Rikoksen jäljillä -lukuhaaste fiilistelyä

Kuva: Marika Oksa

Melkein hihkuin riemusta, kun löysin Oksan hyllyltä -blogista dekkarihaasteen, sillä niiden kirjojen lukeminen kaipaa ehdottomasti päivitystä (nyt tunnen lähinnä Agatha Christien ja Raymond Chandlerin, hupsis) - ja mikä olisi osuvampi aika lukea dekkareita kuin kesä! Kävin sitten heti salapoliisin lailla netin kimppuun ja etsimään niitä nimikkäimpiä ja hyviltä kuulostavia dekkareita sekä pengoin tietysti omat hyllyni läpi, sillä kirjastothan on pullollaan dekkareita laidasta laitaan, mutta haluan löytää juuri ne helmet, parhaimmista parhaat. No, lopputulos on, että aikamoinen pino noita kirjoja saatiin haalittua kokoon. Ja ei mitään tietoa, mistä sitä pitäisi oikein aloittaa. Aika on kuitenkin rajallinen ja niin on myös lukutahti.

By the way
Löysinpä netistä sattumoisin dekkari-testin ja pitihän se käydä tekemässä, niin sain samalla lukuvinkkejä edessä olevaa haastetta varten ja tuota järkyttävän suurta kirjapinoa vielä vähän enemmän kasvatettua ;)

Millainen dekkari olen? -testin tulos

1. Olet veitsenterävä järkeilijä
Vaikka olet veitsenterävä järkeilijä, niin osaat myös nauttia elämästä. Perhe on sinulle tärkeä ja melkein yhtä tärkeää sinulle on nautiskelu: hyvä päivällinen ja viini hyvässä seurassa. Olet empaattinen ja kärsit usein maailman vääryydestä, mutta se ei tee sinusta heikkoa. Päinvastoin, olet vahvempi kuin mitä moni uskoisi etkä taatusti jätä asioita kesken ennen kuin oikeus on voittanut ja paha saanut palkkansa.

Suosittelemme sinulle:
Donna Leon - Turvasatama
Outi Pakkanen - Rakastaja
Alexander McCall Smith - Harhapolkuja savannilla
Mari Jungstedt - Vaarallinen leikki


Tässä listattuna kategorioittain lukemista odottavat dekkarit:

Brittiläinen kultakauden dekkari

1920- ja 1930-luvut tunnetaan rikoskirjallisuuden kultakautena. Tällöin kehittyi niin sanottu ”kuka sen teki?"
Agatha Christie - joku omasta hyllystä
Dorothy L. Sayers - Juhlailta, Kuka ja mistä?
John Dickson Carr - Kolme ruumisarkkua

Amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari

1930-luvulla Yhdysvalloissa syntyi ”lämminhenkisen” brittidekkarin vastapainoksi niin sanottu kovaksikeitetty koulukunta.
Raymond Chandler - Pitkät jäähyväiset
Dashiell Hammett - Veristä satoa, Dainin suvun kirous 

Nykyajan rikoskirjallisuus

1900-luvun loppupuolella rikoskirjojen painopiste siirtyi murhaajan henkilöllisyyden selvittämisestä enemmän rikoksen taustalla olevien motiivien ja yhteiskunnallisten seikkojen kuvaamiseen.
Ian Fleming - Casino Royal
John le Carre - Mies kylmästä 
Gaston Leroux - Keltaisen huoneen salaisuus
P.D.James - joku omasta hyllystä
Ruth Rendell - Rukoile sinä viaton, Kolmas kerta
Kate Atkinson - Ihan tavallisena päivänä
Gillian Flynn - Kiltti tyttö
Mary Higgins Clark - Missä lapset ovat?, Vihreäviittainen nainen, Vaanivat silmät
John Grisham - On aika tappaa

Pohjoismainen rikoskirjallisuus

Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin?
Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja rakkauden nälkä
Ilkka Remes - Draculan ratsu
Vera Vala - Kuolema sypressin varjossa
Maj Sjöwall & Per Wahlöö - Roseanna, Bussimurha (Martin Beck -sarja)
Liza Marklund - Paikka auringossa
Inger Frimansson - Hyvää yötä, rakkaani 

+ Omasta hyllystä
Leonie Swan - Murha laitumella
John Verdon - Numeropeli
Robert Galbraith - Käen kutsu
Graham Greene - Kiveä kovempi
Camilla Läckberg - Merenneito

Pieni on pino vielä, sillä kirjastosta ehdin haalia vain murto-osan haluamistani kirjoista + oman hyllyn löydökset

 Help Wanted!

Ja taas saisitte kertoa omia mielipiteitä näistä yllä esiintyvistä kirjoista, jotta ainakin parhaat niistä tulisi luettua, sillä kaikki tuskin ehtii päätyä yöpöydälle asti kesän aikana.

J.K.Rowling - Paikka vapaana

Paikka vapaana - J.K.Rowling
(The Casual Vacancy, 2012)

Otava, 2012
Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice
Piirrokset: Joel Holland

Omasta hyllystä

"Barry Fairbrother ei olisi halunnut lähteä ulos syömään."

kirjan ensimmäinen lause

Pitkään olen halunnut lukea tämän ja innolla tartuin - varsinkin kun kuulin romaanin synkkyydestä ja sen laajasta henkilögalleriasta pikkukylässä, jossa kaikilla on omat salaisuutensa. Miten olisin voinut olla innostumatta!

Barry Fairbrother on ollut Pagfordin pikkukaupungin rauhaa ylläpitävä voima, mutta hänen yllättävän kuolemansa jälkeen ihmisten kulissit romahtavat ja niiden alta paljastuvat valheet, salaisuudet ja menneisyys, jotka piinaavat asukkaita. Kirjan perusjuonihan on se kuka Fairbrotherin vapaan paikan valtuustosalissa saa. Tosiasiassa tuo seikka on vain pieni sivujuonne, pääasia on nuo pikkukaupungin ihmisten haaveet ja salaisuudet, toiveet ja pelot. On oppilaat vastaan opettajat, köyhät vastaan rikkaat, lapset vastaan aikuiset... Epätasoa-arvoa siellä täällä.

