Täytetyt kananmunat / Piiat

Piiat-kirja vilisee kotiapulaisia ja yksi heidän monista tehtävistään on valmistaa ruokaa, joten ruokamainintoja löytyi monenlaisia. Täytetyt kananmunat viehätti helppoudellaan ja tarkoitus on tehdä vielä ainakin toinen ruoka Piioista inspiroutuneena.

"Vien täytettyjä munia tarjoiluvadilla ruokasaliin. -- Minä tarjoilen munia ja aloitan iäkkäästä miss Walterista, koska se on vanhin. Täällä on kuuma, mutta sillä on paksu ruskea villapusero hartioittensa ympärillä. Se ottaa lusikalla munan ja melkein pudottaa sen, koska sen kädet ovat alkaneet vapista. Sitten siirryn miss Hillyn luo, ja se hymyilee ja ottaa kaksi."

Kananmuniin voi laittaa vaikka minkälaista täytettä. Itse tein perinteisemmän eli keltuaisten sekaan tuli majoneesia, sinappia ja ruohosipulia. Munien täyttämisen jälkeen päälle ripotellaan paprikaa, chilihiutaleita, ruohosipulia ja tilliä.

Täytetyt kananmunat on mainioita pikkunaposteltavia ja kyllästymisen iskiessä voi yksinkertaisesti vaihtaa täytettä.

Muita postauksiani
Sardiinirisotto / Aleksandrian ruusu
Parsarisotto / Nainen, jonka nimi on Nathalie
Viikunat ja vaniljajäätelö  / Rakkaus on saari
Pekonisämpylät & Hedelmäkakku  / Tummaa suklaata
Ruokaa romaaneista 1: Paistetut vihreät tomaatit

Andrei Makine - Elämän musiikki / Maa ja taivas

Olen lukenut Andrei Makinea viime aikoina ahkerasti. Ja oikeastaan sen kummemmin sitä tiedostamatta. Kaikki lähti puolitoistavuotta sitten luetusta Ranskalaisesta testamentista, jonka kieleen rakastuin välittömästi. Makine lumosi minut kauniilla, koruttomilla lauseilla ja vahvalla tarinalla: lapset parvekkeella valmiina kuuntelemaan isoäidin tarinaa, joka herää henkiin heidän silmien edessä. Tuntemattoman miehen elämä taas oli hyvä. Muttei täydellinen.

Elämän musiikki
Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti myös avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Kohtalo – Stalinin puhdistukset – heittää hänet kuitenkin toisille raiteille. Konserttiaan hän ei voi pitää, vaan joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Aleksein tie vie Moskovaan ja Ukrainaan. Hän ottaa väärän henkilöllisyyden ja joutuu sotaan. Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, joskin elää koko ajan paljastumisen pelossa. Uudet vastoinkäymiset muuttavat kuitenkin vääjäämättä kaiken. Takakansi

Tässä kävi niin surullisesti, että kirja oli liian lyhyt jäädäkseen mieleen pyörimään. Minulla on siitä tällä hetkellä vain hataria muistikuvia. Makinen taiturimainen kirjoittaminen ei ole mihinkään kadonnut, vaan löysin jopa monia kohtia, jotka olisi voinut kirjoittaa ylös. Elämän musiikki on nimeensä viitaten tarina musiikin voimasta ja siitä kuinka se kantaa ihmistä eteenpäin.

"Aleksei ei kokenut soittavansa. Hän kulki pimeyden halki, hengitti sen haurasta kuulautta, joka syntyy jään, lehvien ja tuulen rajattomista säkeistä. Hänessä ei ollut enää yhtään tuskaa. Ei pelkoa siitä miten hänelle kävisi. Ei ahdistusta eikä katumusta. Yö jonka halki hän kulki kertoi tuskasta ja menneisyyden korjaamattomista murtumista, mutta se kaikki oli jo muuttunut musiikiksi ja eli vain kauneutensa kautta."

