vaan lähinnä esittelee mitä kaikkea lähetystyön avulla voidaan saada aikaan maailmalla. Edellisen kirjan värien loisto on vaihtunut hillitympään väripalettiin, sillä nyt ollaan siirrytty hökkelialueelle, vaikka kyse ei siltikään ole mistään harmaasta maailmasta, vaan värejä tästäkin kirjasta löytyy.

Kujalla soi -kirjan kuvitusta

Kujalla soi -kirjan kuvitusta

Pitäisi osata arvostaa sitä mitä on, sillä asiat voivat huonomminkin olla sekä pyrkiä kohti omia päämääriä ja haaveita. Ja nauttia elämästä siinä välissä! :)

 Juhla Kilimassa - Pirjo Lehtonen-Inkinen
Kuvitus: Anita Polkutie

Suomen Lähetysseura, 2013
Kansi ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics Oy

Lainattu

"Jambo!"

kirjan ensimmäinen lause

Tähtiä: ★★★★½

Kujalla soi - Pirjo Lehtonen-Inkinen

Kuvitus: Anita Polkutie

Suomen Lähetysseura, 2013
Kansi ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics Oy

Kirjastosta lainattu

"Sawatdii krap!"

kirjan ensimmäinen lause

Tähtiä: ★★★★½

Francois Mauriac - Pyhä suudelma

Pyhä suudelma - Francois Mauriac

(Le baiser au lépreux, 1922)

WSOY, 1967
Päällys: Alfons Eder

Kirjastosta lainattu

"Jean Péloueyre oli heittäytynyt vuoteelleen; hän avasi silmänsä."

kirjan ensimmäinen lause

Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1952 ja kuuluisuutensa hän sai tällä kirjalla.

Kylän kirkkoherran avulla Jean Péloueyren vaimoksi valitaan erään köyhän, mutta hyvin vanhaa sukua olevan perheen tytär Noémi ja kylällä alkaa välittömästi liikkua juoruja. Kyläläiset pitävät avioliittoa murhenäytelmänä, eivätkä kateudeltaan tiedä miten oikeassa ovatkaan. He sanovat, että Noémi on onnensa ansainnut, sillä hänen isänsä herra d'Artiailh oli menettänyt paljon rahaa eräissä epäonnistuneissa yrityksissä.

Jean on yrittänyt koko elämänsä pysyä näkymättömissä maailmalta ja nyt hän onkin juorujen ja huomion keskipisteenä. Rujonnäköinen mies ei naisten silmää miellytä, eikä kirkkoherran yritykset puhua Jeanin erinomaisista hengenlahjoista saa ihmisten ajatuksia pois hänen vajavaisesta ulkomuodostaan. Noémi on alusta alkaen kauhuissaan aviliitosta, mutta lohdutuksen sanoja ei edes äidiltä tule: Péloueyren pojalle ei anneta rukkasia!

Noémi ei pysty salamaan inhoaan ja jo avioliiton alkumetreiltä pari välttelee toisiaan ja kavahtaa kosketusta, sillä Jean aistii vaimonsa tunteet. Pitkin päivää he pysyvät erossa toisistaan, eivätkä mieluusti edes vietä aikaa saman katon alla. Vain ollessaan erossa toisistaan Jean pitkän matkan takia, Noémi alkaa kaipaamaan häntä tosissaan, mutta hän ei kaipaa itse Jeania vaan ajatusta hänestä, sillä illuusio musertuu Noémin nähdessä Jeanin taas.

Jean on itsesäälissä rypevä miehen varjokuva. Hän nimittää itseään kehnoksi ja mitättömäksi, eikä ajatus lapsesta houkuttele, koska siitäkin tulisi varmaan samanlainen surkimus kuin hän itse. En pitänyt Jeanista, eikä itseään häpeävä mies mikään unelmien kumppani tosiaan ole.

Aika on jonkin verran kirjaa kuluttanut, mutta en tylsistynyt ollenkaan tämän pienoisromaanin äärellä. Tarina ainakin piti otteessaan ja ehkä olen tässä vuosien varrella oppinut lukemaan näitä vähän vanhempiakin teoksia.

