Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Illan hämärässä niitä sataa taivaalta.

Kaikki se valo jota emme näe voitti tänä vuonna Pulizer kirjallisuuspalkinnon ja vaikka tällä hetkellä on edelleen kesken vielä viime vuodenkin voittaja, niin kiilasi tämä edelle kirjaston pikalainana. Tämä on taas vähän erilainen kirja sodasta, joka on saanut paljon blogihuomiota ja ainakin tekstit mihin minä olen törmännyt ovat olleet melkein kautta linjan ylistäviä. Ja ihan ansaitusti, totean.

Kaikki se valo jota emme näe seuraa kahden lapsen elämää kohti aikuisuutta, toisen maailmansodan pauhatessa ympärillä, hyvin lähellä. Werner on taustaltaan orpokodissa kasvanut saksalainen poika, jonka suuri kiinnostuksen aihe on radiot ja niiden kanssa näpertely. Salaa hän öisin kuuntelee lumoutuneena radiolähetyksiä ja tulevaisuudelta toivoo jotain muuta kuin kaivostöitä, jonne hänenlaisensa pojat joutuvat tultuaan tiettyyn ikään. Wernerin radionkäsittelykyvyt kuitenkin huomataan ja poika sijoitetaan sodan sytyttyä radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, hyvin rankan koulunkäynnin jälkeen tosin.

Ranskassa sokea Marie-Laure elää lukkoseppä isänsä kanssa, jotka sodan syttyessä pakenevat Saint-Malon kaupunkiin, kapeaan kuusikerroksiseen taloon. Marie-Lauren isä on tehnyt hänelle puisen pienoismallin, joka esittää samaista kaupunkia jossa he ovat, ja jossa Marie-Laure voi kuljettaa sormeaan pitkin kujia ja sillä tavalla opetella kulkemaan myös oikeita katuja pitkin, viemäreitä ja kadunkulmia laskeskellen. Aika saattaa Wernerin ja Marie-Lauren lähemmäksi toisiaan ja kaikkeen tähän liittyy vielä salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi.

Anthony Doerrin kymmenen vuoden aherruksen tuloksena syntyi ahmittava ja nautittava kirja, jollaista ei ole toista. Varsinkin tämän kirjan kohdalla ihmiset turhaan säikähtävät paksua kokoa, sillä Kaikki se valo jota emme näe koostuu parin sivun mittaisista kappaleista, joiden kertojina molemmat, Werner ja Marie-Laure, toimivat. Täysin knonologisesti kirja ei etene, vaan tekee välillä pientä hyppyä aikatasoissa, joka piti tarinan hyvin elävänä ja lukijan valppaana.

Paljon oli koskettavia kohtia kirjassa, jolloin jonkinlainen suojeluhalu noita hyvin nuoria päähenkilöitä kohtaan heräsi. He joutuivat kokemaan liian paljon, liian lyhyessä ajassa. Eritysesti voin nostaa esiin Wernerin henkiset taistelut itsensä kanssa koulussa, jossa pelon ilmapiiri oli niin kova, että inhimillinen halu puolustaa ystävää lamaantui. Ainut mikä tilanteesta jäi jäljellä oli kolkuttava omatunto ja säröinen ystävyys.

Rumuus ja kauneus kulkevat rinta rinnan samoin tavoin kuin lohduttomuus ja lohdullisuus. Kaikki se valo jota emme näe on tuota kaikkea samaan aikaan. Se tarjoaa traagisia ihmiskohtaloita, vapaudenkaipuuta, pelkoja, inhimillisyyttä, hauraita ystävyyssuhteita ja rakkautta. Se ei tarjoa satumaailmaa, jossa kaikki päättyy hyvin tai jossa todella kauheita asioita ei tapahdu. Se näyttää karun totuuden, mutta kauniilla tavalla, siedettävällä tavalla. Kirjan jälkeen oppii arvostamaan omaa elää taas hieman enemmän.

Doerr kirjoittaa erittäin kauniista ja hellästi. Ei siirappisesti, vaaleanpunaisia pilvenhattaroita maalaillen, vaan rehellisesti. Eräskin epämiellyttävä sotilaiden tunkeutuminen erääseen kotiin oli kirjoitettu tietyllä arvokkuudella, jos niin voi sanoa. Kirjoitustyyli ei puolustellut tai selitellyt mitään, muttei myöskään tehnyt kohtausta liian ahdistavaksi lukijalle. Nimimerkillä: Luen-juuri-toista-kirjaa-jossa-samaa-aihetta-käsitellään-erittäin-rajulla-tavalla. Hatunnosto Doerrille! Tällä miehellä on todellinen kirjoittamisen lahja.

Jälleen kerrassaan ihastuttavaa kansitaidetta ja Saint-Malo näyttää lisäksi erittäin kiinnostavalta matkustuskohteelta!

★★★★★
Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

(All the Light We Cannot See, 2014)

Wsoy, 2015

Kirjastosta

Kirjankansibingo: Kaupunki

Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaaste

Tämä olisi pitänyt tehdä jo heti vuoden alussa, mutta niin asiat vaan jää tekemättä. Ja pitäähän jonkun tämä tehdä! Agatha Christien syntymästä on tänä vuonna kulunut 125 vuotta, joten sitä on syytä juhlistaa. Tämä murhamamma on tuskin kenellekään tuntematon ja loppuvuoden ajan on hyvä syy lukea hänen tuotantoaan sekä kaikkea muuta Christieen liittyvää.

Kuvaa saa käyttää haasteen yhteydessä.

Kesä on kuitenkin parasta dekkarien lukuaikaa, joten ihan hyvään saumaan tämä tulee. Ensimmäinen työläisten erä taitaakin olla jo lomalla tällä hetkellä. Kaikki tänä vuonna luetut / kuunnellut kirjat lasketaan haasteeseen mukaan ja poikkeuksellisesti haaste loppuu vasta 10.1 sillä samalla viikolla näytetään Yleltä viimeinen Poirot-jakso, joita on alettu tässä vähän aikaa sitten näyttämään televisiosta. Ne olen nähnyt jo moneen kertaa, mutta aivan pakko katsoa! Kaikenlaiset muutkin Christieen liittyvät - tavalla tai toisella - opukset ynnä muut käyvät. Esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Minä, Hercule Poirot on ehdottomasti saatava lukea.

Haasteen säännöt

• Haasteeseen kelpaa kaikki ajalla 1.1.2015 - 10.1.2016 luetut / kuunnellut kirjat, joista löytyy blogipostaus
• Ilmoittautuminen tapahtuu kommenttikenttään, kuitenkin viimeistään 10.1.2016
• Jonkinlainen loppupostaus olisi suositeltavaa tehdä, ei kuitenkaan pakollinen.

Toivottavasti saadaan paljon ihmisiä juhlimaan murhamammaa. Osallistua voi yhdellä kirjalla tai sitten vaikka sadalla. Ja jos jäi epäselvyyksiä, niin kysyä saa. Lisäksi kaikkea mielenkiintoista löytyy Agatha Christien virallisilta kotisivuilta.

Pieneksi inspiraationlähteeksi olen koonnut kaikkea mitä esimerkiksi voi tähän lukuhaasteeseen sisällyttää:

• Christien dekkarit
• Mary Westmacott salanimellä kirjoitetut
• elämäkerrat
• sarjakuva adaptaatiot
• ja kaikki muut jollain tavalla Christieen liittyvät kirjat esim. Hercule Poirot ja minä

EDIT! Koontipostaus tai yksittäiset linkit postauksiin tulisi laittaa alla olevaan kommenttikenttään, niin niiden avulla teen sitten koontipostauksen haasteesta :)

Sitten vaan Christeilemään!