Maa ja taivas
Nuori venäläispoika asuu orpokodissa 1960-luvun puolivälissä. Karun elämänsä vastapainoksi hän löytää lohtua ystävyydestä vanhan ranskalaisen naisen, Šuran, kanssa. Šuraa kutsutaan myös Aleksandraksi - hänen oikeaa nimeään kukaan ei muista. Šura uskoutuu pojalle: hän rakastui sodan aikana ranskalaiseen lentäjään, Jacques Dormeen. Jacques oli tullut vuonna 1942 taistelemaan Stalingradiin ja osallistui sitten suureen operaatioon, Alaskan-Siperian ilmasiltaan. Takakansi

Monet Makinen kirjat - eikä tämäkään ollut poikkeus - käsittelevät ihmisen identiteettiä. Varsinkin sellaisen, jolla on kaksi kansallisuutta ja kieltä. Kirjailija itse on venäläinen, mutta kirjoittaa ranskaksi. Omaa kokemuspohjaa löytyy aiheesta ja siksi se on varmasti myös niin tärkeä. Kirjan henkilö Dorme kokee jossain vaiheessa itsensä muukalaiseksi omassa synnyinmaassaan. Kirjassa kuvataan idän ja lännen erilaisuutta, mutta myös rakkautta.

"Yöllä heidän palatessaan tukikohtaan Jacques Dorme istui Douglasin pimeässä hytissä valveilla ja pohdiskeli omalaatuista maata, jonka kieltä hän jo puhui hyvin ja jonka hän luuli tuntevansa, mutta ei hän sitä maata ymmärtänyt ja joskus jopa kieltäytyi ymmärtämästä."

Ehkä vika on minussa, kun nämä molemmat kirjat jäivät ihan ok -tasolle. Olin liian hätäinen, Makinea pitää lukea hitaasti nauttien sanoista ja tunnelmasta. Kaikissa häneltä lukemissani kirjoissa on ollut tiettyä surumielisyyttä ja kaihoa, mutta romaanin kieli käärii tarinan lohdulliseen harsoon. Rankkojakin asioita tapahtumia, mutta maailma on edelleen kaunis ja juuri tuota Makine minulle parhaimmillaan edustaa.

_______

Andrei Makine - Elämän musiikki

(La musique d'une vie, 2001)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Andrei Makine - Maa ja taivas

(La terre et le ciel de Jacques Dorme, 2003)

WSOY, 2004

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★½

Muita postauksiani:
Andrei Makine: Ranskalainen testamentti
Andrei Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Pienet harmaat aivosolut - Poirotin parhaat mietelauseet

"Minun nimeni on 
Hercule Poirot, 
ja olen luultavasti 
maailman suurin salapoliisi."

kirjan takaa

Poirotin parhaat mietelauseet on Poirot-fanien must-luettavaa. Pieneen somaan kirjaseen on koottu Agatha Chrtistien dekkareista tuttuja lausahduksia, joista tulee erittäin hyvin esiin tunnetun salapoliisin Hercule Poirotin persoonallisuus ja mieltymykset. Ote takakannesta: "Poirotin lausahdukset piirtävät lukijalle kuvan miehestä viiksien takana sekä hänen luojansa, Agatha Christien, älystä ja viisaudesta".

Olen lukenut niin monta Poirot-kirjaa ja vähintään yhtä tuttu hän on tv-sarjan kautta, että koin kirjan hauskana. Tiesin jopa joidenkin lausahdusten kohdalla mistä kirjasta ne on otettu. Alla parhaita paloja:

"Hercule Poirotin älylle tapaus on aivan liian selvä, mutta ollakseni hyödyksi toisille, 

jotka eivät ole saaneet Jumalalta aivan yhtä paljon lahjoja, voin yhtä hyvin tehdä hieman lisätiedusteluja todisteiden saamiseksi. Täytyyhän ottaa huomioon itseään vähälahjaisemmat."

"Hän kiinnosti minua, koska hän yritti kasvattaa viiksiä ja tähänastinen 

tulos oli surkea. Viiksien kasvattaminen, se on taidetta! Tunnen myötätuntoa 

kaikkia niitä kohtaan, jotka sitä yrittävät."

"On todella sietämätöntä, että jokainen kana munii erikokoisia munia! 