Mieleenpainuvimpia henkilöitä ovat finninaamainen Andrew, jonka isä on hyvin väkivaltainen, Krystal, joka ottikin jonkinlaisen pääroolin kirjassa. Hänen äitinsä on narkkari, joka sinittelee lastensa huolehtimisesta, jotteivät nämä joudu viranomaisten käsiin. Asiat ovat kuitenkin huolestuttavassa jamassa ja viranomaiset tarkkaislevat jatkuvasti perhettä. Krystal on lähinnä se, joka äidistään ja pikkuveljestään huolehtii. Fairbrother oli antanut pientä iloa ja odotusta Krystalin elämään, mutta tämän kuoleman jälkeen asiat tietenkin kääntyvät päälaelleen. Lisäksi on myös Colin "Lokero", jonka hahmo syveni kerta heitolla hänen salaisuutensa paljastuttua. Sitä ennen hän oli minulle vain ärsyttävä, kalkkis rehtori. Ja paljon muita, mutta ei nyt kaikkia sentään käydä tässä läpi.

Luin Lukupiiristä hyvin mielenkiintoisia huomioita liittyen kirjan henkilöiden nimiin. Päihteitä käyttävän, lapsistaan huolehtimaan kykenemättömän Terrin lapsi Krystal Weedon on helppo tulkittava; Krystal viittaa metamfetamiiniin, laittomaan päihteeseen sekä tietysti 'weed' kannabikseen.

Muistikuvani on, että kirjan ilmestyttyä se oli pettymys monille (ja totta kai ilahtuttava kirja toisille). Itse en odottanut mitään Pottereiden kaltaista tarinallisesti (sehän olisi ollut ihan mahdotonta), vaan odotin Rowlingin kiehtovaa kerrontaa ja juonta, johon oli aikaisemmin niin ihastunut. Ihmiset eivät vain tunnu pääsevän sen asian yli, että Potterit on LOPPU. Sen sarjan viimeinen piste on paikoillaan ja Rowlingin on aika siirtyä uusiin haasteisiin. Ja jos totta puhutaan; en olisikaan halunnut lukea mitään Pottereiden kaltaista, sillä ne ovat jo niin hyviä, ettei mikään voi enää oikeastaan yltää niiden tasolle.

Potteritkaan eivät mitään kaikkein iloisimpia kirjoja ole (varsinkaan viimeiset osat), joten tämänkään kirjan teemat eivät pitäisi tulla niin kauhean shokeeraavana yllätyksenä. Ehkä ihmiset eivät ole Pottereita kokeneet niin julmiksi, sillä aiheet käsittelevät kuitenkin fantasiamaailmaa. Ankeuttajat, jotka vievät sielun, kidutus- ja tappoloitsuja, puoliveriseksi haukkumista..., ne eivät ole todellisia, mutta tarkemmin ajateltuna niistäkin löytää hyvin julmia asioita. Nyt se maailma on tavallaan tuotu nykypäivään, niin että kaikki varmasti ymmärtävät mistä on kyse. It is in your face. Enää lukija ei voi piiloutua fantasiamaailman taakse ja pitää etäisyyttä tarinaan, varoa liian lähelle joutumista, jotta asiota olisi helpompi käsitellä, vaan nyt ollaan todella lähellä sitä kaikkea. Asioiden äärellä, jotka ovat monille valitettavasti hyvin tuttuja.

Runsaaseen henkilögalleriaan ehti yllättävän hyvin tutustua yli 500 sivun aikana ja kirjan moniäänisyys onkin yksi sen parhaita puolia. Pelkäsin, että henkilöt jäisivät etäisiksi, mutta koin jo melkein tuntevani heidät kirjan loputtua. Tunnistin osassa heistä jopa tuntemiani ihmisiä. Rankkoja tarinoita, eikä kukaan asukkaista tainnut olla oikeasti onnellinen. Kirjassa on pettyneitä, inhimillisiä ihmisiä, joiden ajatusmaailmat kiehtoivat suuresti, varsinkin kun kyse on niin monista erilaisista ihmisistä ja Rowling on kuvannut heidät kaikki upeasti yksilöinä ja erilaisina ajatuksineen ja tunteineen. Synkkyydestä ja inhorealismista huolimatta ei kirja ollut ylitsepääsemättömän raskas, enkä vaipunut melankoliaan tai harkinnut katolta hyppäämistä romaanin loputtua.

"Et kai sinä ajattele, että joku tietäisi sinusta jotain raskauttavaa?" hän kysyi.
"En, mutta minä olen juristi! Aina voi olla ihmisiä, jotka kantavat minulle kaunaa. Minusta nämä anonyymit jutut... Toistaiseksi ne ovat koskeneet vastustajia, mutta joku voi ryhtyä kostotoimiin... Tämä on menossa pahasti hakoteille."
"Sellaista on politiikka", Samantha sanoi nyt peittelemättömän ilahtuneena. "Likaista peliä."

Arvostan Rowlingia vielä enemmän kirjailijana ja hyvän kirjailijanhan merkki on, että hänellä on paljon niin puolesta- kuin vastaanpuhujia. Paikka vapaana on koskettava ja kaunis, samalla aikaa kun se on myös ahdistava ja ruma.

Ja olenpa nyt taas erilainen ja sanon, että pidän kansista. Se ei ole turhan esittävä, mutta huomiota herättävä ainakin. Ensinäkemältä hieman hämmästyin, mutta olen oppinut pitämään. Päältä iloinen ja kaunis kuten tarinakin, mutta pinnan alla muhii jotain synkkä.

Tähtiä: ★★★★★

Serdar Özkan - Kadonnut ruusu

Kadonnut ruusu - Serdar Özkan
(The Missing Rose, 2006)

Minerva, 2008
Taitto: Kalevi Nurmi

Omasta hyllystä

"Efesos!."

kirjan ensimmäinen lause

Serdar Özkanin löysin aivan sattumalta, kun aloitin tekemään Aakkoshaastetta ja etsin kirjastosta Ö:llä alkavia kirjailijoita. Kohtasimme siis aivan sattumalta ja silloin luin Özkanilta Omer ja Kuoleman enkeli -kirjan. Kirjailija on turkkilainen ja Kadonnut ruusu on hänen esikoisteoksensa, joka teki hänestä Turkin käännetyinpiä kirjailijoita.

San Franciscossa elävä nuori Diana asuu yhdessä kaupungin suurimmista ja kauneimmista taloista. Hänen rakas äitinsä on juuri kuollut ja Dianan maailma mennyt sekaisin - niin äidin kuoleman johdosta kuin siitä kirjeestä, jonka hän antoi Dianalle ennen kuolemaansa. Kirjeessä kerrotaan Dianan kaksoissisaresta Mariasta, joka asuu isänsä kanssa. Isä oli jättänyt kertomatta Marialle äidistä ja Dianasta samalla tavalla, kun äiti oli jättänyt kertomatta elossa olevasta isästä ja Dianan kaksoissisaresta. Kuitenkin kuultuaan äidin sairastuneen isä oli katuneena antanut Marialle äidin osoitteen. Nyt Maria on kuitenkin karannut kodistaan, jättäen jälkeen synkän viestin.