Tähtiä: ★★★½

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (+elokuva)

Pitkän päivän ilta - Kazuo Ishiguro

(The Remains of the Day, 1989)

Tammi, 2001

Omasta hyllystä

"Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, 
joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni."

kirjan ensimmäinen lause

Koin pientä ihmetystä nähdessäni kirjan kannen, jossa on japanilaisen näköinen mies, mutta kirja taas kertoo brittiläisestä hovimestarista. Mielenkiintoinen yhdistelmä - kunnes tajusin Ishiguron olevan japanilais-brittiläinen. Hyvä minä.

Hovimestari Stevensin isäntänä on nyt amerikkainen liikemies, jonka kehotuksesta Stevens lähtee lomamatkalle katsomaan vanhaa työtoveriaan, Darlington Hallin taloudenhoitajaa miss Kentonia, joka luopui työpaikastaan mentyään naimisiin. Matkalla muistot virtaavat ja lukija pääsee seuraamaan englantilaisen yläluokan ja palvelusväen arkea Stevensin silmin, joka tuolloin toimi pitkään ja uskollisesti Darlingtonin lordin hovimestarina sotien välisenä aikana.

Stevens ei kaikkein luotettavin kertoja ollut, sillä hänhän kertoo asiat omalta kannaltaan, joten Stevensin oma ajattelutapa värittää tapahtumia. Hän esimerkiksi väitti lukevansa tunteellista rakkausromaania vain ylläpitääkseen ja kehittääkseen äidinkielen taitoaan. Voihan se niin olla, mutta ehkä taustalla on jotain muutakin kuin itsensä jatkuvan sivistämisen tarve. Kai tätä kirjaa voisi rakkaustarinaksi kutsua, mutta sen rooli on hienovarainen ja enemmänkin rivien välissä. Stevens vakuuttelee aina lukijalle, että keskustelut neiti Keatonin kanssa ovat täysin ammatillisia, kun he iltaisin kahdestaan jäävät juttelemaan. Hän on konservatiivinen mies, jolle perinteet ja ihanteet ovat pyhiä ja arvokkuus ennen kaikkea. Monessa kohtaa hän miettii ja keskustelee arvokkuudesta ja mitä se on.

"Sallikaa minun sanoa: "arvokkuus" kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisen minän tieltä vähimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiimirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan, ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä. olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. --"

Stevens on ankara itseään kohtaan. Hän haluaa olla isänsä kaltainen moitteeton ja täydellisyyttä hipova hovimestari. Oikea hovimestari, ei sellainen joka tekee työnsä ja vaihtaa sitten vapaalle. Oikea hovimestari ei vaihda ikinä vapaalle vaan häneltä odotetaan moitteetonta ja ammattinsa vaatimaa käyttäytymistä myös siviilissä. Rooli on siis päällä 24/7. Tuntuu, että hovimestarin täydellisen olemuksen tavoittelu on syönyt koko Stevensin persoonan. Hän on lattea, kyllä joo hyväkäytöksinen, mutta kaikki rosoisuus ja terävät kulmat on hioutuneet pois. Tylsä! Hänen ajatuksiinsa ei mahdu muuta kuin työt. Rakkaudelle tai poliitiikalle tai edes omille ajatuksille ei ole tilaa. Stevens paiskii vain töitä, hänellä ei ole mitään tietoa poliittisista kuvioista maailmalla tai missä hänen isäntänsä on mukana, vaikka Stevens kuuleekin paljon keskusteluja poliittisten vieraiden välillä. Ainut mitä hänen pieneen päähänsä mahtuu on, että hänen täytyy huolehtia talosta ja vieraiden palvelemisesta.

Huumorintaju mieheltä kokonaan puuttuu, sillä hän ei ymmärrä alkuunsakaan amerikkaisen isäntänsä leikinlaskua, eikä osaa siis myöskään vastata siihen, mutta tunnollisena hovimestarina hän päättää opetella senkin taidon vielä. Kaikesta huolimatta Stevens on kuitenkin sympaattinen henkilö ja hän esitti asiansa uskottavasti ja koin ymmärtäneeni hänen motiivinsa ja syyt käyttäytymiseen, vaikka toisinaan teki mieli ravistella miestä. Elä välillä!

Varmasti tilaisuuden tullen tulen lukemaan muitakin Ishiguron kirjoja: Ole luonani aina, Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari, Me orvot... ja mitä kaikkea niitä onkaan.

