Hurja Hassu Lukija: Seita Parkkola

"Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä.
Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu."

kirjan alku

Kannatan heräteostoksia, varsinkin sen jälkeen, kun pari Seita (ent. Parkkolan) Vuorelan kirjaa ostin ihan vain hienojen kansikuvien perusteella. En ole katunut pätkääkään. Finlandia Junior -palkintoehdokkaana ollut Viima on Usvaa paljon synkempi kuvaus koulujärjestelmästä, kurinpidosta ja ystävyydestä. Tuleekohan tästä mitään järkevää sanottavaa, kun mielessä pyörii vain "mahtava, tosi mahtava kirja!" Yritetään kuitenkin.

Karkailusta syytetty kaksitoistavuotias Viima saa viimeisen tilaisuuden selvitä koulusta Mahdollisuuksien talossa, joka antaa vuosittain muutamalle toivottomalle lapselle mahdollisuuden. Vankilaa muistuttava koulu vaatii Viimaa jättämään vanhan taakseen eli katkaisemaan välit vanhoihin kavereihinsa ja luopumaan rakkaasta skeittilaudastaan, voidakseen päästä parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. "Vankeuteni oli alkanut." Viiman on yritettävä tosissaan pärjätä sillä ulos potkiminen tarkoittaa joutumista menetettyjen lasten kouluun, josta puhutaan vain kuiskaten.

"Ilma ulkona oli kirkas ja terävä. Katulamppujen valo värisi. Kun näin ihmisiä,
vetäydyin aina varjoihin. Sitten ohitseni lenkkeili mies ja koira. Koira katsoi
minua ja heilutti korviaan. Mies ei katsonut. Mietin olinko jo muuttumassa
näkymättömäksi. Se oli aika vavahduttava ajatus."

Koulussa on tiukat kurinpitojärjestelmät, jossa huonoista koulutuloksista tai käytöksestä piirretään viivoja teloituskukkulaan, ja jonka kokonaan valmistuttua seuraa rangaistus. Mahdollisuuksien talon valta ei ulotu pelkästään koulupäivän ajalle, vaan lasten vapaa-aikaakin kontrolloidaan. Harrastuslistalta saa (on pakko) valita mieleisensä aktiviteetit. Koulu valitsee parhaan kaverinkin, jonka kanssa kuljetaan koulumatkat ettei Viima vain sorru niiden aikana rikoksiin.

Viiman vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu isänsä, tämän puolison Virve Avannon ja tämän tyttären kanssa. Avantoa on "kiittäminen" Viiman viimeisestä mahdollisuudesta, sillä hän Mahdollisuuksien talon koulukuraattori. Kotonakaan ei siis saa olla rauhassa, kun Avanto pitää kuria ja rajoittaa elämää. Isä antaa vastentahtoisesti Avannolle siihen vapaat kädet.

Sattumalta Viima löytää omilla retkillään hylätyn tehtaan ja tutustuu siellä muutamiin lapsiin ja heidän johtajahahmoon Intiaan, joka on kirjan yksi kiehtovimmista hahmoista. Intia jää lukijalle mysteeriksi, mutta minulle hän on ainakin nimenä tuttu Usvasta. "Minua ei saatu kiinni, tietenkään. Minä olen näkymätön--" Hän on lapsi, jonka teloituskukkula näyttää joukkoteurastukselta ja josta muut lapset puhuvat kaikkien aikojen mahdottomimpana lapsena. "Hänestä ei puhuta eikä hän palaa."

Vuorela on rakentanut puistattavan vision, jossa koulun aikuiset näyttäytyvät pahoina, koulusysteemi on kammottava joka liikettä vahtiva ja mielivaltainen. Heikot vanhemmat joutuvat taipumaan koulun tahtoon, jottei lapsi syrjäydy ja joudun väärälle polulle. Viimassa on maagista realismia sekä dystopiaa ainakin kamala koulujärjestelmän kohdalla. Kirjaa on vaikea lokeroida mihinkään muottiin enkä haluakaan. Se on täydellinen sellaisenaan, monimuotoisena ja kiehtovana teoksena.

"Aikuisia tietysti kannattaakin pelätä. Aika moni heistä on vähän kuin
viisi metriä korkea kolmevuotias lumikolan kokoinen hiekkalapio
kädessä. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku", he sanovat ja iskevät
lapiolla päähän kaikkia kakkuja. "Älä tule tuhma poika, tule hyvä
poika." Sellaisessa touhussa voi saada monta tainnuttavaa iskua.
Sellaisessa voi käydä tosi huonosti. Usko tai älä."

Kolme kirjaa lukeneena voin sanoa, että Vuorela kirjoittaa omalaatuisia, huikeita tarinoita, joihin uppoudun joka ikinen kerta suurella intensiteetillä. Tätäkin kirjaa (ja kantta) komistaa Jani Ikosen upeat mustavalkoiset kuvat, joissa on samaa villeyttä kuin tarinassa.