Äiti vaatii kirjeessään Dianaa selvittämään Marian olinpaikan ja pitämään hänestä huolta. "Hän on ainutlaatuinen." Diana on luvannut pitää hänestä huolta äidin kuolinvuoteella, mutta vielä silloin hän ei tiennyt mihin oli lupautunut. Kirjeen luettuaan Dianan ottaa valtaansa viha ja katkeruus. Miksi hänen pitäisi etsiä joku jota ei ikinä ole edes tavannut, ja jota hänen äitinsä pitää erityslaatuisena. Kateus kalvaa Dianaa. Hän on tottunut olemaan huomion keskipisteenä, päällään joka päivä erilainen kallis muotiluomus. Hänestä on tullut tuotemerkki, joka ei voi tuottaa pettymystä ihailijoilleen. Diana on myös saanut juuri työpaikkatarjouksen kahdelta kaupungin parhaalta lakifirmalta. Hänen äitinsä oli käskenyt hylätä molemmat ja viimein ryhtyä kirjailijaksi, josta Diana niin on haaveillut, mutta ulkoiset, yhteisön paineet merkitsevät enemmän sekä epäonnistumisen pelko.

Vähitellen Diana tajuaa olevansa tyytymätön pinnalliseen elämäänsä, jossa hän ei koe tuntevansa edes parhaita ystäviään tai he häntä. Niinpä Diana kaivaa esiin Marian äidille lähettämät kirjeet esiin ja alkaa etsiä vihjeitä tämän olinpaikasta.

Pidän kovasti Özkanin mietteliäistä ja tutkailevista lauseista. Hänellä on monia hyviä ajatuksia ja syvällistä pohdintaa. Alkuosa oli juuri niin hyvä kuin olinkin osannut odottaa edellisen kirjan perusteella. Loppuosassa Diana käy Zeynep Hanimin tunneilla saadakseen selville Marian olinpaikan, sillä kaksoissisar on useasti maininnut hänet kirjeissään. Ja tämä sai minut palaamaan todellisuuteen. Filosofisuus tunkeutui ulos korvista ja huomasin, etten tajunnut keskusteluista mitään. Ärsytti niin paljon, että kirjan tunnelma muuttui kerta heitolla viisastelevaksi ja luotaantyöntäväksi. Ilman niitä ruusulle puhumis höpötyksiä olisin pitänyt kirjasta suuresti, mutta ne olivat tosiaan liian filosofisia ja veivät outoihin tunnelmiin.

Ei voi kiistää, etteikö kirjan sanoma olisi kaunis: meissä kaikissa on monia puolia, eikä itseä pitäisi survoa johonkin tiettyyn laatikkoon, sillä se saattaa rajoittaa elämää ja omia valintoja. Diana oli alistunut ympäristön odotuksiin ja paineisiin, sen sijaan, että olisi valinnut mieleisensä uran, joka oli kirjailija.

Kannet kertoo aikalailla kaiken, ettei tarvitse mitään juonivetoista kirjaa olettaa löytävänsä. Minut sanat filosofinen ja pohdiskeleva saavat kavahtamaan, mutta ainakin Omer ja Kuoleman enkeliin voi uskaltaa taittua, vaikka tuntisikin juuri noin. Ja Ruusun nimeen siinä tapauksessa, jos edelliseen kirjaan ihastut. Molemmat kirjat sisältävät hyvin kauniita ajatuksia.

Tähtiä: ★★½

Juha-Pekka Koskinen - Haavekauppias

Haavekauppias - Juha-Pekka Koskinen
Piirrokset: Miranda Koskinen

Karisto, 2013

Kirjastosta lainattu

"Lumisade loppui juuri kun Sami ehti Amalian talon edustalle."

kirjan ensimmäinen lause

Meinasinpa aluksi kirjoittaa, etten mitään ole Koskiselta aiemmin lukenut, mutta olisin valehdellut. Onneksi tajusin, että olenhan minä lukenut häneltä lastenkirjan Hallava hevonen, jonka on myös kuvittanut Miranda Koskinen. Sekin on hyvin persoonallinen ja taianomainen kirja niin tarinan kuin kuvituksensakin puolesta.

Sami on menossa isoäitinsä Amalian luokse putsaamaan lumia, kun hän näkee isojen, suippokärkisten kenkien painallukset lumessa. Samassa talosta tulee ulos pitkä, silinterihattuinen mies, joka katoaa nahkasalkku kainalossaan. Amalian luona Sami saa isoäitinsä näyttämään mitä hän tuolta kauppiaaksi väitetyltä mieheltä oli ostanut. Se on vanha taskukello. Vaikka kello täysin tavalliselta näyttää se saa Samin ja hänen siskonsa Liisan mielenkiinnon heräämään osaksi myös kulkukauppiaan takia. Kun Amalia sitten katoaa, he päätyvät kysymään neuvoa Samin kaverin Jonin ikälopulta isoisältä, joka puuhaa suvun osto- ja myyntiliikkeen kellarissa. Hänen kauttaan lapset saavat kuulla mystisestä 13. hetken kellosta ja Haavekaupungista. Heillä ei ole kauan aikaa pelastaa isoäiti.

Kirja oli hetkessä luettu ihan jo sen lyhykäisyyden vuoksi, mutta myöskin mystinen tarina kiehtoi. Haavekaupunki kuulostaa ihanalta paikalta, mutta kuten kirjakin sanoo, ei haaveisiin tule liikaa uppoutua. Pitää elää myös todellista elämää, ettei aivan omien haaveidensa vangiksi jää. Kohtuus kaikessa ;) Tarina etenee hyvällä temmolla ja helposti tästä kirjasta olisi pidemmänkin saanut tehtyä. Ainakin itse jäin kaipaamaan lisää selityksiä ja tapahtumia varsinkin Haavekaupungista, mutta ehkä tämä kirja saisi houkuteltua uusia lukijoita, joille lukeminen on suuri kynnys tai haluavat välttämättä lukea lyhyen kirjan. Ja tämä muuten sopii tytöille JA pojille. Plussaa siitä :)

Kirjan nimi on kiinnostava ja kannetkin on todella hienot ja ihan vain niiden perusteella kirjasta alunperin kiinnostuin. Juonikin vaikutti tarpeeksi erilaiselta, kun siitä luin jostain kirjablogista. Haavekauppiasta on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Hemulin kirjahylly ja Kirjaston kummistus.

