Kunpa minulla vain olisi poikaystävä.
Poikia, ihastumisia, ystävyyttä, kateutta, ulkonäköpaineita, pettämistä, ärsyttäviä vanhempia ja sisaruksia. Näistä on Jacqueline Wilsonin neljä osaa käsittävä Tyttöfrendit-nuortensarja tehty. Sarja on monien vuosien takainen tuttu, joten tunsin olevani kuin hyvien ystävien seurassa päästessäni taas seurailemaan sivusta tyttökavereiden kasvamista ja kipuilua. Kiitos Uudelleen luettua -haasteelle, jonka takia vanhoja suosikkeja olen kahlaillut vuoden aikana läpi.
Melkein 14-vuotiaan Ellien kesäloma on ohi ja hän menossa yhdeksännelle luokalle yhdessä ystäviensä Magdan ja Nadinen kanssa. Nadinen kanssa he ovat olleet ystäviä jo esikoulusta lähtien. Ellie odottaa malttamattomana pääsevänsä marmattamaan ystävilleen kamalasta kesälomastaan sateisessa Walesissa, mutta tytöillä onkin paljon mielenkiintoisempaa kerrottavaa. Ikäistään vanhemmalta ja uskaliaita asuja käyttävän Magdan ympärillä on tietysti kesälläkin pyörinyt poikia
ja eteerisellä Nadinella on jo poikaystävä - paljon vanhempi kuin hän itse.
Kirjasarja käsittelee monia vahvasti murrosikään liittyviä aiheita kuten ulkonäköpaineita, jotka pahimmillaan johtavat syömishäiriöön. Ellie tuntee itsensä isoksi ja lihavaksi Magdan ja Nadinen seurassa, jotka ovat kauniita ja hoikkia ja asiaa pahentaa muiden ihmisten kommentit. "Alan raapia itseäni aivan kuin yrittäisin repiä läskiä irti kehostani." Laihduttaminen alkaa muuttua syömättömyydeksi. Kotihuoliakin käsitellään Ellien perheen kautta, kun isä alkaakin tulla usein myöhään kotiin ja äitipuoli Anna on huolestunut ja itkeskelee. Tätä ennen Elliellä on ollut lisäksi ongelmia hyväksyä Anna perheeseen, sillä hän ei korvaa tytön oikeaa äitiä. Viimeisessä Voi itku! -kirjassa ennen kotiäitinä olleen Annan bisneksen lähtiessä kukoistamaan isä tulee kateelliseksi.
Löysinpä yhden erittäin ärsyttävän piirteenkin sarjasta, johon en ole nuorena kiinnittänyt yhtään huomiota: nimittäin pojat. Pojat pojat pojat. Luulisi ettei maailmassa mitään muuta olekaan. Kaikki liittyi aina poikiin, milloin oltiin rakastuneita kehenkin - tai Magdan tapauksessa ei edes tarvinnut olla, koska seurustelu ylipäätään oli se juttu. Kolmikko ei juttele keskenään juurikaan muista kuin pojista. Elliellä on sentään taideharrastuksensa (johon liittyen hän lopulta saa poikaystävän...), mutta muilla tytöillä ei sen kummempia kiinnostuksen kohteita tunnu olevan - paitsi siis ne pojat. Ehkä alan vain yksinkertaisesti olla liian vanha sarjalle. Apua mikä ajatus.
Sarja loppuun hyvin ja kiteyttää lopulta ystävyyden ajatuksen. Ystäviä ei jätetä ja tiukan paikan tullen he tulevat apuun vaikka välit sillä hetkellä eivät olisi kaikkein parhaimmat. Piirroksista vastaa Nick Sharrat, jonka tyyliä on tehdä pelkistettyjä, hauskoja, ehkä vähän sarjakuvamaisia piirroksia.
Kirjasarja käsittelee monia vahvasti murrosikään liittyviä aiheita kuten ulkonäköpaineita, jotka pahimmillaan johtavat syömishäiriöön. Ellie tuntee itsensä isoksi ja lihavaksi Magdan ja Nadinen seurassa, jotka ovat kauniita ja hoikkia ja asiaa pahentaa muiden ihmisten kommentit. "Alan raapia itseäni aivan kuin yrittäisin repiä läskiä irti kehostani." Laihduttaminen alkaa muuttua syömättömyydeksi. Kotihuoliakin käsitellään Ellien perheen kautta, kun isä alkaakin tulla usein myöhään kotiin ja äitipuoli Anna on huolestunut ja itkeskelee. Tätä ennen Elliellä on ollut lisäksi ongelmia hyväksyä Anna perheeseen, sillä hän ei korvaa tytön oikeaa äitiä. Viimeisessä Voi itku! -kirjassa ennen kotiäitinä olleen Annan bisneksen lähtiessä kukoistamaan isä tulee kateelliseksi.
Löysinpä yhden erittäin ärsyttävän piirteenkin sarjasta, johon en ole nuorena kiinnittänyt yhtään huomiota: nimittäin pojat. Pojat pojat pojat. Luulisi ettei maailmassa mitään muuta olekaan. Kaikki liittyi aina poikiin, milloin oltiin rakastuneita kehenkin - tai Magdan tapauksessa ei edes tarvinnut olla, koska seurustelu ylipäätään oli se juttu. Kolmikko ei juttele keskenään juurikaan muista kuin pojista. Elliellä on sentään taideharrastuksensa (johon liittyen hän lopulta saa poikaystävän...), mutta muilla tytöillä ei sen kummempia kiinnostuksen kohteita tunnu olevan - paitsi siis ne pojat. Ehkä alan vain yksinkertaisesti olla liian vanha sarjalle. Apua mikä ajatus.
Sarja loppuun hyvin ja kiteyttää lopulta ystävyyden ajatuksen. Ystäviä ei jätetä ja tiukan paikan tullen he tulevat apuun vaikka välit sillä hetkellä eivät olisi kaikkein parhaimmat. Piirroksista vastaa Nick Sharrat, jonka tyyliä on tehdä pelkistettyjä, hauskoja, ehkä vähän sarjakuvamaisia piirroksia.
★★★★
Jacqueline Wilson
Ihanat, kamalat pojat, (1997)
Mieletön kalorikammo (1998)
Myöhään ulkona (1999)
Voi itku! (2002)
Jacqueline Wilson
Ihanat, kamalat pojat, (1997)
Mieletön kalorikammo (1998)
Myöhään ulkona (1999)
Voi itku! (2002)
Omasta hyllystä
Nämä kirjasarja-postaukset kauniine kuvineen saavat aina itselleni mielettömän himon lainata joku lyhyehkö sarja kirjastosta ja lukea kaikki kirjat peräkkäin! :D En vain tee tätä kovin usein. Mutta tämän Wilsonin sarjalla voisinkin tehdä, koska muistan joskus ala-asteella tarttuneeni ekaan kirjaan äidinkielentuntia varten, mutta etten koskaan sitten tainnut lukea sitä loppuun. Joitain muita Wilsonin kirjoja olen kyllä lukenut ja pitänyt jokaisesta lukemastani. Omat henkilökohtaiset suosikkini ovat Tatuoitu äiti ja Lola rose, myös Kurja juttu oli (muistaakseni?) hyvä.
VastaaPoista