Tähtiä: ★★★★




LUE KIRJA & KATSO ELOKUVA

Pitkän päivän ilta
The Remains of the Day
1993
Ohjaaja: James Ivory
Näyttelijät: Anthony Hopkins, Emma Thompson
Draama, romantiikka
 

Elokuva on saanut kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja en parempaa näyttelijää olisi keksinyt Stevensin rooliin kuin asiallisen ja vakuuttavan Anthony Hopkinsin, joka on enemmänkin minulle tuttu Hannibal -elokuvista. Miehen näyttelijänuralle on kuitenkin mahtunut aika vaikuttavan pitkä lista muita elokuvia.

Kirjaa selkeämmin elokuva keskittyy Stevensin ja taloudenhoitaja neiti Keatonin orastavaan suhteeseen, joka tulee hyvinkin selkeästi esiin, kirjassa tämä tapahtuu paljon hienovaraisemmin. Muuten tyyli on molemmissa hyvin sama: asiat tapahtumat aika verkkaiseen tahtiin, eikä mihinkään ole kiire. Elokuvan rauhallisuus kääntyi toisinaan itseään vastaan, sillä pitkästyin parissakin kohtaa. Osasinkin odottaa sitä kirjan perusteella, sillä tapahtumia ei niin paljon ole ja mielenkiintoisimmat kohdat ovat enemmänkin Stevensin päänsisäisiä ajatuksia.

Taustalla pyörivät poliittiset kuviot. Vaikka Stevens pitääkin isäntäänsä suuressa arvossa, on hänen poliittiset aikaansaannokset moraalisesti hieman arveluttavia. Ei hän mikään paha mies ole, sillä asioiden oikean laidan selvitessä mies vaipuu masennukseen. Stevens ei itse ole yhtään tietoinen näistä poliittisista kuvioista, sillä niiden seuraaminen ei hänen työhönsä kuulu, vaikka hän olisi voinut saada halutessaan tietoonsa vaikka minkälaisia asioita.

Ehkä luin hieman sinisilmäisenä kirjan kohtia, joissa Stevens kuvaili ihaillen isänsä toimia hovimestarina, sillä sain vanhemmasta Stevensistä arvokkaamman kuvan kirjaa lukiessa. Elokuvassa isästä annettiin kömpelö ja ivallinen kuva, vaikka olin pitänyt häntä herttaisena ihmisenä.

Kyllä se kirja elokuvan voittaa mennen tullen - niinhän se yleensä meneekin.

Tähtiä: ★★★


The Remains of the Day -trailer

Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kuka murhasi rouva Skrofin? - Mika Waltari

Otava, 1939
Kansi: ?

Kirjastosta lainattu

"Postineiti Hallamaa huomautti siitä ensimmäisenä."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 17

Tämä ikivihreä dekkariklassikko on palkittu pohjoismaisessa salapoliisiromaanikilpailussa ja se esittelee komisario Palmun ensimmäistä kertaa.

Rikas leskirouva Skrof löydetään asunnostaan kuolleena koiransa kanssa ja aluksi luullaan rouvan tehneen itsemurhan, sillä kaasuhana on jätetty auki. Komisario Palmu, joka tapausta selvittää yhdessä nuoren apurinsa kanssa, huomaa kuitenkin, että kyseessä on selvä murha. Murhaajaehdokkaatkaan eivät kesken lopu. Löytyy tytärpuoli Kirsti, rouva Skrofin edesmenneen miehen lapsi, veljenpoika ja samalla suvun musta lammas nuoriherra Lankela, Betlehem-seurakunnan saarnaaja Mustapää, rouva Skrofin asioita hoitava tuomari Lanne sekä muutama muu. Alun alibitkaan eivät kovin kestäviksi osoittaudu ja kaikilla on jotain selitettävää komisario Palmulle.

Komisario Palmu on kärttyisä, vatsakas mies, joka tietää osaavansa homman, mutta löytyy hänestä tässä kirjassa hempeäkin puoli. Palmun apuri toimii tarinan kertojana ja hän ei luultavasti alalla niin kauaa ole ollut, sillä intoa puhkuen hän käy hommiin käsiksi ja esittää tohkeissaan omia teorioitaan komisario Palmulle, joka tietenkään ei hänen pätemisestään pidä, vaan yleensä lyttää nuo teoriat täysin. Apuri kuitenkin jaksaa muistuttaa lukijaa rikospsykologian tutkinnoistaan, että ei hän mikään keltanokka ole.