Tähtiä: ★★★1/2

 

Jonathan Carroll - Valkoiset omenat

Valkoiset omenat - Jonathan Carroll
(White Apples, 2002)
Kansi: Jari Paananen
Taitto: Niko Aula

Loki-kirjat, 2006

Omasta hyllystä

"Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät."

kirjan ensimmäinen lause

Jonathan Carroll on kirjoittanut yli kymmenen romaania, mutta niistä on suomennettu VAIN kaksi. Mikä vääryys. Vink vink kustantamoille. Tuon ensimmäisen suomennetun kirjan Naurujen maan olen jo lukenut ja tiesin heti, että Carroll on loistava kirjoittaja.

Vincent Ettrich on naistenmies, joka työskentelee mainosalalla. Hän on elämäänsä suhteellisen tyytyväinen, kunnes Vincent huomaa olevansa kuollut elävien joukossa. Se miten näin pääsi käymään, on miehelle täysi mysteeri. Vähitellen Vincent ymmärtää, että hänen palaamiselleen on tarkoitus; hänen todellisen rakastettunsa Isabellen syntymättömällä lapsella on suuri kohtalo edessä universumin pelastajana ja miehen on autettava lastansa sille tielle omien tuonpuoleisten kokemustensa avulla. Harmi vain, ettei Vincent muista siitä ajasta mitään. Kaaos astuu perheen tiellä ja koittaa sotkea heidän suunnitelmansa. Se eivät halua lapsen suorittavan sille siunaantunutta tehtävää. Tai oikeastaan, se ei halua lapsen edes syntyvän.

Lumouduin siis Carrollin edellisestä kirjasta Naurujen maa ja odotin tältäkin kirjalta paljon. Sain maagisuutta ja surrealistisia tapahtumia, mutta en ollut kuitenkaan hukassa kaiken sen kanssa. Tapahtumissa oli helppo pysyä kiinni, vaikka joskus olikin pysähdyttäväksi pieneksi hetkeksi hengähtämään ja sulattelemaan tapahtumia. Tämä ei pelkkää fantasiaa ole, vaan kirjassa kuvataan realistinen elämä höystettynä vallattomalla mielikuvituksella ja yllätyksellisyydellä. Kuoleman jälkeisestä elämästä esitetään hyvin mielenkiintoinen teoria, joka liittyy mosaiikkiin, kaaokseen. Kirjan lukeneet tietävät mistä puhun ;)

Olen kuullut kommentteja ärsyttävistä henkilöistä, joihin ei voi samaistua, mutta minulle asia näyttäytyy aivan toisin; Hahmot ovat eläviä ja aitoja vikoineen ja epätäydellisyyksineen. Siksi pidän heistä kovasti ja pystyn hyvin eläytymään tarinaan. He ovat t-a-v-a-l-l-i-s-i-a ihmisiä, joissa on elämän mukana tullutta rosoa. Vincentistä saa alussa rasittavan itsevarman naistenmiehen kuvan, mutta tämä kiiltokuvapinta ei pidäkään paikkaansa, vaan syvemmältä löytyy aivan jotain muuta: ajatteleva, syvällinen mies, joka pitää huolen omistaan. Isabellessä on puolestaan pienesti hysteerikon vikaa. Hän juoksee asioita pakoon, saa paniikkikohtauksia ja näiden takia hän käyttää vahvoja lääkkeitä rauhoittuakseen. Vincentin ja Isabellen vuoristoratamaista suhdetta kuvaa hyvin se, kun Vincent vertasi Isabellea sanaan gift, joka englanniksi on lahja, mutta saksaksi myrkky.

"Se oli niitä keskusteluja, jotka muuttuvat kinasteluksi, joka muuttuu räjähtäväksi katastrofiksi. Niin ei olisi tarvinnut tapahtua. He vain käsittivät väärin toistensa sanat, ja koska he olivat tuoneet mukanaan erilliset, mutta ylipursuavat sydämensä sinä iltana, kaikki, mitä sen jälkeen sanottiin, vääristyi, sai ylettömän raskaan merkityksen, ymmärrettiin väärin ja käytettiin lopulta ammuksena, jolla ampua toisen arimpiin kohtiin. He eivät koskaan olleet käyneet niin kurjaa keskustelua. Lopulta he nousivat, ei, he horjuivat ylös pöydästä kuin kaksi typertynyttä pyörremyrskystä selvinnyttä ihmistä, vain huomatakseen, että myrsky on surmannut heidän perheensä, tuhonnut heidän talonsa ja jättänyt heille vain ilman heidän keuhkoissaan."

Rakkaustarina tämä kirja on ennen kaikkea. Rakkaus sai Vincentin palaamaan maan päälle ja rakkaus heidät pelastaa. Maagis-realistinen ote näkyy absurdeissa tapahtumissa ja henkilöissä. Kirjan loppu varsinkin on erittäin onnistunut ja jatkuvasti pidin silmällä hurjaa vauhtia väheneviä sivuja. En edes voinut kuvitella miten asiat tulisivat ratkeamaan kaikkia tyydyttävällä tavalla, kun sivuja oli niin naurettavan vähän jäljellä. Valkoisia omenoita ei siis hotkita yhteen menoon, vaan aikaa täytyy tehdä lukukertojen väliin. Vaatii lukijalta jonkin verran aivotyöskentelyä, muttei tarvitse pelästyä; minulta pohdinta sujui kuin itsekseen, vaikka yleensä turhauden heti, jos kaikki ei aukea välittömästi ja tapahtumat tuntuvat kerrassaan päättömiltä.

Kannesta pidän erityisen paljon, se on oivaltava, lumoava ja väreiltään raikkaan vaalea.

Tähtiä: ★★★★½

Eduard Uspenski - Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä - Eduard Uspenski
(Krokodil Gena i jego druzja, 1966) 
Kuvittanut: G. Kalinovski

Otava, 2001

Kirjastosta lainattu

"Tiheässä tropiikin metsässä eli ja asusti hyvin merkillinen eläin."

kirjan ensimmäinen lause

Eduard Uspenski on tunnettu venäläinen lastenkirjailija, jonka tunnetuimpia hahmoja ovat Fedja-setä ja Krokotiili Gena. Luin tuossa pari vuotta sitten Uspenskin kirjan Fedja-setä, kissa ja koira, enkä voinut suorastaan sietää kirjaa, mutta koska tämäkin lukulistalla hillui, niin päätin antaa kirjailijalle uuden tilaisuuden. Koulussa ala-asteella oltiin myös ahkerasti Muksista laulettu, joten oli hienoa huomata, että tuo laulu perustui johonkin kirjaan. Tuo kummallinen pieni, karvainen ja isosilmäinen otus sai nimensä muksahdettuaan pöydältä alas.