Kata siinä sitten aamiaispöytä symmetrisesti."

"Jos vain käyttäisit aivojasi, jotka Jumala on sinulle suonut. 

Joskus minusta tuntuu, että Hän epähuomiossa jätti sinut väliin."

Lausahdukset on jaoteltu eri aiheisiin kuten englantilaiset, naiset, salapoliisin työ ja Hastings. Mukana on alussa ja lopussa Christien tuumailuja Poirotista ja nimenomaan siitä kuinka hän inhosi välillä tuota omahyväistä miestä, mutta oli häneen kuitenkin lopulta kiintynyt. Lukemalla näitä muutaman päivässä pysyy hauskuus elämässä.

_______

Agatha Christie - Pienet harmaat aivosolut: Poirotin parhaat mietelauseet

WSOY, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

A Tale of Two Cities

"It was the best of times,
it was the worst of times..."

Löysin kirjastosta sattumalta sarjakuvia selaillessa sarjakuva-adaptaation Charles Dickensin Kahdesta kaupungista. Onneksi vilasin sisältöä, sillä tämä on luultavasti ensimmäinen kerta kun kansi ei ole yhtä näyttävä kuin sisällyssivut.

Juoni seuraa mukavan uskollisesti kirjaa ja näin siitä kirjoitin romaanista tehtyyn postaukseeni: "Eletään Ranskan vallakumouksen aikoja ja väkijoukot käyvät kuumina. Nuori Lucie on saanut isänsä, tohtori Manette'n, takaisin elämäänsä. Tohtoria on pidetty vuosia vankeudessa ja miehen mieli on tästä pahasti kärsinyt, niin ettei hän meinaa edes tytärtään tuntea. Lucie ottaa kuitenkin isänsä huolehdittavakseen ja tohtori alkaa vähitellen palautumaan ennalleen, ihan hyvään aikaan, sillä hän saa vävykseen markiisi Charles Darnayn. Onnea ei kuitenkaan liian kauan kestä, sillä verinen vallankumous koputtaa jo ovelle."

 

Vuosi 1775 on rankkaa aikaa. Ihmiset taistelevat keskenään. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on suuri. Ilmassa on epävarmuutta, kavaluutta ja juonittelua. Loppu onkin yhtä suurta sekasortoa ja väkivaltaa. Ihmiset ovat valmiita toimimaan. Ranskanvallankumous ei ihmisparkoja sääli. Sarjakuva on - tietenkin jo aiheensakin puolesta - synkkyyteen taipuvainen, mutta jälleen kerran, toivoa ei ole menetetty. Hyviä ihmisiä ja rohkeita tekoja on olemassa. Romaania selkeämmin sarjakuva nousi ennen kaikkea Sydney Cartonin tarinaksi. Päällepäin ei välttämättä näytä sankarilta, mutta se hänestä tiukan paikan tullen kuoriutuu.

Dickensin Kaksi kaupunkia on hieno, mutta ei A Tale of Two Cities -albumi huonommaksi jää. Kuvat ovat ihailtavan yksityiskohtaisia täynnä sävyjä ja tunnelmaa. Niiden ihastelemisessa meni aikaa ja aina löytyi uusia hienoja kohtia. Ruudut ovat eloisia ja kuvakulmia hyödynnetty taidokkaasti. Lukeminen ja kuvien katselu on yhtä elämystä. Paperin tekstuurikin tulee kuvista mukavasti läpi.

Historiaa tässä muodossa lisää kiitos.

_______

A Tale of Two Cities
Adapted from the orginal novel: Charles Dickens
Illustrated: Ryuta Osada
Coloured: Robert Deas
Text adapted: David Zane Mairowitz

SelfMadeHero, 2010

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

TEATTERI: Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta

"Tavallisuuden aave on absurdi, melankolinen ja
hauska matka kotimaamme mykkiin syövereihin."