Herman Wouk - Sodan tuulet

Sodan tuulet - Herman Wouk

(The Winds of War, 1971)

Kirjakerho, 1972

Kirjastosta lainattu

"Komentaja Victor Henry ajoi taksilla kotiin 
merivoimien rakennuksesta Constitution Avenuella."

kirjan alku 

Ilmestymisensä jälkeen Yhdysvaltain bestseller-listoilla komeillut Sodan tuulet on kuvaus toisesta maailmansodasta. Se ei kuitenkaan ole pelkkä sotaromaani, vaan painopiste on ennemminkin ihmisissä ja ihmissuhteissa, joka varsin hyvin passaa tällaiselle sotaromaaneja karsastavalle lukijalle. Kirjan lukaisin juuri tässä välissä, sillä Kirja-aitta avasi Herman Wouk -kuukauden kirjailijan kunniaksi, koska Wouk täyttää sata vuotta toukokuussa. Tarkalleen ottaen ylihuomenna.

Sodan tuulet kertoo kahden amerikkaisen perheen elämänvaiheet sodan keskellä: Komentaja Victor Henry saa komennuksen Berliiniin, jonne hän matkustaa vaimonsa Rhodan kanssa. Mies raportoi kotimaahansa Saksassa tapaamistaan ihmisistä ja siellä vallitsevasta ilmapiiristä ja puheista. Hän tarkkailee poliittista ilmapiiriä ja sodan syttymisen mahdollisuuksia. Samaan aikaan hän ja Rhoda tuntuvat käyvän läpi jonkinlaista avioliitollista kriisiä, jonka he todellisuudessa tajuavat vasta hiljalleen, vaikka ongelmat ovat olleet nähtävillä jo pitkään.

Henryn lapsikatraasta Byronia kiehtoo sotaa enemmän kulttuuriin liittyvät asiat ja hän pääsee työskentelemään Italiaan juutalaisen kirjailijan Jastrown luokse, jossa hän tapaa myöskin ihastuttavan, mutta omapäisen Natalien, jonka päähänpistot juuri sodan alla vievät heidät molemmat hurjille matkoille kuolemaa uhaten kuten tulituksen keskelle Varsovaan.

On eri asia lukea historiankirjoista sodasta kuin päästä näin läheltä - kirjan kautta - kokemaan se, vaikkakin esimerkiksi henkilöt ovat keksittyjä, mutta se ei millään tavalla estä samaistumasta sota-aikaan. Erittäin kivuton tapa lisäksi oppia historiaa. Vaikka sota on jo alkanut, eivät kaikki romaanin henkilöt sitä ole sisäistäneet tai se ei ole tullut vielä tarpeeksi lähelle heitä ja päässyt vaikuttamaan arkirutiineihin.

Hitaasti Rhoda sanoi: - Toinen maailmansota... Tiedätkö, Time on kirjoittanut toisesta maailmansodasta jo monta kuukautta. Se tuntui aina jotenkin niin epätodellisesta. Ja nyt se siis on alkanut, mutta vieläkin se kuulostaa niin omituiselta.
 - Kyllä sinä siihen pian totut.
- Voi, kyllä varmaan. Nyt se sitten on käynnissä. Minun oli määrä lounastaa Sally Forrestin kanssa. Minun on paras ottaa selvää vieläkö suunnitelmamme pätee. Mikä sekaannus! Ja kampaajani - ei ei, se onkin vasta huomenna. Vai onko? Minä en oikein pysty kunnolla toimimaan tähän aikaan aamulla."

Juuri sopivissa määrin avattiin sen hetkistä sotatilannetta taustoittaen tarinaa, mutta kuitenkin niin ettei itse sota saanut liikaa valtaa ja tilaa, joten juonta uskallan kutsua mielenkiintoiseksi ja erittäin uskottavaksi. Juutalaisten vainoamisesta lukeminen hätkähdyttää aina, eikä siitä lukeminen ole mieltäylentävää. "Kyseessä oli todella mitä hämmästyttävin väkivaltainen loukkaus. Sen nimittäminen "sodaksi" ei suinkaan tehnyt sitä ymmärrettävämmäksi." Uskoisin Sodan tuulien kiinnostavan monenlaisia lukijoita, kiinnosti sota tai ei.

Ei kyllä mitkään kamalan houkuttelevat kannet kirjalla ole, mutta ne onkin 70-luvulla tehty. Sodan tuulista löytyy myös 1983 vuonna tehty minitv-sarja, johon olen tutustunut vain yhden jakson verran, mutta hyvin voisin jatkaa sen katsomista, jos joskus saan aikaiseksi.

Tähtiä: ★★★★

Kirjankansibingo: Luonto

Blake Crouch - Wayward Pines - Ei pakotietä (+tv-sarja)

LUE KIRJA & KATSO TV-SARJA

Wayward Pines - Ei pakotietä - Blake Crouch

(Pines, 2012)

Tammi, 2015

Kirjastosta lainattu

"Mies tokeni maatessaan selällään."

kirjan alku 

Melkeinpä parasta on lukea kirja, josta ei ole mitään ennakkokäsitystä. Wayward Pines arvoita olen muutaman hyvin ylimalkaisesti lukenut lähinnä katsoakseni kiinnostaako minua ja todellakin kiinnostaa! Pikkukaupunki jännäri, jossa tapahtuu jotain hämäräperäistä. Juuri tällä hetkellä Wayward Pines tuntuu olevan aika pinnalla ja yksi syy siihen on juuri alkanut tv-sarja.

"Tervetuloa Wayward Pinesiin, aitoamerikkalaiseen unelmaan! 

Ja agentti Ethan Burken pahimpaan painajaiseen."

Salaisen palvelun agentti Ethan Burke saapuu Wayward Pinesin pikkukaupunkiin etsimään kadonneita kollegojaan ja joutuu rajuun kolariin. Tultuaan tajuihinsa Ethan huomaa, että kaikki hänen tavaransa ovat kadonneet. Kukaan ei tunnu uskovan, kuka hän on. Tilanne mutkistuu entisestään, kun Ethan huomaa, ettei hän saa yhteyttä kaupungin ulkopuoliseen maailmaan. Outo sattumus seuraa toistaan, kunnes Ethan on varma, että jotakin on pahasti vialla. Mitä lähemmäksi totuutta hän pääsee, sitä selvemmäksi käy, ettei idyllinen pikkukaupunki ole ollenkaan sitä miltä näyttää. Mutta ei ole Ethan Burkekaan. Takakansi

Kirjan on hehkutettu sopivan varsinkin Twin Peaksin, Lostin ja Salaisten kansioiden faneille. Ja se on itsessään jo paljon luvattu. Loppusanoissa Crouch kertoo inspiroituneensa Twin Peaks-sarjasta kaksitoistavuotiaana ja halunneensa luoda jotain samanhenkistä. Wayward Pinesiä ei olisi ilman Twin Peaksiä ja tosiaan kirja on hieno kunnianosoitus David Lynchin maagiselle luomukselle. Ahmimisreaktiosta tietää milloin kirjassa on sitä jotain - ja tämän kirjan hotkaisee aivan hetkessä. Parilla istumalla se on jo luettu ja itse ainakin jäin kaipaamaan heti lisää!