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on nimensä mukaisesti kertomus ystävyydestä.
Viisikymmentävuotias Krokotiili Gena työskentelee eläintarhassa krokotiilina. Hän on kuitenkin yksinäinen ja pistää lehteen ilmoituksen, jossa haetaan ystävää. Muksis ja Ulla-tyttö vastaavat ilmoitukseen ja kolmikko ystävystyy. Muutama muukin vastaan hieman myöhemmin ilmoitukseen, mutta Krokotiili Gena ei enää tarvitse lisää ystäviä. He kolme tutustuttavat muutamat hakijat toisiinsa ja saavat ajatuksen perustaa Ystävien talon Krokotiili Genan luokse tarkoituksena auttaa muitakin ystäviä kaipaavia. Ystävien tarpeessa olevia riittää paljon ja Krokotiili Gena yhdessä muiden kanssa keksii vielä paremman ratkaisun; He päättävät rakentaa ihan erillisen Ystävien talon, jotta Krokotiili Gena saisi asua omassa talossaan rauhassa.

Krokotiili Gena, Muksis ja Ulla

Ihan aluksi on hankittava rakennuslupa ja tarvikkeet. Seuraa naurettava käynti tiiliasiantuntija Ivan Ivanovitshin luona. Miehen luona on kaksi aivan samankokoista paperikasaa, joissa toisessa lukee 'kyllä' ja toisessa 'ei'. Ivan Ivanovitsh kun ei saa antaa liian helppoa tai toisaalta myöskään tiukkapipoista kuvaa itsestään, niin joka toinen pyyntö hylätään ja joka toinen hyväksytään. Liekö tämä pientä ivailua byrokratiaa kohtaan. Viisaan krokotiili Genan avulla sopiva määrä tarvikkeita toimitetaan oikeaan paikkaan ja rakentaminen voi alkaa. Tätä urakkaa hankaloittamassa heillä on ilkeä Isokomero, joka kerää pahaa, sillä hän haluaa kuuluisaksi.

Olen niin helpottunut, että kirja osoittautui paljon paremmaksi kuin Fedja-setä, kissa ja koira. Eihän tämä nyt pitkä kirja muutenkaan ole, mutta mielumminhan sitä hyviä lukee - oli ne sitten minkä mittaisia vain. Kirjassa oli paljon hauskoja tapahtumia ja Muksisksesta tuli heti suosikkini, vaikka sitä se jo taisi olla kauan ennen kirjan ensimmäisen sivun avaamista. Jäin vain miettimään miksen siis edellisestä Uspenskin kirjasta pitänyt. Voiko kirjailijan aika samantyyliset kirjat olla kuitenkin niin erilaisia? Näköjään voi.

Tähtiä: ★★★★

Netta Wallden - Ruben ja ratikkaralli

Ruben ja ratikkaralli - Netta Walldén

WSOY, 2013
Kuvitus: Laura Valojärvi

Kirjastosta lainattu

"Tömps!"

kirjan alku

Mikä ihana yllätys, kun Sinisen linnan kirjastosta huomasin aikoinaan, että ihailemani Ruben- sarja on saanut jatkoa ja pitihän tämä käydä kirjastosta lainaamassa. Saarnilaakson on aina mahtava palata omaperäisten asukkaisen luokse. Ihastuin välittömästi sarjaan Ruben ja rouva Mallamudin tapauksen luettuani ja Harman kartanonkin luin heti sen ilmestyttyä. Tätä kolmatta osaa en uunituoreena lukenut, mutta nyt on viimein tämäkin kirja koettu ja lukuelämys sekin oli suurella L:llä.

"Sateen piiskaaman Saarnilaakson elämä näyttää pysähtyneen paikoilleen, kunnes alkaa tapahtua: raitiovaunut syöksyvät puutarhoihin, savupiippu sylkee kirjoja kattojen ylle, naapuritalo pullistelee liitoksissaan ja Rubenin digitaalinen ajastin huutaa räjähdysvaaraa.
   Pinterän perheen elämä uhkaa suistua raiteiltaan, kun Valdemar hylkää rakkaan nojatuolinsa ja katoaa jäljettömiin. Ruben on kuitenkin tilanteen tasalla, mutta saadaanko kaaokseen järjestys ennen kuin seuraava saderintama vyöryy Saarnilaakson ylle?" takakansi

Rouva Mallamud on saanut kirjoitusvimman, sillä sadepäivät vain jatkuvat. Romaaneja valmistuu yksi toisensa jälkeen, eikä talossa ole niille enää tilaa. Talo natisee liitoksissaan ja syöksee kirjoja rouva Mallamudin puutarhaan. On vain ajan kysymys, milloin talo ei enää kestä kirjojen tungosta ja räjähtää. Tästä on Ruben Pinterä huolissaan. Hän on seurannut tilannetta ja tehnyt laskelmia. Tulokset ovat huolestuttavia, sillä rouva Mallamudin talo on räjähtämässä pian. Hieman lisäaikaa Ruben saisi suunnitelmalleen tietenkin, jos sadepäivät lakkaisivat ainakin vähäksi aikaa, jolloin rouva Mallamud lopettaisi mitä todennäköisemmin kirjoittamisen.

Rubenilla on myös toinen kinkkinen pulma edessään, kun hänen isänsä, Valdemar Pinterä, saa tarpeekseen nojatuolissa istumisesta. Valdemar haluaa seikkailulle kolmenkymmenen vuoden nojatuolissa istumisen jälkeen. Ja onhan se ollut pitkä aika siihen puuhaan. Tavallisena aamuna hän huomaa lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään raitiovaunun kuljettajaa. Onko siinä Valdemar Pinterälle hänen niin kaipaamansa seikkailu?

Olin aika hämmästänyt, että Valdemar Pinterä uskalsi haluta jotain muuta ja kaiken lisäksi vielä toteuttaa sen! Ei ole helppoa tehdä kymmeniä vuosia samaa ja sitten rikkoa yhtäkkiä rutiinia. Arvostan. Hänestä löytyi roppakaupalla uusia puolia, koska aikasemmin Valdemar on suoraan sanottuna ollut minulle vain sohvaperuna. Ei pahalla ;) Rouva Mallamud oli toinen suosikkejani luomisvimmassaan. Minkäs sille voi jos inspiraatio iskee, ei sitä noin vain voi lopettaa. (Voisinpa muuten lukea samaan tahtiin kuin rouva Mallamud kirjoitti kirjoja!)