Tavallisuuden aave pureutuu tavallisuuden tavoitteluun. Näytelmän perheenäiti haluaisi olla tavallinen ja haluaisi tavallisen perheen, mutta sen sijaan hän joutuu auttamaan poikansa ylle mekon. Poika on erilainen ja saa osakseen paheksuvia katseita ja välttelyä. Hän on huomiotaherätävä. Samoin pihan penkillä istuva lintupäinen äiti lastenrattaiden kanssa on erilainen, hän saa kestää uhkaavaa käytöstä. Muut pihalla seisoskelevat vain konkreettisesti kääntävät selkänsä tapahtuneelle.

Q-teatteri / Kuva: Pate Pesonius

Lintunaamari kuvaa erilaisuutta ja joukosta erottautuminen ei lupaa hyvää. Koulussa yksi lapsista jää ilman muiden kanssa samalaista naamaria ja joutuu laittamaan päähänsä erilaisen, ja näin ollen häntä kiusataan oikein joukolla. Riipaisevia hetkiä. Erilaisuuden pelossa asiat tehdään muiden kanssa samallalailla: häissä ryystetään kahvikupista yhtaikaa ja nuorisobileissä kaljaa kitataan kurkusta alas samaan rytmiin ja paikkaa vaihdetaan huoneen laidalta toiselle joukkona. Sitten vain pönötetään. Mahtavan meininginkin huutaja palaa nopeasti naama peruslukemille. Vasta sitten kun kaikki ovat lähteneet ja on jääty yksin, voi oikeasti pistää tanssiksi! Tämä kohtaus oli yksi näytelmän herkullisimmista ja Laura Birnin tanssiliikkeet: wou!

Q-teatteri / Kuva: Pate Pesonius

Suomalaiseen tapaan ei näytelmässäkään turhia jorista. Näyttelijöillä on hyvin tyyni, jopa ilmeetön olemus (miten voi pokka pitää niin hyvin!), liikkuminenkin on jäykkää. Monet löytävät varmasti vanhan ajan meiningistä yhtymäkohtia omaan perheeseen tai sukuun, juhliin ja juhlapyhien viettoon. Halutaan näyttää tavallisesta perheeltä, mutta pinnan alla kuohuu. Ja mikä oikeastaan on edes tavallisuutta? 

Näytelmän aikana mennään tunnetiloissa laidasta laitaan: naurusta itkuun saman kohtauksen aikana. Väliaikaa ei ollenkaan ole, mutta ei sitä osannutkaan kaivata. Mieletöntä suomalaista teatteria ja mielettömiä näyttelijöitä! Ennestään tuttuja nimiä olivat vain Laura Birn ja Elina Knihtilä - molemmat television kautta, mutta eiköhän Ylermi Rajamaasta, Pyry Nikkilästä ja Antti Heikkisestä kuulla vielä lisää. En pistäisi pahakseni.

Todella vaikuttavaa.

Tavallisuuden aaveen ohjaajan toimineen Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö menee suoraan lukulistalle.

Q-teatteri / Kuva: Pate Pesonius

Kantaesitys 19.2.2016
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä | Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen | Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen | Koreografia: Janina Rajakangas

Tiina Raevaara - Korppinaiset

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."

kirjan alku

Korppinaiset on jonkinlainen jatko Yö ei saa tulla -kirjalle, vaikka suoraan sitä ei missään mainita. Itse ainakin suosittelen aloittaamaan edellä mainitusta kirjasta, muuten kaikkia merkityksiä ei ymmärrä ja Korppinaisissa mainitaan monta kertaa edellisen kirjan tapahtumia. Tiina Raevaara on vikkelään kavunnut suosikkikirjailijoideni joukkoon, sillä häneltä tietää mitä odottaa: luonnon suuri rooli, magiaa ja jotain selittämätöntä.

"Se oli erilaista kuin meidän todellisuutemme, jossa korpit tiivistyivät pimeästä yöstä ja ihmiset kuolivat aina uudestaan, jokaisen muistoissa eri lailla."