Waywardin pikkukaupungista tuli välittömästi mieleen elokuva Truman Show. Kaikki Wayward Pinesissa tuntui niin epäaidolta ja luonnottomalta. Tosin vain tämän kirjan lukeneet tietävät miten asioiden laita todellisuudessa on. Toisen mielleyhtymän toi huima sairaalakohtaus, joka oli kuin suoraan Stephen Kingin kirjasta. Piinasta itseasiassa; Karmiva sairaanhoitaja Annie is back. Yllätyin kuinka brutaali kirja oli, en osannut kuvitella ihan niin raisua ja väkivaltaista menoa. Ahdistavuus kasaantui aina vain suuremmaksi loppua kohden ja dystopinen maailmankuva ei tuntunut hyvältä. Karviva kirja. And I like it!

Päähenkilö Ethan Burkesta oltiin tehty erittäin hyvä hahmo. Tarpeeksi kovis, muttei mikään Herra Vahingoittumaton. Miehen osaan eläytyy vahvasti ja kokee jopa samoja tunteita.
"Täällä ei ole kaikki kohdallaan", Ethan sanoi.
"Sitä minä olen yrittänyt..."
"Tarkoitan tässä kaupungissa. Asukkaissa. Teissä. Jotain on vinossa, ja jos luulette, että aioin istua täällä kuin tikku paskassa ja annan teidän kusettaa minua..."

Kerrassaan ovelasti rakennettu juoni. Ethanin raivotessa Wayward Pinesissa siirrytään välillä seuraamaan hänen vaimonsa ja poikansa elämää Seattlessa. Nerokasta näin jälkeenpäin ajateltuna, kirjailija saa lukijan ajattelemaan juuri kuin haluaa, koska lopun paljastus tuli itselleni ainakin ihan puun takaa, vaikka jonkinlainen haisu olikin asiasta aika pian.

Pidän ihan älyttömän paljon tuosta kannesta! Kokeilin katsoa kirjaa toisinpäin eli ns. luonnollisesta kulmasta, mutta se näytti aika tylsältä. Loistava idea kääntää kuva päälaelleen, tulee paljon dynaamisempi vaikutelma. Ja jos jossain on tunnelma kohdallaan, niin juuri kansissa!

Elokuuhun asti saadaan odotella trilogian toista osaa, Salaisuutta.

Tähtiä: ★★★★½

Wayward Pines
TV-sarja
Creator: Chad Hodge
Näyttelijät: Matt Dillon, Toby Jones, Shannyn Sossamon, 
Terrence Howard, Melissa Leo
Draama / Mysteeri / Trilleri

2015 ->
TRAILER

Joku aika sitten alkanutta sarjaakin olen ehtinyt vilkaista muutaman jakson (en halua katsoa pidemmälle kuin kirjan ensimmäisessä osassa mennään, ettei tule turhia spoilereita). Mitä nyt oli mutkat vedetty suoriksi aika rajulla kädellä ja kirjan tunnelmasta ei ollut kauheasti mitään jäljellä. Fiilistä ei luoda rauhassa, vaan asiat juostaan hirveällä kiireellä läpi, jolloin tunnelmakin jää vaisuksi. Sama asia mihin luvattoman monet nykyajan sarjat syyllistyvät. Vähän liian tekemällä tehty.

Heti ensimmäisessä jaksossa tuli melkein kaikki oleellinen selville ja jos nyt Twin Peaksiin halutaan taas lähteä vertaamaan, niin se on sama asia kuin olisi paljastanut Laura Palmerin murhaajan heti pilotissa. Mikä järki? Hyvää materiaalia olisi saanut tehtyä tuosta ajasta, joilloin Ethan (ja katsoja) on vielä pihalla tapahtumista. Jännittävä sarja ainakin on, mutta jännityksen tasoa olisi edelleen voinut kohottaa melkeinpä painajaismaiseksi pienillä viivytyksillä ja epätietoisuudessa pitämisellä.

Kolmas ärsyttävä seikka oli, että kirjassa Ethan vaelteli puolikuolleena pikkukaupungissa, mutta sarjassa parhaassa sielun ja ruumiin voimissa, mitä nyt oli pari naarmua poskella vähän tunnelmaa luomassa. Ei kovin vakuuttavaa. Hyvin oltiin sen sijaan tehty Ethanin vaipuminen epätoivoon, kun kukaan ei tuntunut uskovan häntä ja hänen tarinaansa. Ulkomaailmaan mies ei tunnu saavan millään yhteyttä ja asukkaat vaikuttavat oudoilta. Jopa Ethanin mielenterveyttä epäillään.

Eipä ollut siis kauan loistoidea katsoa sarjaa heti kirjan lukemisen jälkeen, koska pakosti sitä kirjaan vertaa ja harvoin televisiotuotannot onnistuu kipuamaan samalle tasolle. Enemmän olisin sarjasta siis pitänyt pienen välitauon jälkeen. Ei hullumpi, mutta liian monet seikat ärsytti - jos joku ei ylläolevasta tekstistä sitä tajunnut ;)

Tähtiä: ★★½

Frank Peretti - Pimeys laskeutuu

Pimeys laskeutuu - Frank Peretti

(This Present Darkness, 1986)

Aika Oy, 1999
Kansi: R. DiCianni

Omasta hyllystä

"Oli myöhäinen sunnuntai-ilta, kun kaksi työvaatteisiin pukeutunutta hahmoa ilmestyi 
täysikuun valaisemalle valtatie 27:lle lähellä Ashton-nimistä pikkukaupunkia."

kirjan alku 

Lapsena kahlasin läpi kokonaan Perettin seikkailusarjan ja joku aika sitten selvitin, että Frank Peretti on kirjoittanut myöskin aikuistenkirjoja, jotka vaikuttivat erittäin lupaavilta. Pimeys laskeutuu on ensimmäinen Perettin kirjoittama aikuistenkirja, esikoistrilleri.

Ashtonin yliopistokaupunki tulee olemaan hyvän ja pahan taistelukenttä, kun enkelit ja demonit taistelevat pikkukaupungin hallinnasta. Paikallislehden toimittaja Marshall Hogan aavistaa kaupungissa olevan jotain tekeillä ja saa vihiä vaarallisesta salaliitosta, joka pian saa otteen koko kaupungista ja ajaa sen pimeän puolelle. Hänen oma tyttärensäkin on jo vieraantumassa perheestä ja joutumassa mukaan tähän härämäperäiseen liikkeeseen, mutta miten hänet voi pitää turvassa, kun käännyttäjänä tuntuu toimivan yliopiston oma opettaja. Marshall ei voi myöskään kääntyä kenenkään puoleen, sillä kaupungin vaikutusvaltaisimmat ihmiset ovat salaliitossa mukana.

Omalla tahollaan pastori Hank Busche käy taistelua pahaa vastaan. Hänen edeltäjänsä oli aikanaan savustettu ulos virasta ja nyt on Hankin vuoro, sillä hän edustaa hyvää. Salaliittolaiset ovat konneet joukkonsa, mutta kirkonmiehenä Hankilla on omat apujoukot takanaan. Kaikista hän ei ole itsekään täysin tietoinen, mutta korkeampi voima johdattaa häntä tällä raskaalla polulla.

"Hänen lehtensä toimittaja oli pidätetty väärin perustein ja pistetty putkaan koko yöksi, ja jollakin tavalla hän ei enää piitannutkaan siitä. Tämä välkkyvähampainen poliisipäällikkö teki hänestä valehtelijan, eikä hän pannut vastaan. Hän yritti herätellä itseään turtumuksesta ja muistuttaa mieleenssä, mitä asiaa oli varsinaisesti tullut poliisiasemalle hoitamaan."