"Piste. Piste oli välimerkeistä paras, koska sen jälkeen sai aloittaa uuden virkkeen. Pisteistä paras oli kirjan viimeisin piste, koska sen jälkeen sai aloittaa uuden kirjan. Rouva Mallamud sulki silmänsä, värisytti etusormeen ilmassa muutaman nautinnollisen sekunnin ajan ja löi sitten erehtymättömällä osumatarkkuudella lempipainikkeensa pohjaan. Piste. Sillä tavalla: 874 sivua. Rouva Mallamud oikaisi selkänsä ja pudotti paperinivaskan lähimmän paperikasan päälle. Ja sitten seuraava romaani..."

Kuvitus: Laura Valojärvi

Tämän kirjasarjan vertaista en tiedä. Humoristinen tarina ja kerrassaan hellyyttävät henkilöt, joiden nimet - by the way - ovat mitä nimet kekseliäimpiä, ei mitään Matteja ja Maijoja. Minkä maalaisiksi esimerkiksi veikkaisit Valdemar ja Virginia Pinterää? Sukunimi olisi ainakin kinkkisempi juttu. Tai rouva Mallamudia? Kuvitus käy niin mainiosti yksiin tekstin kepeyden ja hauskuuden kanssa ja kannet näissä kirjoissa on aina jotain niin upeaa! (Huokailen ihastuksesta täällä ruudun takana.) Tällä kertaa lukujen kuvitukset vaihtelivat paljon, eikä kellään oikeen ollut enää vain yhtä tunnuskuvaa. Tottakai hienoa päästä näkemään enemmän ihania kuvia, mutta se myös sekoitti hieman. Aikaisemmissa kirjoissa oli niin helppo tajuta kenestä oli luvussa kyse, mutta nyt piti nähdä vähän enemmän vaivaa. Henkilöitäkin tuntui olevan enemmän.

Mutta negatiivisuus sikseen, sarja on ihana ja nostan hattua sen tekijöille, wautsi wau!

Tähtiä: ★★★★½

Ruben -sarja:
Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
Ruben ja Harman kartano
Ruben ja ratikkaralli


PS. 100 postausta! :D

MiMiTuI -haaste
Raitiovaununkuljettaja

Veronica Roth - Outolintu

Outolintu - Veronica Roth
(Divergent, 2011)

Otava, 2014

Kirjastosta lainattu

"Meillä on yksi peili."

kirjan ensimmäinen lause

Veronica Roth on nuori kirjailija, jonka ensimmäinen kirja Outolintu on. Outolintu on lisäksi trilogian ensimmäinen osa.

Trisin on tehtävä päätös, niin kuin kaikkien muidenkin, täyttäessään 16 vuotta. Hänen on valittava valintaseremoniassa mihin viidestä osastosta haluaa kuulua. "Osasto ennen verta" velvoittaa toisin sanoen osastoa vaihtavat hylkäämään perheensä, sillä eri osastojen jäsenet eivät saa seurustella keskenään. Apua valintaan saa soveltuvuustestistä, mutta Trisin tulokset eivät aivan normaalit olekaan - ja juuri niitä tuloksia hänen täytyy varjella henkensä uhalla. Tytön perhe kuuluu Vaatimattomiin, mutta jo aikaisemmin Tris on epäillyt kuulumistaan tuohon vaatimattomaan ja epäitsekkääseen osastoon.

Nälkäpeli tuli heti kirjasta mieleen ja siihen tätä mielessäni jatkuvasti vertasin. Molemmissa on eri osastoja, jotka ovat erillään muista, tyttö, joka on erityinen, kapina, ja rakkaustarina. Mutta se missä Outolintu onnistuu paremmin on, ettei siinä ole (huom. ainakaan vielä. Kop kop kop ) kolmiodraamaa! JES! Jo tuosta voisi antaa pelkästään yhden tähden lisää. Kyllä sitä mielenkiintoa voi kirjaan lisätä muillakin tapaa kuin yhtälöllä tyttö + kaksi poikaa. Kirja sijoittuu tulevaisuuden Chicagoon, jota ympäröi turva-aidat. Eikä sen toiselle puolelle pääse. Ensimmäisessä osassa näitä aitoja vain sivutaan jossain lauseessa, mutta toivon, että niistä ja ulkopuolisesta maailmasta on enemmän sitten jatko-osissa.

Kysymys, johon en osaa vastata on, että pidinkö Trisistä? Hän oli Vaatimattomasta, mutta pystyi vahingoittamaan melkein tappavasti ihmisiä ilman sen kummempia omantunnontuskia. Toisaalta hän ei ollut mikään nyhverö, heikko tyttö, vaan osasi toimia - samoin kuin Nälkäpelin Katniss. Suhteeni häneen siis säilyy ristiriitaisena. Tämäkin kirja on täynnä nuortenkirjoille tyypillisiä kärjistettyjä hahmoja, jotka näköjään pitää aina löytyä. Suosiolla jätin ajattelematta koko asiaa kun kirjaa luin. Teemoinakin löytyy tutut aikuistuminen ja rakkaus, joita oli käsitelty ihan kivalla tavalla.

Jako viiteen ryhmään luonteiden mukaan ontui eniten. Kaikkein osaston jäsenten tuli käyttäytyä täyin samalla tavalla ja reagoida asioiden kaavamaisesti. Yritin ajatella asiaa myös ryhmäpaineen ja opitun käyttäytymisen kautta, mutta mahdoton silti uskoa, ettei kukaan poikkeasi kaavasta.

Pidän kirjan nimestä, vaikka onkin hassua, että se on suomennettu kanteen, mutta kirjan sisällä käytetään tuota divergent -sanaa. Kirjan kannet on hienot ja en voi olla ajattelematta Mordorin silmää sitä katsellessani. Mutta ei kai se huono asia ole.

Tähtiä: ★★★½

Divergent -sarja:
Outolintu
Kapinallinen
Allegiant (työnimi)

Ama Ata Aidoo - Muutoksia - eräs rakkaustarina

Muutoksia - eräs rakkaustarina - Ama Ata Aidoo
(Changes - A Love Story, 1991)

Kääntöpiiri, 2002

Omasta hyllystä

"Esi oli vihainen itselleen."

kirjan ensimmäinen lause

 
Ama Ata Aidoo on Ghanan tunnetuimpia kirjailijoita, mutta itselleni hän on täysin vieras. Aina on mielenkiintoista tunkeutua vaivihkaa toiseen kulttuurin, kurkistaa ikään kuin avaimenreiästä ja yrittää ymmärtää ja oppia. Tämän kirjan löysin alunperin Kaunokirjallisen Maailmanvalloitus -haasteen kautta, mutta päädyinkin lukemaan toisen ghanalaisen kirjan. Muutoksia -kirjan aika koitti kuitenkin nyt.

