Oliver Goldsmith - Wakefieldin kirkkoherra

Wakefieldin kirkkoherra - Oliver Goldsmith

(The Vicar of Wakefield, 1766)

Tammi, 1953
Kansisommittelu: Kiki Maconi
Vignetti: Henrik Tikkanen

Omasta hyllystä

"Olen aina ollut sitä mieltä, että kunniallinen mies joka menee naimisiin ja kasvattaa suuren perheen, on hyödyllisempi kuin se joka pysyttelee yksin ja vain puhuu kansoittamisesta."

kirjan ensimmäinen lause

Wakefieldin kirkkoherra on miehen ainoaksi jäänyt romaani, muuten hän on kirjoittanut runoelmia, esseitä ja kolme näytelmää. Romaani oli hänen pääteoksensa, mutta kirjailija itse piti sitä sivuteoksena, kirjoitti sen hyvin kiireesti ja jätti vastoin yleisiä tapojaan sen aivan viimeistelemättömäksi. Alun pieni esipuhe Oliver Goldsmithin tuotannosta ei turhia Wakefieldin kirkkoherraa kehu: "juonenkuljetus kaikkea muuta kuin luontevaa", "juonessa ei ole nimeksikään syysuhde logiikkaa", "tarinassa on sata vikaa". Myönnän kuitenkin lukeneeni kyseisen tekstin vasta kirjan lukemisen jälkeen, koska pelkäsin liiallisia paljastuksia kirjan juonesta ja tapahtumista - ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta.

Kirjan kertojana toimii itse Wakefieldin kirkkoherra, tohtori Charles Primrose. Liekö hänen nimeään koskaan itse romaanin sivuilla mainutta, mutta kirjan takaliepeessä kylläkin. Kirkkoherra asuu perheensä kanssa tyylikkäässä talossa viettäen hyvin sosiaalista elämää. Kyse on sen verran rikkaasta perheestä, että kirkkoherra saattoi lahjoittaa palkkatulonsa kokonaan orvoille ja leskille. Täysin onnekkaita he eivät ole, sillä heidän koko omaisuutensa menee, talo palaa ja tytär varastetaan. Ihan vain muutaman vastoinkäymisen mainitakseni.

Ärsyttäviähän melkein kaikki henkilöt olivat. Kertojana toimiva kirkkoherra on nöyrä ja kärsivällinen kaikkien onnettomuuksien ja epäonnen keskellä, eikä masennu siitä kaikesta epäonnisuudesta. Hän on hyvin luonteva puhuja, joka kyllä käyttää hiljaisen hetken hyväkseen aloittamalla niin ylevän saarnan, jostain tärkeästä aiheesta, eikä sitä puhetulvaa keskeytä kukaan. Vankilassakin hän sai monien vankien päähän taottua järkeä sitkeästi päivästä toiseen vain puhumalla, vaikka aluksi ei häntä kukaan kuunnellut. Ei kirkkoherra kuitenkaan mikään täydellinen ole: perheen keskuudessa hän on taipumaton ja käskevä. Viimeinen sana on hänen, eikä sitä vastaan väitetä. Ovela hän myös on ja turhamainen muiden perheenjäsenien tapaan.

"-- tyttäreni näyttivät olevan yhtä touhuissaan kuin muutkin, ja huomasin heidän hyvän aikaa keittelevän jotain tulella. Ensin oletin heidän auttavan äitiään, mutta sitten pikku Dick ilmoitti minulle kuiskaten, että he valmistivat huuhdetta kasvojaan varten. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikenlaisia huuhteita kohtaan, sillä tiedän etteivät ne suinkaan paranna ihoa vaan pilaavat sen. Niinpä siirtelin tuoliani vähän kerrallaan lähemmän takkaa, tartuin sitten hiilihankoon ikään kuin tuli olisi kaivannut kohentamista ja kaadoin muka vahingossa koko keitoksen. Ja oli liian myöhä panna alulle uutta."

Kirjassa piilee huumoria ja ironiaa ja itsestäni hauskin oli itse kirkkoherra, joka otti itsensä niin tosissaan. Huvitti myös koko perheen turhamaisuus, eivät he mitään hurskaita tai yleviä olleet. Heidän turhamaisuudestaan ja kateudesta muita kohtaan kertoo, että kun he näkivät naapureiden teettäneen itsestään taulun, niin johan kirkkoherran perhe halusi omastaan myös, mutta isomman tietenkin. Ja loppujen lopuksi siitä niin iso tulikin, ettei se enää heidän kotiinsa mahtunut. Haha.

Kolmen pojan lisäksi kirkkoherralla ja hänen vaimollaan on kaksi tytärtä, joiden molempien nimeksi piti tulla aina Grissel kirkkoherran ehdotuksesta, mutta vaimo päätti ensimmäisestä tytöstä tulevan Olivia ja toisen tytön kummi päätti seuraavan nimen: Sophia. Suurelkeisä he kaikki ovat, mutta Oliviasta varsinkin tuli oikukas, heikko ja itsesääliin taipuvainen. Sophiasta sentään sai hieman järkevämmän ja vakaamman kuvan. Järkyttävää oli huomata, ettei haitannut vaikka mies on kelju ja huijari, mutta säädyllisesti pitää naimisiin mennä, niin voidaan antaa anteeksi ja kaikki on hyvin. Että avioliitto korjaa kaikki luonteenheikkoudet. On siinäkin ajattelutapa. Melodraamaa kirjassa riittää ja henkilöt ovat kovin teatraalisia tekemisissään.

Täysin fiktiota kaikki ei taida olla, sillä kirjan alussa kerrotaan kirjailijan elämästä ja selviää, että Goldsmith on Wakefieldin kirkkoherran pojan Georgen tapaan kiertänyt mannermaata jalan ja rahattomana. Lisäksi Goldsmithin isoisä oli pappi ja isä kirkkoherra. Kirjailija tosin ei itse menestynyt teologian- tai lainopinopinnoissaan.

Muita postauksia kirjasta en löytänyt.

Tähtiä: ★★½