"Minulla on teoria -", uskalsin rohkeasti sanoa.
"En lainkaan hämmästy sitä, en lainkaan", vakuutti Palmu isällisesti. " Minullakin oli teorioja aloittaessani urani. Minulla oli usein montakin teoriaa. Oikein hyviä teorioja. Valitettavasti ne vain aina osoittautuivat vääriksi. Mutta ei se tee mitään. Aivovoimistelu tekee hyvää nuorille ihmisille. Annahan tulla vain."

Komisario Palmun ja apurin välillä on jatkuvasti pientä nahjailua ja välillä ihan tyhmäksikin toista nimitellään. Asetelmahan on hyvin tuttu monista muista tunnetuista dekkareista: viisas etsivä, tyhmä apulainen. Muutkin henkilöt oli tehty mielenkiintoisiksi ja tarpeeksi persoonallisiksi. Sarnaaja Mustapää varsinkin on hyvin epäilyttävä ja luihu hahmo, joka varmasti onnistuu keräämään epäilyjä itseensä samoin kuin viinaan ja juhlimiseen menevä Lankela taitelija kämppiksensä Kurt Kuurnan kanssa. Yksi hauskoita kohdista oli varsinkin se, kun Palmu ja apuri menivät kuulustelemaan Lankelaa ja näkivät seinillä Kuurnan surrealistiset työt, mistä Palmu ei vanhankansan miehenä ymmärtänyt yhtään mitään ja piti sitä mielipuolisuutena.

Tässä on paljon sellaista mistä dekkareissa pidän: murha tapahtuu, etsivä saapuu paikalle etsimään syyllistä sopivan määrän ihmisiä muodostamasta joukosta. Lukijan annetaan epäillä vähän kaikkia ja valheet alkavat paljastua vähitellen. Tunnelmaltaan dekkari on kepeä ja kirjailijalla on varmasti ollut pilkettä silmäkulmassa tätä kirjoittaessa. Juoni on vetävä ja hyvin rakennettu, eikä kirjan kieli tunnu mitenkään turhan vanhanaikaiselta vaan päinvastoin erittäin sulavalta ja miellyttävältä. Monet asiat ovat kohdallaan, vaikka loppua pidin vähän hassuna, kun tuntui että vuorotellen jokaista epäiltiin murhaajaksi, kunnes viimein osui oikeaan. Pientä hakuammuntaa ilmassa.
Mutta suosittelen! Kaikille!

Tähtiä: ★★★★½

Päivät 16-22 (Kirjakuva päivässä)

Päivä 16 - Uusi lisäys hyllyyn

 

Päivä 17 - Klassikko

 

 

 

Päivä 18 - Lukueväät

 

 

 

Päivä 19 - Alkaa V-kirjaimella

 

 

 

Päivä 20 - Lukutoukan yöpöytä

 

 

 

Päivä 21 - Kovia kokenut

 

 

 

Päivä 22 - Kirja ja sopiva asuste

 

 

 

Oliver Goldsmith - Wakefieldin kirkkoherra

Wakefieldin kirkkoherra - Oliver Goldsmith

(The Vicar of Wakefield, 1766)

Tammi, 1953
Kansisommittelu: Kiki Maconi
Vignetti: Henrik Tikkanen

Omasta hyllystä

"Olen aina ollut sitä mieltä, että kunniallinen mies joka menee naimisiin ja kasvattaa suuren perheen, on hyödyllisempi kuin se joka pysyttelee yksin ja vain puhuu kansoittamisesta."

kirjan ensimmäinen lause

Wakefieldin kirkkoherra on miehen ainoaksi jäänyt romaani, muuten hän on kirjoittanut runoelmia, esseitä ja kolme näytelmää. Romaani oli hänen pääteoksensa, mutta kirjailija itse piti sitä sivuteoksena, kirjoitti sen hyvin kiireesti ja jätti vastoin yleisiä tapojaan sen aivan viimeistelemättömäksi. Alun pieni esipuhe Oliver Goldsmithin tuotannosta ei turhia Wakefieldin kirkkoherraa kehu: "juonenkuljetus kaikkea muuta kuin luontevaa", "juonessa ei ole nimeksikään syysuhde logiikkaa", "tarinassa on sata vikaa". Myönnän kuitenkin lukeneeni kyseisen tekstin vasta kirjan lukemisen jälkeen, koska pelkäsin liiallisia paljastuksia kirjan juonesta ja tapahtumista - ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta.