Esi elää avioliitossa miehensä Okon kanssa, mutta eräänä päivänä Oko tekee jotain täysin sopimatonta ja Esi vaatii eroa. Ei mene kauaa, kun Esi tutustuu hurmaavaan Aliin. Mies on muslimi ja kuinka ollakaan, Esi päätyy muslimimiehen toiseksi vaimoksi. 

En lämmennyt ajatukselle, että Esi otti kaiken niin kevyesti. Kirjassa ei olleenkaan pohdita näitä äkillisiä ajatuksen täyskäännöksiä liittyen moniavioisuuteen. Esin rooli on pikemminkin rakastaja kuin vaimo. Ali ei heti kertonut ensimmäiselle vaimolleen Esistä ja naimisiinmenon jälkeen he tuskin näkivät toisiaan. Tai jos näkivät niin harvoin. Alin piti ajatelle ennen kaikkea mitä hänen ensimmäinen vaimonsa Fusena ajattelisi. Hän valehteli tälle olevansa töissä, jolloin pystyi viipymään Esin luona illan, mutta ennen kuin tuli liian myöhä hänen piti kiiruhtaa kotiin huolestuneen vaimon luokse - sen oikean vaimon. Alilla oli myös säätöä muidenkin naisten kanssa - varsinainen naistenmies.

Tapana oli, että sukulaisten pitää hyväksyä liitto, ennen kuin pari menee naimisiin. He eivät kuitenkaan hyväksyneet edes eroa, sillä eivät nähneet Okossa mitään vikaa; Hän ei käynyt muissa naisissa tai juopotellut. Varsinkin vanhemmat sukulaiset kauhistelivat eroa: avioliitto ei vaadi rakkautta. Rakkaus tulee myöhemmin jos on tullakseen, mutta ei sen takia mennä naimisiin tai erota.

Esi kuitenkin uhmasi vanhempiaan ja nai Alin. Miehen poissaolo antoi Esille viimein aikaa keskittyä uraansa, jota hän ei ollut päässyt tekemään sitten lapsen saannin jälkeen. Oko ei nimittäin ollut pitänyt siitä, että Esi toi työt kotiin.

En välttämättä sanoisi tätä rakkaustarinaksi, vaikka sitä se ilmeisesti on. Tai en kokenut sitä suureksi rakkaustarinaksi. Kirja käsittelee modernin elämän ja perinteiden yhteensovittamista. Pitkään jatkuneiden perinteiden muuttamista ei katsota hyvällä, vaan tekijöitä paheksutaan, vaikka maailma on selvästi muuttumassa.

Tähtiä: ★★½

Ps. Tein hauskan löydän kirjan kansilehdestä:

Ehkäpä aito nimmari? :)

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Fahrenheit 451 - Ray Bradbury
(Fahrenheit 451, 1953)

Kirjayhtymä, 1975

Kirjastosta lainattu

"Oli suuri nautinto nähdä esineiden tuhoutuvan, 
nähdä esineiden mustuvan ja muuttuvan."

kirjan ensimmäinen lause

On aika jolloin palomiesten letkuista tulee veden sijaan öljyä. He sytyttävät kirjoja palamaan tulenkestävissä taloissa. Guy Montag on yksi palomiehistä. Hänen elämänsä muuttuu naapurin Clarissen myötä. Montag on tehnyt tähän asti työnsä sitä kummempia ajattelematta. Se on vain työtä. Jokin kuitenkin muuttuu, kun Montag löytää vaimonsa tämän itsemurhayrityksen jälkeen.

"Heillä oli tällainen laite. Heillä oli oikeastaan kaksi laitetta. Toinen niistä livahti vatsaan kuin musta kobra joka pudottautuu kaikuvaan kaivoon ja tutkiskelee kaikkea sinne kerääntynyttä muinaista vettä ja muinaista aikaa. Se imaisi itseensä kaiken aineen mikä virtasi ylös hillitysti vaahdoten. Imikö se itseensä pimeyttä? Imaisiko se ulos kaikki vuosien mittaan kerääntyneet myrkyt?"

Tai se jokin on muuttunut jo ennen kuin Motag palaa kotiin löytääkseen tajuttoman vaimonsa. Montag tapaa kotinsa lähistöllä tytön, jota hän ei ennen ole nähnyt. Heti ensimmäiseksi Clarisse ilmoittaa olevansa 17 vuotias ja hullu. Hän ja Montag keskustelevat pitkään ja nuoren tytön rohkeat, itsenäiset ajatukset ja kysymykset saavat Montagin rauhattomaksi. Hän joutuu ajattelemaan asioita, jotka eivät välttämättä niin mieluisia ole. Hän joutuu avaamaan silmänsä todellisuudelle, eikä se ole miellyttävä. Kaiken laukaisee kuitenkin Clarissen viimeinen kysymys ennen kuin hän juoksee kotiin: "Oletko onnellinen?"

Montag tajuaa, ettei vaimo ainakaan olekaan onnellinen. Mutta hän on onnellinen. Onhan? Montag on elänyt koko siihen astisen elämänsä mitään kyselemättä tai kyseenalaistamatta. Nykyään varmaan omaksutaan nopeasti mitä lehdet, televisio tai radio sanoo, vaikka pitäisi miettiä ensin itse kunnolla asiaa, ennen kuin tekee johtopäätöksiä ja tai muodostaa mielipiteen. Kirjassa ihmisten olohuoneet on yhtä televisioruutua, jonka ääressä Montagin vaimokin viettää päivänsä seurustellen muiden ruudussa näkyvien ihmisten kanssa. Näiden "sukulaisten" ja viihteen kautta asukkaille syötetään kaikki tarpeellinen tieto ja he miettimättä hyväksyvät sen. Muille vuodatetaan omat asiat, mutta tuleeko siinä todella kuunneltua toista. Elääkö siinä vain niin tiukasti omassa pienessä maailmassa, että muut unohtuvat. Kirja herättää paljon ajatuksia ja ihan ajankohtaisia, vaikka Fahrenheit 415 ei ihan äsken olekaan kirjoitettu.

Maaginen tunnelma vallitsi heti alusta alkaen. Lauseet soljuvat ja ovat kauniita ja herkkiä. Olin heti kirjassa sisällä, varsinkin kun Montagin ja Clarissen keskustelu oli niin kummallinen, mutta kiehtova. Asiasta toiseen pomppiva, mutta selkeästi etenevä. Lumoava. Juoni on yksinkertainen, mutta itse tarina moniulotteinen ja tuntuu, että jokaisen lauseen taakse kätkeytyy jotain merkityksellistä.