Johannes palaa isovanhempiensa unohdettuun perintötaloon, jonka aikoo kunnostaa kodiksi itselleen ja kadotetulle rakastetulleen Aalolle. Talo pitää sisällään outoja vihjeitä hänen isänsä kuolemasta, jota hän on pitänyt onnettomuutena, mutta menneisyys pakenee hänen ulottuviltaan aivan kuin Aalo vuosia aiemmin. Isän kohtalo vaivaa Johanneksen mieltä yhä pahemmin. Samalla hänen täytyy voittaa Aalon sydän takaisin puolelleen. Takakansi

Upeiden kansien sisällä on yhtä upea tarina. Siinä missä edellinen osa oli mystinen ja unenomainen, Korppinaiset keskittyy Johanneksen isän menneisyyden tutkimiseen, mutta toki nuo samat elementit ovat seuranneet miestä tähänkin kirjaan - minun onnekseni, sillä juuri niihin viimeksi rakastuin. Todellisuus ja kuvitelma kiemurtelevat toistensa lomissa. Perintötalo pitää sisällään muistoja ja salaisuuksia, joista Johannes yrittää päästä osalliseksi ja hän saakin selville isänsä liittyneen hämäriin ihmiskokeisiin. Korppinaisissa pohditaan kuolemaa ja sen viivästyttämistä. Maaginen realismi vie mennessään ja kauhukin kurkottaa päätään, kun linnut ilmestyvät suljettuun huoneeseen kuin tyhjästä polvelle istumaan.

"Kun olin ollut pieni ja kiivennyt tikkaita ensimmäisiä kertoja, joku oli aina seissyt selkäni takana. Kuin joku olisi siellä nytkin. Vilkaisin taakseni, mutta käytävä oli tyhjä. Vain ilmavirta osui kasvoilleni. Ehkä tässä talossa ei koskaan voinut olla todella yksin."

Aalon ja Johanneksen suhde ei ole aivan terveellä pohjalla, eivätkä he välttämättä ole maailman miellyttävimpiä ihmisiä, mutta heidän tarinansa on pakko kuulla. Iso osa tarinaa on korpit ja naakat, jotka asuttavat talon ullakkoa. Intertekstuaalisia viittauksia voi toki hakea ja helposti löytää, mutta minulle Raevaaran luonto ja sen eläimet on ihan oma lukunsa. Kirjailijan vahva suhde luontoon näkyy ja se liitettynä yliluonnollisuuksiin tekee tästä voimakkaan ja silti hauraan lukukokemuksen.

_______

Tiina Raevaara - Korppinaiset

Like, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani:
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

RETKELLÄ: Nuuksion kansallispuisto

Tähän väliin aloitan uuden postaussarjan, jolla ei ole tällä kertaa mitään tekemistä kirjojen kanssa - paitsi luontokirjojen. Hah, kyllä ne aasinsillat löytyy asiaan kuin asiaan. Mutta siis, kuten kuva jo kertoo, kyse on retkeilystä ihanassa Suomen luonnossa ja ensimmäinen tutkimuskohde oli Nuuksion kansallispuisto. Luontokeskus Haltia löytyy aivan kansallispuiston vierestä.

Olen lapsena metsissä temmeltämisestä lähtien ollut luontoihmisiä - ja nyt on tullut uudenlainen innostus käydä erilaisissa paikoissa kävelemässä ja nauttimassa luonnosta. Jonkinlaista terapiaa tämäkin. Eikä maksa mitään. Paitsi bensa- tai bussirahat. Autottomatkin voivat päästä Nuuksion kätevästi.

Alla kuvia reissusta:

Kevään ensimmäiset oikeasti lämpimät säät olivat saaneet ihmiset selkeästi liikkeelle ja vastaan tuli myös pidemmän reissun taittaneita isoine rinkkoineen. Koska kevät oli vasta saapunut, niin metsä ei ollut ehtinyt puhjeta samanlaiseen loistoon kuin se tämän kirjoituksen julkaisuhetkellä on. Kaunista silti oli, eikä onneksi vielä yhtään liian kuuma.

Monien purojen lisäksi reitinvarrelta löytyi peilityyni järvi, jonka ääreen ihmiset olivat tulleet taukoa pitämään ja ihastelemaan maisemaa. Ja hyppäsipä joku kala (tai mikä lie, emme jääneet tekemään tuttavuutta) melkein päin näköä, kun olin rantakasveja kuvaamassa.