Uskon, että taistelu hyvän ja pahan välillä olisi tullut hyvinkin selväksi ilman enkelit vastaan demonit asetelmaa, joka tuntui aavistuksen verran päälleliimatulta ja vieraannuttavalta. Olisivathan ne voineet olla tarinassa mukana, mutta niiden osaa olisi voinut hieman madaltaa ja jättää ehkä enemmän salaperäisyyden verhon taakse, niin kauhean suuren roolin sijaan. Reaalimaailma on kun on enemmän minun juttuni, vaikka maagisesta realismista hyvin paljon pidänkin. Pimeys laskeutuu menee kuitenkin jo enemmän fantasian puolelle.

Itse kaupungin asiat kun olivat niin paljon kiinnostavampia: siellä vallitseva täydellinen sekasotku siitä kaikesta juonittelusta ja salaliitto... Tuo kaikki olisi riittänyt minulle vallan hyvin. Demonien ja enkelien näkyvyyttä vähentämällä olisi myös kirjan pituutta saanut hieman lyhennettyä ja paketista olisi tullut paljon tiiviimpi. Muuta negatiivista ei ole sanottavana. Juoni toimi mainiosti, kirja oli jännittävä. Se oli aikalailla sellainen kuin odotinkin.

"Kaikki tuntui olevan oudolla tavalla liikkumatonta. Usva peitti taivaan, aurinko mollotti taivaalla epäselvänä tulisena pallona, ilma oli nihkeän kuuma. Oli hiljaista.
   Silti kukaan ei pystynyt rentoutumaan."

Henkilögalleria on hyvä ja mielenkiintoinen erilaisine tyyppeineen ja pienet vivahteet tekivät heistä hyvin eläväisiä ja niin sanotusti massasta erottuvia. Pahaa ei myöskään voiteta liian helposti, vaan kunnon taisteluja käydään - niin henkisiä kuin fyysisiäkin. Ikään kuin synkkä pilvi leijuu kirjan yllä pahan varjostaessa ihmisten elämää valmiina tekemään uhrinsa elämästä helvettiä.

Entä sortuuko kirja saarnaamiseen? Hieman joo, mutta se on osa Perettin tyyliä, joten se pitää vain kestää. Kirja on kirjoitettu niihin aikoihin, kun new age -liike tuli enemmän ihmisten tietouteen, joten Pimeys laskeutuu on herättänyt myös paljon keskustelua sen uskonnollisesta ja spiritistisestä sisällöstä ja sen totuudenmukaisuudesta. Mutta tämä romaaninhan on fiktiota, eikä kirjoittaja väitä sen olevan muuta, joten miksi tehdä asioista liian monimutkaisia ja ylitulkita kirjaa, ottaa se kirjaimellisena elämänohjeena, kun se ei sitä ole. Pimeys laskeutuu on vetävä romaani.

Tähtiä: ★★★½

Kirjankansibingo: Maisema

Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

(A Tale of Two Cities, 1859)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä

"Tämä oli aikakausista paras, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyn aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan - lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siitä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta."

kirjan alku 

Blogiaikani ensimmäinen Dickens vaikka elämääni on jo rikastuttanut Oliver Twist, Loistava tulevaisuus, Joululaulu ja David Copperfield.

Eletään Ranskan vallakumouksen aikoja ja väkijoukot käyvät kuumina. Nuori Lucie on saanut isänsä, tohtori Manette'n, takaisin elämäänsä. Tohtoria on pidetty vuosia vankeudessa ja miehen mieli on tästä pahasti kärsinyt, niin ettei hän meinaa edes tytärtään tuntea. Lucie ottaa kuitenkin isänsä huolehdittavakseen ja tohtori alkaa vähitellen palautumaan ennalleen, ihan hyvään aikaan, sillä hän saa vävykseen markiisi Charles Darnayn. Onnea ei kuitenkaan liian kauan kestä, sillä verinen vallankumous koputtaa jo ovelle.

"Jokainen sydän ja valtimo Saint Antoine'issa hehkui kuumeisena. Kukaan elävä olento ei pitänyt siellä elämäänsä minkään arvoisena, vaan paloi kiihkeästä halusta uhrata sen."

Lisäksi kirjassa on myös liuta kiinnostavia sivuhenkilöitä - kaikki Dickensin hahmot tuntuvat olevan mielenkiintoisia. Karkeasti Dickensin ihmiset voidaan jakaa kahteen kategoriaan: hyviin ja pahoihin, jotka yrittävät tehdä hyvien ihmisten elämästä vaikeampaa. Täytyy myöntää, että ajattelin Sydney Cartonin kuuluvan näihin jälkimmäisiin, sillä hänestä tuli niin mieleen David Copperfieldin Uriah Heep, joka on todella katala henkilö. Väärin siis meni analyysini, mutta en voi mitään sille, että Carton vaikutti lipevältä ja haikaili vieläpä Lucien perään.

Tarinana Kaksi kaupunkia on julma ja synkkä. Ihmisten pahuus tuntuu kauhealta ja vastenmieliseltä ja ainoan valonpilkahduksen tähän kaikkeen väkivaltaan ja pimeyteen tuo Lucien rakkaus isäänsä kohtaan sekä myöskin aviomies. Sekä heidän taustallaan suojelusenkelin tavoin häärivä pankin virkamies herra Lorry. Lohduton ei kirja siis täysin ole, yhteiskuntakritiikki on vain kovaa, mutta siitähän Dickens on tunnettu.

Olen varmaan jo tottunut Dickensin tyyliin, sillä lukeminen oli kivutonta ja meni jouhevasti eteenpäin, mitä en muista kaikkien edellisten kirjojen kanssa tapahtuneen. Itse juonet ovat olleet todella hyviä, mutta ennen lukutahti on ollut älyttömän hidas haastavan - ja välillä pitkäveteisen - kirjoitustyylin vuoksi. Siksi olen yllättynyt, että niin ei nyt käynyt. Näin ollen voisin sanoa, että Dickensin lukeminen kannattaisi aloittaa Kahdesta kaupungista tai Oliver Twististä. Jälkimmäinen on kaiken lisäksi ihmeellisen lyhyt.

"Naisten joukossa istui myös nainen, joka oli seisonut neuloen toisten edessä, hän neuloi edelleenkin järkkymättömänä, kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi virtasi, vuolas joki virtasi, päivä kiiruhti kohti iltaa, moni elämä kaupungissa kiiruhti kohti kuolemaa, aika ei odottanut ketään."

Kirjalla on outo kansi, joka ei tunnu sisältöä kovin osuvasti kuvaavan, mutta tulipahan bingoon yksi rasti lisää.

Tähtiä: ★★★★

Charlotte Armstrong - Pisara myrkkyä

Pisara myrkkyä - Charlotte Armstrong

(A Dram of Poison, 1956)

WSOY, 1995

Kirjastosta lainattu

"Kookkaampi miehistä sytytti valon huomauttaen: - Viivyn vain hetkisen."

kirjan alku 

Pisara myrkkyä on saanut Edgar-palkinnon parhaasta lukuromaanista ja siten päätyi myös luettavakseni. Muussa tapauksessa en varmasti olisi kirjaan koskaan edes törmännyt saatikka sitten ottanut sitä luettavaksi.