Dystopinen maailmankuva on armoton; ei kuistia taloissa, ei puutarhaa. Yhteiskunta on vääristynyt ja ihmiset eivät saisi ajatelle itsenäisesti ja esittää eriäviä mielipiteitä. Siksi ihmisille ei anneta joutoaikaa ajatella ja he tyytyvät pinnallisiin keskusteluihin. Heille syötetään vain faktoja. Kirjojen lukeminen tekisi liian viisaaksi. Romaani tuntuu puhuvan ajattelemisen tärkeydestä ja ettei teknologiasta saisi tulla liian hallitsevaa. Näin lukuihmisenä kamalinta oli, että kirjojen hallussapidosta voisi saada luodin päähän. Meillä on sentään vielä lupa ajatelle itse - ja lukea kirjoja! Halleluja sille! :D

Tähtiä: ★★★★★

MiMiTuI -haasteeseen ammatti Palomies

Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva

Muumit ja suuri tuhotulva - Tove Jansson
(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

WSOY, 1991
Päällyksen kuva: Tove Jansson
Kuvitukset: Tove Jansson

Kirjastosta lainattu

"Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko 
ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin."

kirjan ensimmäinen lause

Janssonin kirjakiusaus -haastematka jatkuu. Tämän jälkeen onkin kaikki Muumikirjat luettu ja sitten on aika siirtyä Janssonin aikuistenkirjoihin. Olo on jo vähän haikea, mutta voihan sitä uudemmankin kerran Muumien pariin palata. En olisi yhtään valittanut, vaikka Muumeja olisikin muutama kirja lisää :)

Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen Muumikirja ja tässä paljastuukin kuinka Muumilaakso löytyi. Monta muutakin asiaa älysin vasta nyt. En olekaan esimerkiksi ennen tiennyt miten pieniä Muumit oikeastaan ovat! He asuivat kaakeliuunien takana yhdessä talonpeikkojen kanssa. Ja jotkut asuvat varmaan vieläkin. Pidä siis silmäsi auki, jos kotoasi löytyy kaakeliuuni ;) Hattivatit muuten asuvat ihmisten lattioiden alla.

Juonesta sen verran, että Muumien pitää rakentaa talo ennen kylmän tuloa, mutta Muumipappa (jota kirjassa kutsutaan oudosti muumipeikoksi) on lähtenyt hattivattien matkaan, sillä hän ei tuntunut viihtyvänsä missään ja levoton sielu ajoi hänet taas toisaalle. Muumimamma ja Muumipeikko lähtevät isän perään.

Piirroshahmoina Muumit on aika erinäköisiä kuin nykyään, mutta edelleen tietty hyvin tunnistettavia. Heidän päänsä ovat vähän terävämpiä ja Muumimammalla ei esimerkiksi ole ollenkaan esiliinaa, mutta käsilaukku sentään löytyy. Lisäksi Muumimamma ei tässä kirjassa pelkästään mikään pehmeä ja herttainen olekaan, vaan kyllä hänestä rääväsuun piirteitä huomaa. Muumimamma haukkuu Nipsua tyhmäksi, kun hän on hieman hermostunut Muumipapan löytymisestä.

Olipa kirjassa myös hyvin paljon Jali ja suklaatehdasta muistuttava kohtaus, jossa Muumit ja Nipsu löysivät itsensä paikasta, jossa kaikkea voi syödä.

Fazer päässyt myös mukaan :D

"Mutta kun Muumipeikko painoi kätensä lumeen, hän huomasi heti ettei se ollutkaan lunta vaan jäätelöä. Ja vihreä ruoho, joka murtui hänen jaloissaan, oli hienoa kehrättyä sokeri. Joka puolella niittyä virtasi kaikenvärisiä puroja, jotka kuohuivat ja poreilivat kultahiekkapohjan päällä.
- Vihreää limonaatia! huusi Nipsu, joka oli kumartunut juomaan. - Ei se ole vettä, se on limonaatia!"

Pienenä jo pelkäsin karmivaa muurahaisleijonaa, enkä ikinä unohda sitä, kun se jossain Muumien tv-jaksossa oli. Ei siis mikään mukava jälleennäkeminen tämän otuksen kanssa. Hyrrrr.

Muurahaisleijona

Seuraavaksi sitä tosiaan pitäisi miettiä, mihin Janssonin aikuistenkirjaan tarttuisi. Seuraleikki ja Kunniallinen petkuttaja ainakin kuulostavat hyviltä.

Tähtiä: ★★★★

Muumikirjat ja minä

Tämäkin haaste on jäänyt nyt vähän unholaan, joten lyhykäisesti:

Mai Laaksolta sain haasteen, jonka on alunperin laittanut eteenpäin Opusculo. Haaste liittyy tähän kuuluisaan Tove Janssonin 100-vuotis juhlavuoteen ja Janssonin Kirjakiusaus -haastematkaan, johon Homssuna liityin.

Haasteen säännöt ovat:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.

- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa. 

- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Pieni Tove Jansson-kokoelmani

Pienenä minulle luettiin niitä lyhyitä pikkulasten Muumikirjoja, mutta muistikuvat niistä ovat erittäin hataria. Löysin tässä taannoin vanhemmiltani juuri tuollaisia kirjoja ja kyllä ne kuvat näyttivät erittäin tutuilta. Tuli niin hauska tunne, kun pääsi niitä kirjoja taas selailemaan ja fiilistelemään.

Katsoin myös innoissani muumi -sarjaa tv:stä, joka taisi jossain vaiheessa tulla aina ennen Pikku Kakkosta arki-iltasin. Vieläkin olen joskus sattunut muutaman jakson vilkaisemaan, jos tv vain on ollut auki.Se sarja ei vielä näin vanhempanakaan kyllästytä, vaan päinvastoin uusia asioita paljastuu, mitä ei vielä pienenä tajunnut. Muumit vaan on niin hyväntuulisia ja turvallisia :)

Joskus yläaste- / lukioikäisenä sitten luin vasta ensimmäiset kunnon Muumikirjat ja ihan ensimmäinen taisi olla Muumipeikko ja Pyrstötähti ja toinen Muumipappa ja Meri liittyi lukudiplomiin. Pidin niistä kovasti ja ostin ensimmäiset kirjat myös omaan hyllyyni.


Tästähän tulikin huuurrrrjan pitkä tekstipätkä.

Tästä on jo miljoona vuotta, kun haaste lähti kiertämään, joten en enää kehtaa laittaa haastetta eteenpäin. Mutta jos SINÄ et sattumoisin ole tätä tehnyt, niin TEE!