Kirjan kertojana toimii itse Wakefieldin kirkkoherra, tohtori Charles Primrose. Liekö hänen nimeään koskaan itse romaanin sivuilla mainutta, mutta kirjan takaliepeessä kylläkin. Kirkkoherra asuu perheensä kanssa tyylikkäässä talossa viettäen hyvin sosiaalista elämää. Kyse on sen verran rikkaasta perheestä, että kirkkoherra saattoi lahjoittaa palkkatulonsa kokonaan orvoille ja leskille. Täysin onnekkaita he eivät ole, sillä heidän koko omaisuutensa menee, talo palaa ja tytär varastetaan. Ihan vain muutaman vastoinkäymisen mainitakseni.

Ärsyttäviähän melkein kaikki henkilöt olivat. Kertojana toimiva kirkkoherra on nöyrä ja kärsivällinen kaikkien onnettomuuksien ja epäonnen keskellä, eikä masennu siitä kaikesta epäonnisuudesta. Hän on hyvin luonteva puhuja, joka kyllä käyttää hiljaisen hetken hyväkseen aloittamalla niin ylevän saarnan, jostain tärkeästä aiheesta, eikä sitä puhetulvaa keskeytä kukaan. Vankilassakin hän sai monien vankien päähän taottua järkeä sitkeästi päivästä toiseen vain puhumalla, vaikka aluksi ei häntä kukaan kuunnellut. Ei kirkkoherra kuitenkaan mikään täydellinen ole: perheen keskuudessa hän on taipumaton ja käskevä. Viimeinen sana on hänen, eikä sitä vastaan väitetä. Ovela hän myös on ja turhamainen muiden perheenjäsenien tapaan.

"-- tyttäreni näyttivät olevan yhtä touhuissaan kuin muutkin, ja huomasin heidän hyvän aikaa keittelevän jotain tulella. Ensin oletin heidän auttavan äitiään, mutta sitten pikku Dick ilmoitti minulle kuiskaten, että he valmistivat huuhdetta kasvojaan varten. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikenlaisia huuhteita kohtaan, sillä tiedän etteivät ne suinkaan paranna ihoa vaan pilaavat sen. Niinpä siirtelin tuoliani vähän kerrallaan lähemmän takkaa, tartuin sitten hiilihankoon ikään kuin tuli olisi kaivannut kohentamista ja kaadoin muka vahingossa koko keitoksen. Ja oli liian myöhä panna alulle uutta."

Kirjassa piilee huumoria ja ironiaa ja itsestäni hauskin oli itse kirkkoherra, joka otti itsensä niin tosissaan. Huvitti myös koko perheen turhamaisuus, eivät he mitään hurskaita tai yleviä olleet. Heidän turhamaisuudestaan ja kateudesta muita kohtaan kertoo, että kun he näkivät naapureiden teettäneen itsestään taulun, niin johan kirkkoherran perhe halusi omastaan myös, mutta isomman tietenkin. Ja loppujen lopuksi siitä niin iso tulikin, ettei se enää heidän kotiinsa mahtunut. Haha.

Kolmen pojan lisäksi kirkkoherralla ja hänen vaimollaan on kaksi tytärtä, joiden molempien nimeksi piti tulla aina Grissel kirkkoherran ehdotuksesta, mutta vaimo päätti ensimmäisestä tytöstä tulevan Olivia ja toisen tytön kummi päätti seuraavan nimen: Sophia. Suurelkeisä he kaikki ovat, mutta Oliviasta varsinkin tuli oikukas, heikko ja itsesääliin taipuvainen. Sophiasta sentään sai hieman järkevämmän ja vakaamman kuvan. Järkyttävää oli huomata, ettei haitannut vaikka mies on kelju ja huijari, mutta säädyllisesti pitää naimisiin mennä, niin voidaan antaa anteeksi ja kaikki on hyvin. Että avioliitto korjaa kaikki luonteenheikkoudet. On siinäkin ajattelutapa. Melodraamaa kirjassa riittää ja henkilöt ovat kovin teatraalisia tekemisissään.

Täysin fiktiota kaikki ei taida olla, sillä kirjan alussa kerrotaan kirjailijan elämästä ja selviää, että Goldsmith on Wakefieldin kirkkoherran pojan Georgen tapaan kiertänyt mannermaata jalan ja rahattomana. Lisäksi Goldsmithin isoisä oli pappi ja isä kirkkoherra. Kirjailija tosin ei itse menestynyt teologian- tai lainopinopinnoissaan.

Muita postauksia kirjasta en löytänyt.

Tähtiä: ★★½