Karin Fossum - Mustat sekunnit

"Päivät kuluivat niin hitaasti."

kirjan alku

Dekkarinälkään nappasin Martin Beck -palkintolistalta vuoden 2002 voittajan eli Karin Fossumin Mustat sekunnit, josta pelkkien kansien perusteella olisin pysynyt kaukana. Se on kuudes Konrad Sejer -sarjan romaani ja aikaisemmin olen lukenut siitä Piru valoa kantaa, joka muistikuvieni mukaan oli synkkä ja hidas sekin.

Helga Jonerin yhdeksänvuotaan tyttären piti vain mennä kioskille ostamaan uusinta hevoslehteä ja purukumia. Lähdöstä kuluu minuutteja, tunteja, mutta tyttöä ei kuulu takaisin. Konrad Sejer aloittaa etsinnät, joissa kiveäkään ei jätetä kääntämättä, mutta tuloksetta: Ida on kadonnut jäljettömiin. Toivo tytön löytymisestä elossa heikkenee joka hetki. Katoamiselle ei ole järjellistä syytä, eikä murhalle motiivia. Vain synkkä aavistus. Takakansi

Iltalukemiseksi tämä oli liian ahdistava ja toivottoman oloinen kirja, etten nukkumaan halunnut mennä niin synkissä tunnelmissa. Dekkariksi kirja on tylsänpuoleinen, loputtomilta näyttävien kuulustelujen takia jännitys laski olemattomiin ja toivoin, että edes loppu olisi yllätys ja pelastaisi kirjan. Välissä on lukuja, joissa kerrotaan asukkaista tarkemmin ja näitä olisi voinut olla enemmän. Suunnilleen puolivälissä Fossum harhauttaa melkein taitavasti, mutta tiesinhän minä, ettei kaikki niin yksinkertaista ole ja osasin jopa arvata aika oikein tapahtumien kulun. Aivoni olisivat kaivanneet paljon monimutkaisemman jutun ratkottavaksi.

"Hän itse nousisi ja huutaisi. Niin, että ikkunat helisisivät, että kaikkien olisi pakko kuulla, että koko maailma seisahtuisi ikuisesta liikkeestään. Kaikki kadulla kulkevat ihmiset kuuntelisivat ja ihmettelisivät. He tuntisivat saman vapinan jaloissaan, he tietäisivät kaiken olevan lopussa. Mutta sekunnit kuluivat, eikä Andersia näkynyt. Olohuoneesta kuului jatkuvasti hiljaista muminaa. He eivät siis ole löytäneet häntä, eivät kuolleena eivätkä elävänä, Helga ajatteli. Toivo oli niin hauras. Hän puristi sormillaan peittoa vangitakseen toivon ja saadakseen sen säilymään."

Dekkarin sijaan Mustia sekunteja voisi enemmin ajatella surutyön psykologisena pohdintana, johon oman lisäsäväyksen tuo Sejerin vanha ja raihnainen koira. Ihmiset käsittelevät Idan katoamista kukin omalla tavallaan.

Fossumilta kaksi dekkaria luettuani voin sanoa, että hänen kirjojensa maailma on tummansävyinen ja rusentava. Mustissa sekunneissa eli ollut väkivaltaa nimeksikään, mutta painostavuutta kyllä. Luulen, että jossain vaiheessa luen vielä Evan katseen ja sitten saa Fossumit puolestani jäädä.

_______

★★½
Karin Fossum - Mustat sekunnit

(Svarte sekunder, 2002)

Like, 2004

Kirjastosta