"Herra Gibson on hyväntahtoinen ja kiltti, pieni vanhahko mies, runouden ja kirjallisuuden opettaja, joka kohtaa nuoren Rosemaryn ja ryhtyy kärsivällisesti hoivaamaan hermoromahduksen kokenutta tyttöparkaa. Hoitosuhde johtaa järkiavioliittoon, ja Gibson rakastuu syvästi nuoreen vaimoonsa.
   Kun Gibson vammautuu auto-onnettomuudessa, hän pyytää sisartaan saapumaan vaimonsa tueksi taloudenhoidossa. Sisar on tarmokas ja aina oikeassa, ja pian kaikki hoituukin hänen tahtonsa mukaisesti. Sisarella on varmat mielipiteet myös Gibsonin pariskunnan tulevaisuudesta. Herra Gibson huomaa olevansa vanha rampa raukka, jonka romanttisille haaveille ei ole sijaa. Onnettomana hän hankkii käsiinsä tappavaa myrkkyä, millä hän uskoo ratkaisevansa tilanteen parhain päin." Takakansi

Huomaan, että kirjasta on vaikea kirjoittaa, jotten tulisi paljastaneeksi liikoja. Juoni on sen verran simppeli, että lukijalle ei jäisi enää mitään epäselvää ja selvitettävää, jos tässä liikaa alkaisin löperrellä. Suppea analyysi siis tulossa. Dekkariksi Pisara myrkkyä on epätavallinen ja siksi hyvin mielenkiintoinen. Mutta ei siitäkään sen enempää.

Henkilögallerialtaan Pisara myrkkyä on vaihteleva. Herra Gibson on herttainen mies, joka on äärimmäisen epäitsekäs. Itseään hän ajattelee varmaan viimeisenä ja ennemminkin ottaa huomioon muiden toiveet ja oletetut ajatukset, joka tässä kirjassa on johtaa traagisiin tapahtumiin. Ääneen puhumisen taito voisi olla ihan paikallaan vastaisuuden varalta. Hätiin kutsuttu Gibsonin sisko Ethel on sitten aivan toista luokkaa: kaikkitietäväinen ja määräilevä. Pahinta on, ettei kenestäkään ole väittämään häntä vastaan vaan Ethelin annetaan jyllätä mielensä mukaan, vaikka selvästikään ihmisillä hänen ympärillään ei ole hyvä olla. Gibsonin vaimo Rosemary taas edustaa henkilöhahmoa, joka saa korvistani nousemaan savua: täysin avuton (ja aivoton) naishenkilö, jonka hyväksi on kuitenkin luettava hänen herttaisuutensa ja hyväntahtoisuutensa. Mutta muuten hän onkin raivostuttavan stereotyyppinen kuva äärimmäisen hauraasta naisesta.

Harmiton, sadepäivien kirja, joka tarjoaa hyvää huumoria. Sopii parhaiten väkivallattomien ja hempeiden rikoskirjojen ystäville, jotka eivät kirjalta odota muuta kuin viihdyttävää lukukokemusta.

Tähtiä: ★★★

Täten on Kirjankansibingo minulla virallisesti avattu
ja ensimmäinen rasti ruudussa:
Siluetti

Diana Gabaldon - Muukalainen

Muukalainen - Diana Gabaldon

(Outlander, 1991)

Gummerus, 2002
Kansi: Mika Launis

Omasta hyllystä

"Se ei ollut mitenkään todennäköinen katoamispaikka 
tai ei ainakaan ensi näkemältä vaikuttanut sellaiselta."

kirjan alku 

Kirja jonka lukemista odotin. Ja josta hetkeä myöhemmin toivoin, etten koskaan olisi edes aloittanut. Nykyään voin jo sanoa osaavani lopettaa kirjan kesken, mutta tämän kohdalla iski vielä vanha "en voi jättää kesken, pakko lukea loppuun". Olin kuitenkin jo rämpinyt sivulle 300. Luvassa siis aikamoista sutsutusta. Varautukaa.

Claire lähtee miehensä Frankin kanssa lomalle toisen maailmansodan jälkeen Frankin esi-isien synnyinseudulle Skotlannin ylämaalle, jossa Claire käyttää aikansa vaellellen nummilla keräilemässä lääkekasveja. Hän astuu muinaiseen kivikehään ja joutuukin suoraan 1700-luvulle, jossa on juuri meneillään klaanisodat. Ihmiset suhtautuvat häneen hyvin epäluuloisesti ja pitävät Clairea vakoojana, mutta naisen sairaanhoitotaidot ja -tuntemus tekee vaikutuksen ja pian hänellä onkin jonkinlainen paikka ja asema MacKenzien klaanissa. Ja mitäpä olisi yli kahdeksansataa sivuinen tarina ilman rakkautta... Frank unohtuu sinne jonnekin tulevaisuuteen ja Claire heittäytyy nopeasti suhteeseen yhden klaanissa olevan miehen kanssa.

Luulin ihan oikeasti voivani pitää kirjasta, mutta matto vetäistiinkin täysin jalkojeni alta. Kyse olikin vain ällöromanttisesta tarinasta, joka oli valepuvussa seikkailutarinan takana. Turhan pitkät kuvailut ja sepostukset ja sivuseikkoihin takertumiset olisi voinut ihan hyvin jättää kokonaan pois, kun ei niitä olisi ollenkaan jaksanut lukea. Tältä varmaan tuntuu niistä, jotka eivät vaikkapa Maan lapset -sarjasta yhtään välitä, sillä siinäkin on hyvin yksityiskohtaisesti kerrottu erinäisistä asioista. Kirjan uskottavuus ei sekään huipussaan ollut ja ihmisten käyttäytyminen tuntui enemmän 2000-luvun meiningiltä kuin 1700-luvulta, vaikka mitäpä minä siitä tiedän, kun en ole silloin elänyt. Tosin meno oli ehkä aavistuksen verran väkivaltaisempaa...

Inhosin sydämeni pohjasta Muukalaisen päähenkilöitä, joita olen tätä ennen kuullut niin monta kertaa hehkutettavan. Ei siinä mitään, minun makuuni he eivät vain olleet sitten tippaakaan. Clairella ei ensinnäkään ole minkäänlaista luonnetta. Hän on hiljainen hiirulainen, joka on pahasti Jaimen tossun alla ja täysin miesten vietävissä. Samantien kun Claire tupsahti 1700-luvulle Frank unohtui, eikä hän suonut aviomiehelleen enää ajatustakaan. Kumman kivuttomasti ja välinpitämättömästi asia kävi. Kaikki mitä Claire tarvitsi oli Jaime. Ja tästä pääsemmekin kaikkien kuolaamaan mammanpoika Jaimeen... siinä vasta varsinainen kyynelehtivä romantikko. Ei vedonnut mokoma nössökkä tähän tyttöön sitten alkuunsakaan. "Elä piittaa mun puheistani, Sassenach", hän mutisi. "Mää tulen niin tunteelliseksi, kun mää juon seljaviiniä." Hermoja raastava miehenvätys.

Ja näistä kahdesta vasta syntyikin kuvottavan romanttinen pari. Siis voi hyvänen aika. Pahempaa kuin kioskikirjallisuus (sitä lajia yhtään väheksymättä). Not for me. Kaikki oli niin vaaleanpunaista hattaraa, johon koitin olla tukehtumatta. Pelkkää pussailua, seksiä ja kliseitä. Claire ja Jaime antautuvat kerta toisensa jälkeen intohimon valtaan, vaikka tilanteen kun piti olla oikeasti vakava ja hermostuttava. Ei silloin aleta toisia nuolemaan.