Nuuksiossa on varaa valita eripituisia reittejä (1,5-7 km) ja tulentekopaikkakin löytyy, joka tajuttiin vasta paikan päällä. Grillailut jäi siis tällä kertaa väliin. Pyörillekin on omat reittinsä, jos käppäily ei kiinnosta. Pitkää reissua emme tehneet, mutta ehti jo siinäkin nauttia luonnon rauhasta.

Seikkailut jatkukoon tänä kesänä ja syksynä muihinkin maisemiin!

"Oli huhtikuun viidestoista, ja vain harva asia oli muuttunut: metsä on tunkeutunut suon laidoille ja pakottanut sen pienemmäksi, vanhat männyt ovat muuttuneet entistä pahkuraisemmiksi, metsän siluetti on tasaisempi kuin aiemmin." 

(Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni)

Victor Hugo - Meren ahertajat

"Vuoden 182. joulupäivä oli harvinainen päivä Guernseyllä."

kirjan alku

Blogin puolelle en olekaan tuonut yhtään Victor Hugon kirjaa, kun Kurjat ja Pariisin Notre-Damen luin jo ennen blogin perustamista. Olin fiksoitunut ajatukseen, että Hugon kirjoja ei muita olekaan kuin nuo edellämainitut, mutta onneksi Tuntematon lukija herätti tajuamaan, että hänen tuotantoaa on paljon laajemmin suomennettu. Mielenkiintoisesta esipuheesta selvisi, että Hugo kirjoitti Meren ahertajat ollessaan maanpaossa (lähti puolittain vapaaehtoisena) Guernseyn-saarella Englannissa, jonne romaanikin sijoittuu. Siellä syntyivät myös mestariteos Kurjat sekä Nauruihminen.

Nuori Déruchette piirtää matkallaan lumeen perässä kulkevan Gilliatt'n nimen ja jokin erakoituneen miehen sisällä liikahtaa, kun hän näkee mitä tyttö on kirjoittanut. Gilliatt ei tiedä miksi hän sen kirjoitti ja kysymys raastaa hänen mieltään. Lopulta tämä johtaa siihen, että Gilliatt uhraa jopa henkensä saadakseen rakastamansa naisen vaimokseen. Hän uhmaa merta ja sen vaaroja, eikä hänen merimiesvuosistaan huolimatta ole selvää selviääkö hän hengissä yrityksestä, todennäköisyys onnistumiseen on huono.

Keskushenkilö Gilliatt on ahkera mies, joka jatkuvasti puuhastelee puutarhassaan tai merellä. Säkkipilli soi yön tullen rantakallioilla, mutta kyläläiset pitävät miestä pahanilmanlintuna, vaikka parhaansa tämä tekee yrittäessään jutustella ihmisten kanssa ohikulkiessaan. Gilliatt on aikaansa edellä, sillä hän tietää jo monia asioita, mitä pienen saaren asukkaat pitävät silkkana noituutena. Pikkutytöllä on täitä päässä ja Gilliatt laittaa siihen salvaa ja täit katoavat. "Täit katosivat ja tämä todisti kiistattomasti, että Gilliatt oli pahalla silmällään noitunut syöpäläiset lapsosen päähän." Mies tietää myös että haavanlehtien puhjetessa, ei yöhalloista ole vaaraa tai että maksaruohon kukkiessa on paras kylvöaika ja muita lukemattomia viisauksia, jotka on voinut ymmärtää vain luontoa seuraamalla. Kyläläiset eivät valitettavasti ole yhtä valveutuneita ja pitävät siksi Gilliattia velhona, joka osaa taikoja, sillä eihän kukaan voi moisia asioita ennustaa. Miehen kirjahyllystäkin löytyy epäilyttäviä kirjoja kuten Voltairen Candide. He karttavat miestä ja tämä onkin enimmäkseen omissa oloissaan, vaikka potee yksinäisyyttä.

