Philippe Claudel - Harmaat sielut

Harmaat sielut - Philippe Claudel

(Les ames grises, 2003)

Seven, 2007
Kannen kuva: Epithete Films

Omasta hyllystä

"On vaikea päättää mistä aloittaa."

kirjan alku 

Harmaat sielut on saanut Martin Beck -palkinnon sekä Renaudot-palkinnon ja ensimmäisenä mainitun kautta päätyi myös lukulistalleni. Kansi ja kirjan nimi herättävät mielenkiinnon sekä se että kirjaa on kehuttu paljon. Odotukset korkealla siis avasin ensimmäisen sivun.

Joesta nostetaan pikkutyön ruumis sotatalvena 1917. Ranskalaisen pikkukaupungin elämä seisahtuu. Minäkertoja kertailee parinkymmenen vuoden takaisia kipeitä muistojaan tuosta kylästä ja sitä ravisuttaneesta tapauksesta sekä oman elämänsä murheellisuudesta.

"Lopun lähestymisen saattoi tuntea, ja se sai viimeiset meidän kautta kulkevat haavoittuneiden ja kuolleiden saattueet tuntumaan entistäkin inhottavammilta ja turhemmilta. Pikkukaupunki oli jatkuvasti täynnä rampoja ja miten kuten kokoon kursittuja kaameita naamatauluja."

Lukeminen takkusi pitkälle kirjaa pahasti ja vasta puolen välin jälkeen sain niin sanotusti juonen päästä kiinni. Odotin dekkaria, mutta sain hitaasti etenevää pohdiskelua pysähtyneessä kylässä. Juuri mitään ei näennäisesti tapahtunut, Belle de Jour kuoli ja ihmiset jatkoivat velttoa elämäänsä sodan jaloissa. Olin ehkä asettanut riman liian korkealla tai sitten koitin liian ankarasti sulloa Harmaita sieluja dekkarimuottiin, johon se ei selvästikään sopinut. En muista aikaisemmin lukeneeni mitään tämänkaltaista. Käsissäni oli jotain aivan erilaista.

Hahmoihin oli vaikea päästä kiinni tai edes muistaa heidät muutamaa päätyyppiä lukuunottamatta. Juoni haahuili sinne tänne ilman sen kummempaa focusta, joka minulle oli se kaikkein vieroittavin tekijä. Pikkutytön murha ei ennakkoluulojeni perusteella ollutkaan keskiössä, vaikka jollain tapaa se sitoikin tarinan kasaan. Ja kun juoni ei ole selkeä, ei asiaa auta ollenkaan eri aikatasoissa pomppiva kerronta.

"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdotonta liimata yhteen. Jos haluaa yrittää ymmärtää ihmisiä, on kaivauduttava juuriin asti. Ei riitä, että vähän tönäisee aikaa olkapäähän antaakseen sille edullisemman ulkomuodon: on tunkeuduttava sen säröihin ja puhkaistava mätäpaiseet. Tahrittava kädet. Mikään ei inhota minua. Sellainen kuuluu minun työhöni. Ulkona on yö, ja mitä muuta voisin tehdä yöllä kuin parsia liinoja, yhä uudestaan ja uudestaan."

Jälkeenpäin mietin tajusinko vasta liian myöhään kirjan hiljaisen kauneuden. Huomaan nyökytteleväni kanssabloggaajien kirjoittamille kauniille asioille kirjasta: surumielinen tunnelma, joka pysyi läpi kirjan, tyylikäs aiheen käsittely... Traaginen Harmaat sielut ei kuitenkaan saanut minua aivan puolelleen ja jätti hieman ristiriitaisen olon.

Tähtiä: ★★½