Muukalaisen pieniin, harvinaisiin, hyviin hetkiin kuuluu noitavaino sekä se on sanottava, että alku oli loistava! Loistavuus loppui vain aika lyhyeen, kun hypättiin aikamatkaan ja tuo aikamatkahan on vissiin kirjan koko juju... Heh. Muukalainen on siis vasta ensimmäinen osa Matkantekijä-sarjaa, jota on tietääkseni suomennettu jo kahdeksan osaa.

Kauniit kannet kirjalla sentään on, kiitos Mika Launiksen, jonka Potter-kansista pidän myös älyttömän paljon.

PS. Tv-sarja Muukalaisesta on tänään alkamassa.

Tähtiä: ★½

Nyt on Muukalainen -lukuhaaste suoritettu!
Osallistun tällä myös Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Anderson & Rovin - Liekkien näkijät

Liekkien näkijät - Gillian Anderson & Jeff Rovin

(A Vision of Fire, 2014)

Like, 2015

Kirjastosta lainattu

"Falkland Advanced Petroleumin tutkimusalus keinui hieman 
seisoessaan kuutamon valaisemassa Stanleyn satamassa."

kirjan alku 

Jos Gillian Anderson jostain muistetaan, niin se on tietenkin amerikkalainen tv-sarja X-files (Salaiset kansiot), jossa Andersonin roolihahmo Dana Scully tutkii työtoverinsa kanssa yliluonnollisilta vaikuttavia tapauksia FBI:n palveluksessa. Samoissa vesissä liikutaan myös Liekkien näkijöissä, joka on Andersonin kirjoittama esikoisteos yhdessä toimittaja Jeff Rovinin kanssa genrenään yliluonnollinen trilleri.

Painajaismaisia näkyjä
Aggressiivisia pakkoliikkeitä
Kielilläpuhumista
Outoja ihokuvioita

Pahimman skenaarion eli sodan estämiseksi Intia ja Pakistan on pidettävä irti toistensa kimpusta, mutta suurlähettiläs Pawarin työtä häiritsee hänen tyttärensä Maanikin riivatuilta vaikuttavat kohtaukset, jossa tyttö kiljuu, raapii itseään ja puhuu kielillä. Nuoria aikuisia hoitava psykiatri Caitlin O'Hara ottaa hänet asiakkaakseen, mutta mihinkään vastaavaan hän ei ole koskaan aikaisemmin törmännyt. Maanik ei kuitenkaan ole ainut paholaisen riivaamalta vaikuttava tapaus, vaan heitä alkaa löytymään enemmänkin ympäri maailmaa.

Joudun myöntämään, että kirja kuulosti etukäteen mielenkiintoisemmalta kuin se loppujen lopuksi olikaan. Mutta vaikka sen olisin etukäteen tiennyt, olisin kuitenkin lukenut kirjan. Tätä ei vain voinut jättää väliin. Maanikille ja muille tapahtuneet yliluonnolliset asiat juontavat juurensa vuosituhansien taakse, mutta tätä asiaa päästään sohaisemaan vasta pinnalta ja ilmeisesti selityksiä on enemmän luvasssa jatko-osien muodossa. Koin kuitenkin, että vähän enemmän oltaisiin voitu asiaa avata, sillä ihmeellisen paljon jätettiin avonaisia lankoja sitomatta kokonaiskuvaan.

Caitlinilla ei tunnu olevan mitään ongelmaa uskoa yliluonnollisen pahan hengen olemassa oloon, vaikka on todella vaikea uskoa tavallisen ihmisen yhtäkkiä omaksuvan moisen ajattelutavan, joka ei ole yhtään looginen vaan hyvinkin utopiselta kuulostava, mukisematta tai kyseenalaistamatta asiaan ensin. Yliluonnolliset trillerit eivät ole erityisemmin alaani, mutta Liekkien näkijät ei mikään huono teos ollut, siinä on vain vähän jotain mietityttävää. Lukeminen sujui joutuisasti ja kysymykset tuntuivat heräävän vasta lopun häämöttäessä.

Liekkien näkijät voisi ihan hyvin olla yksi X-files -elokuva - jos siihen tietenkin otettaisiin mukaan vielä (ihana) Fox Mulder. Kirjakin oli nimittäin välillä käsittämätön, eikä tapahtumia kummassakaan aina selitetä täysin auki; Josta pidän tv-sarjan kohdalla, mutta en kirjan.

Tähtiä: ★★½

Anneli Kanto - Pyöveli

Pyöveli - Anneli Kanto

Gummerus, 2015

Kirjastosta lainattu

"Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli."

kirjan alku 

Blogeissa positiivisesti vastaanotetun Pyövelin sain viimein käsiini. Enkä irti halunnut päästää.

Pyöveli on tarina kolmesta miehestä, jotka osuvat samaan kaupunkiin, ja joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Johann on pyövelin poika, joka tarkoittaa että hänestäkin pitäisi tulla pyöveli isänsä jälkeen, mutta poika päättää tapella käsitystä vastaan. Kihlakunnantuomari Wisander yrittää opettaa Johannille pyövelin välttämättömyydestä ja oikeuden ja järjestyksen ylläpitämisestä. Kaupunkiin saapuu myös salaperäinen apteekkari Eggerts kaukaa muualta, jolta on rahat ja todistukset varastettu.

Tämän fiktiivisen tarinan taustalla on ihan oikeita tapahtumia ja henkilöitä kuten 1670-luvun noitavainot ja 40 vuotta pyövelinä toiminut Heikki Hakalainen. Tarina voisi olla oikeasti tapahtunut, sen verran aidolta ja elävältä tuo Kanton kuvaama ajanjakso tuntuu.

1600-luvun Pohjanmaa ei näyttäydy kovinkaan koreana paikkana. Suurimmat puistatukset aiheuttivat mielipuolisena näyttäytyvä rangaistusjärjestelmä, joka nykyaikaan verrattuna on todella raju, eikä edes oikeudenmukainen. "Laki on turva. Ei sitä tarvitse pelätä. Ei laki rankaise kunniallisia ihmisiä. Syyttömiä ei piiskata tai hirtetä. Oikeus rankaisee niitä, jotka ovat rikkoneet lakia ja tehneet kanssaihmisilleen vahingon." Enpä voisi väittää haluavani syntyä tuohon aikakauteen. Noitavainotkin on todella hullulta tuntuva ajatus, jossa naiset voivat leimaantua noidiksi ihan mitättömistä syistä ja väärinymmärrrettyjen asioiden vuoksi. Oikeus omiin valintoihin ei tunnu olevan kovinkaan kummoinen.

Pyövelin työ ja muiden ihmisten suhtautuminen häneen oli mieleenpainuvaa. Hän toteuttaa tuomarin päätökset käytännössä, joten hän on hyvinkin oleellinen osa yhteiskuntaa siihen aikaan, mutta muut ihmiset eivät halunneet missään nimessä olla tekemisissä hänen kanssaan. Kapakassa pyövelin paikka on ulkopuolella, eikä häneen otettu millään tavalla kontaktia. Hän on eriarvoisessa asemassa kuin muut. Itse työ on hyvin raskasta, sillä lainkaan nojalla ihmisten tappaminen ei mahda tuntua hyvältä tai oikeutetulta loppujen lopuksi. Tämän kysymyksen kanssa Johann joutuu painimaan ja lopulta ymmärtääkin tuon ristiriidan ajatustensa ja hänen tekojensa välillä. Mutta kai sitä on pakko uskoa tekojensa (ja ammattinsa) olevan täysin oikeutettu ja perusteltu, sillä ei sitä muuten pystyisi tekemään.

"Ihmettelen, miksi tuomarit ja papit puhuvat Jumalan armosta, kun eivät itse osoita sääliä. Jos Jumala on rakkaus, niin kuin he sanovat, miksi hän sallii köyhiä, tietämättömiä naisia kidutettavan ja mestattavan. Saatanan olemassaolo tuntuu minusta uskottavammalta kuin Jumalan, mutta mihin Paholaistakaan tarvitaan, kun ihmisten pahuutta riittää yllin kyllin."

Alun hahmottamisongelmien jälkeen tarina pääsi kunnolla vauhtiin, eikä tarvinnut pysähtyä miettimään kenestä henkilöstä on kyse, sillä minäkertojat vaihtelevat. Alussa mainittujen kunkin kolmen miehen elämäntarinat sulautuvat yhteen muodostaen ehjän kokonaisuuden ja laajan kokonaiskuvan kylän elämästä. Näiden kolmen miehen kautta pääsemme tirkistelemään erilaisissa asemissa olevien kyläläisten koteihin ja näemme tapahtumat laajemmassa mittakaavassa, aina vähän eri perspektiivistä katsottuna.

Kanto on kirjoittanut hienoa, ajatuksia herättävää tekstiä. Juoni on oikein vetävä ja tarina porskuttaa hyvää vauhtia eteenpäin. Pyöveli on historiallinen romaani minun mieleeni - josta tulikin mieleeni, että Kaari Utrion lukeminen on jäänyt parina viime vuonna todella vähiin (mitättömään määrään - nolla). Historiaan tutustuu mielellään tällä tavalla, vaivattomasti viihteen kautta.

Anneli Kannolta on aikaisemmin ilmestynyt kaksi muuta aikuistenromaania (Piru, kreivi, noita ja näyttelijä sekä Veriruusut), jotka täytyykin laittaa korvan taakse tulevaisuutta varten.

Tähtiä: ★★★★½

John Green - Kaikki viimeiset sanat

satakolmekymmentäkuusi päivää ennen
Viikkoa ennen kuin käänsin selkäni perheelle, Floridalle ja koko lapsuuselämälleni lähteäkseni sisäoppilaitokseen Alabamaan, äiti halusi järjestää läksiäisjuhlat.

Kaikki viimeiset sanat on John Greenin esikoisromaani ja minun ensimmäinen Greenini. Kirjailijan kirjoista on tykätty kovasti myös täällä blogimaailmassa, joten uskoin vahvasti lukemieni juttujen perusteella etten tulisi pettymään, ja onneksi olin oikeassa.

Viimeisten sanojen pakkomielteisellä opettelijalla, Miles Halterilla, ei ole ollut kunnon elämää ennen kuin hän päättää mennä Culver Creekin sisäoppilaitokseen. Todellisia ystäviäkin hänellä on pyöreä nolla, mutta kaikki tämä tulee muuttumaan. Kämppäkaverikseen Miles saa Everstin, jonka johdolla poika saa maistaa todellista elämää, oli se sitten laillista tai ei. Lisäksi saman asuntolan arvaamaton Alaska herättää Milesin mielenkiinnon ja kouluvuodesta muodostuu Milesin tähän astisen elämän paras aika.

Teksti etenee vaivattomasti, eikä Green yritä kikkailla tai muutenkaan lisäillä mitään turhaa. Hänellä on hyvin miellyttävä ja humoristinenkin tapa kirjoittaa: "Jos Eversti kuvitteli, että saisi minut puolelleen sanomalla minua kaveriksi, hän oli oikeassa.", joka ainakin itseäni miellytti kovasti. Toki toinen osuu kirjasta on synkempi sattuneista syistä, mutta silti alkuosan kaltainen kepeys ja positiivinen elämänasenne säilyy.

Kirjankertojan Milesin viimeisten sanojen opettelu oli todella hellyyttävää. Hän ei ole tottunut moniin kavereihin ja saakin nyt kasan omalaatuisia ystäviä, joiden jalkoihin hän ei kuitenkaan jää, vaan hänestä tulee heidän kanssaan samanvertainen. Kaikki muutkin hahmot ovat onnistuneesti rakennettuja ja osa herkullisen kahoja. Tai ainkin hyvin erilaisia. Sellaisista henkilöistä lukee toisinaan hyvin mielellään, mutta tosielämässä he olisivat aikamoinen maanvaiva. Alaska varsinkin on hyvin ailahteleva luonne, josta ei aina ota oikein selkoa, eikä hänen seuraavasta askelestaan ikinä tiedä. Sana on tytöllä hallussa, mutta itsevarmuuden alle kätkeytyy jotain aivan muuta kuin mitä päällepäin näkyy.

En keksi kirjasta pahaa sanottavaa, vaikka kuinka yritän. Tässä sai elää toisenlaisen teinielämän, johon kuului salaisia tupakkahetkiä, heinäladossa vietettyjä öitä ja jäyniä. Kirjan nimi on hyvin suomennettu, ainakin jos vertaa muihin Greenin kirjoihin, jotka herättävät lähinnä hilpeyttä (Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo). Pahemminkin olisi nimitäin voinut käydä: Alaskaa etsimässä. - naurun tyrskähdys -

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★½
John Green - Kaikki viimeiset sanat

(Looking for Alaska, 2005)

WSOY, 2014
Cover design: HarperCollinsPublishers Ltd

Kirjastosta lainattu

Philippe Claudel - Harmaat sielut

Harmaat sielut - Philippe Claudel

(Les ames grises, 2003)

Seven, 2007
Kannen kuva: Epithete Films

Omasta hyllystä

"On vaikea päättää mistä aloittaa."

kirjan alku 

Harmaat sielut on saanut Martin Beck -palkinnon sekä Renaudot-palkinnon ja ensimmäisenä mainitun kautta päätyi myös lukulistalleni. Kansi ja kirjan nimi herättävät mielenkiinnon sekä se että kirjaa on kehuttu paljon. Odotukset korkealla siis avasin ensimmäisen sivun.

Joesta nostetaan pikkutyön ruumis sotatalvena 1917. Ranskalaisen pikkukaupungin elämä seisahtuu. Minäkertoja kertailee parinkymmenen vuoden takaisia kipeitä muistojaan tuosta kylästä ja sitä ravisuttaneesta tapauksesta sekä oman elämänsä murheellisuudesta.

"Lopun lähestymisen saattoi tuntea, ja se sai viimeiset meidän kautta kulkevat haavoittuneiden ja kuolleiden saattueet tuntumaan entistäkin inhottavammilta ja turhemmilta. Pikkukaupunki oli jatkuvasti täynnä rampoja ja miten kuten kokoon kursittuja kaameita naamatauluja."

Lukeminen takkusi pitkälle kirjaa pahasti ja vasta puolen välin jälkeen sain niin sanotusti juonen päästä kiinni. Odotin dekkaria, mutta sain hitaasti etenevää pohdiskelua pysähtyneessä kylässä. Juuri mitään ei näennäisesti tapahtunut, Belle de Jour kuoli ja ihmiset jatkoivat velttoa elämäänsä sodan jaloissa. Olin ehkä asettanut riman liian korkealla tai sitten koitin liian ankarasti sulloa Harmaita sieluja dekkarimuottiin, johon se ei selvästikään sopinut. En muista aikaisemmin lukeneeni mitään tämänkaltaista. Käsissäni oli jotain aivan erilaista.

Hahmoihin oli vaikea päästä kiinni tai edes muistaa heidät muutamaa päätyyppiä lukuunottamatta. Juoni haahuili sinne tänne ilman sen kummempaa focusta, joka minulle oli se kaikkein vieroittavin tekijä. Pikkutytön murha ei ennakkoluulojeni perusteella ollutkaan keskiössä, vaikka jollain tapaa se sitoikin tarinan kasaan. Ja kun juoni ei ole selkeä, ei asiaa auta ollenkaan eri aikatasoissa pomppiva kerronta.

"Tämä voi vaikuttaa kovin sekavalta, kuin sarja kömpelöitä aasinsiltoja, mutta loppujen lopuksi tämä on kuva minun elämästäni, se koostuu viiltävistä palasista, joita on mahdotonta liimata yhteen. Jos haluaa yrittää ymmärtää ihmisiä, on kaivauduttava juuriin asti. Ei riitä, että vähän tönäisee aikaa olkapäähän antaakseen sille edullisemman ulkomuodon: on tunkeuduttava sen säröihin ja puhkaistava mätäpaiseet. Tahrittava kädet. Mikään ei inhota minua. Sellainen kuuluu minun työhöni. Ulkona on yö, ja mitä muuta voisin tehdä yöllä kuin parsia liinoja, yhä uudestaan ja uudestaan."

Jälkeenpäin mietin tajusinko vasta liian myöhään kirjan hiljaisen kauneuden. Huomaan nyökytteleväni kanssabloggaajien kirjoittamille kauniille asioille kirjasta: surumielinen tunnelma, joka pysyi läpi kirjan, tyylikäs aiheen käsittely... Traaginen Harmaat sielut ei kuitenkaan saanut minua aivan puolelleen ja jätti hieman ristiriitaisen olon.

Tähtiä: ★★½

Burn, Rewrite or Reread

BookTubessa on ollut tehtävä, jossa pitää randomisti valita kolme kirjaa ja miettiä minkä niistä lukisi uudelleen, toivoisi kirjoitettavan uudelleen sekä poltettavan. Ja kaikkia vaihtoehtojahan saa käyttää vain kerran. Tätä on ainakin testattu jo Kirjakartanossa. Tämä hullunkurinen - ja kauhistuttava - tehtävä näytti mielenkiintoiselta, joten päätin itsekin kokeilla. Enjoy! Vaikka kuka nyt kirjojen polttamisesta nauttii.

ROUND 1

Netta Walden - Ruben ja rouva Mallamudin tapaus ehdottomasti uudelleenlukuun, tätä ei tarvinnut edes miettiä, mutta seuraavat onkin hankalampia.

John Steinbeck - Hiiriä ja ihmisiä menee uudelleen kirjoitettavaksi, joka voisikin tehdä kirjalle hyvää. Ehkä se tulisi sitten takaisin ehtistä ehompana! Odotukseni vain taisivat olla aika kohtuuttoman korkealla Eedenistä itään -kirjan jälkeen. Minkäs teet.

Päädyn siis hetken epäröinnin jälkeen polttamaan Amelie Nothomb - Vaitelias naapuri. Kirja oli jotenkin inhottava sen yhden tietyn henkilön takia ja vieläkin vähän puistattaa. Sorry. Onneksi tämä on sentään vain ajatustasolla, eikä oikeasti mitään pidä toteuttaa.

ROUND 2

Erittäin helppo taaskin tämä ensimmäinen: Alaa al-Aswani - Yacoubian talon tarinat on yksi lemppareitani, joten se uudelleen luettavaksi. Kirjassa ei ole mitään mitä muuttaisin. Se on aikalailla täydellinen sellaisenaan. Joten Yacoubian talon tarinat jätetään rauhaan.

Paljoa en Mary Shelley - Frankensteinista muuttaisi, mutta uudelleen kirjoitettavaksi se menee.Viiden tähden kirja se ei ole, mutta ties mitä siitä tulisi pienen uudistuksen jälkeen, vaikka tosiaan en tiedä yhtään mitä tuo "uudistus" olisi.

Poltettavaksi menee Laura Ingalls Wilder - Pitkä talvi preerialla. Alkuunsa kirjat ihastuttivat, mutta kirja toisensa jälkeen luettuani ne lähinnä alkoivat toistamaan itseään ja uutuudenviehätyskin oli siinä vaiheessa on mennyt. Vaikka ihan söpöjä ne ovatkin.

ROUND 3

Maailman helpoin valinta: Victor Hugo - Kurjat uudelleen luettavaksi! Sen voisinkin joskus ihan oikeasti tehdäkin. Maailman paras kirja! Sen tekstiin ei missään nimessä saa koskea tai muuttaa mitään, just perfect sellaisenaan.

Uudelleen kirjoitettavaksi menee Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo, vaikka ei siinäkään niin kauheasti ole mitään mitä muuttaisin. Pidin kovasti.

Näin ollen poltettavaksi menee Bernhard Schlink - Lukija. Ei lemppareitani, hidas ja hieman tylsänpuoleinen muistaakseni. Lukemisestahan on tosiaan aikaa vaikka kuinka monta vuotta.

ROUND 4

Tulipa tähän nyt kaikki aikalailla samasta teemasta. Rikoskirjallisuus nostaa päätään ja uudelleen luettavaksi pääsee Kate Atkinson - Ihan tavallisena päivänä, jota en oikeasti tule uudestaan lukemaan, mutta Atkinsonin muita kirjoja kyllä ehdottomasti. Mielenkiintoinen kirjailija.

Lopuista kahdesta vaikkapa Donna Leon - Turvasatama uudelleen kirjoitettavaksi, mikä voisikin tehdä sille hyvää, vaikka tuskin sen jälkeenkään koskisin enää kirjaan.

Ja James M. Cain - Postimies soittaa aina kahdesti sanomme heihei ja poltamme kirjan. Kirja ei kuulu suuri suosikkeihini, joten ikävä ei ole kova, vaikka emme koskaan enää tapaisikaan. Adios!

ROUND 5

Viimeinen kierros, eikä täältä löydy mitään inhokkeja. Suosikki ja uudelleen luettava on kuitenkin jälleen helppo löytää ja se on Chad Harbach - Pelin henki. Kirjan taisin lukea viime vuonna ja ihastuin siihen syvästi. Jotain Irving henkistä, mutta jollain tapaa raikkaampaa, erilaista. Hieno kirja!

Uudelleen kirjoitettavaksi Suzanne Collins - Matkijanärhi, Nälkäpeli-trilogian viimeinen kirja ja jos oikein muistan niin ei se vahvin osa. Sarja kokonaisuudessaan oli kuitenkin hyvä ja toimiva. Nälkäpelin jälkeen onkin nähty monenmoista variaatiota samasta teemasta (esim. Outolintu).

Joten pelin hengen mukaan poltettavaksi joutuu Lauren Weisberger - Paholainen pukeutuu Pradaan, jota en kyllä oikeasti polttaisi. Kirja on nimittäin ihan ok lajinsa edustaja, kepeää viihdettä vaikkapa rankkojen klassikoiden lomaan. Sitä nimittäin tarvitaan aina välillä.



Tulipahan tämäkin tehtyä, vaikka nyt poden joistain poltetuista kirjoista huonoa omatuntoa. Anteeksi kirjat!