"Vakain askelin Gilliatt kulki heidän edellään. Nuo kaksi nuorta eivät nähneet sitä yötä, joka nyt paistoi Gilliatt Yksinäisen silmistä"

Siitä on pitkä aika kun viimeksi luin Hugoa, mutten ollut onneksi muistanut väärin hänen taitavaa kirjoittamista, kauniita sanoja ja maalailua. Hugo kuvaa niin elävästi luontoa; yötä ja merta. Hahmoissa on aina suuri määrä syvyyttä, vaikka heidät usein onkin luokiteltu karkeasti hyviin ja pahoihin. Meren ahertajissa on osaksi kyse myös sankaritarinasta: mies vastaan luonnonvoimat.

Suvantovaiheitakin löytyy, turha sitä on peitellä; monista henkilöistä kerrotaan hyvin seikkaperäisesti, saaren historia käydään läpi todella tarkasti ja meren kuvailut ottavat vallan. Meren ahertajat kuitenkin palkitsee sinnikkään lukijansa ja luonnon ystäville tällä on varmasti annettavaa, sillä juuri luonto pitää hallussaan yhtä suurimmista rooleista. Kirja on oikeastaan kamala ja julma! En olisi halunnut viimeistä lukua lukea, sillä minulla oli pahoja aavistuksia, mutta oi miten kaunis samalla. Hirveä, mutta koskettava.

_______

Victor Hugo - Meren ahertajat

(Les travailleurs de la mer, 1866)

Werner Söderström, 1950

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Joyce Carol Oates - Blondi

"Niin lähestyi Kuolema huimaa vauhtia pitkin 
bulevardia haipuvassa harmaanruskeassa valossa."

kirjan alku

Ensimmäinen Joyce Carol Oatesilta lukemani kirja oli Kosto, jossa en ihastunut nimenomaan sen tarinaan, mutta hänen tyylistään pidin, joten en liikoja säikähtänyt vaan kokeilin seuraavaa kirjaa Blondia, joka sattui olemaan kymmenen kertaa paksumpi kuin edellinen laiheliini. Vaistoni osui oikeaan ja taiturimaisen kirjoittamisen lisäksi tarinakin oli tällä kertaa kohdillaan.

Norma Jeane Baker on kiharapäinen, isätön tyttö, joka jumaloi äitiään Gladysia. Mutta Gladys laittaa "lääkevettä" Norma Jeanen juomaan, kylvettää tulikuumassa vedessä, ajaa autolla pensaspalojen keskelle. Gladys viedään mielisairaalaan, Norma Jeane orpokotiin. "Vielä minä saan teidät rakastamaan itseäni", Norma Jeane sanoo. Studion elokuvatuottajilla on hyeenan hymy, mutta he antavat Norma Jeanelle roolin. Itsetunnoltaan hauraasta luonnonlahjakkuudesta kasvaa elokuvataivaan kiintotähti, jumaloitu legenda, joka tunnetaan toisella nimellä. Takakansi

Norma Jean on erilainen kuin muut näyttelijät, sillä hän ei näyttele; roolihahmot ovat yhtä kuin hän. Hän sukeltaa hahmojensa nahkoihin ja tuntee sen mitä he tuntevat. Päähenkilön nimi säilyy Norma Jeanina läpi romaanin; Marilyn Monroe on vain roolinimi, jonka Studio on keksinyt, hahmo mitä Norma Jean kaikille ihmisille näyttelee. Monroe on Studion kehittämä robotti.

"Minä olen täällä satimessa. Olen satimessa tämän blondin mallinuken sisällä jolla on naamio kasvoilla. Minä voin hengittää vain näiden kasvojen kautta. Vain näiden sierainten! Tämän suun kautta!"

 
Miehet ihannoivat Norma Jeania ja haluavat oman osansa, joka ei kamalan vaikeaa näytä olevan, sillä Norma Jean janoaa hyväksyntää: jos joku vain haluaa rakastaa häntä, hän rakastaa takaisin. "Ihana tietää olevansa haluttu. Joku tarvitsee minua." Jo pienestä pitäen kun näki valkokankaalla Kauniin prinsessan ja Tumman prinssi, hän on haaveillut samasta. "Tempautua heidän täydelliseen maailmaansa, paistatella heidän kauneudessaan ja rakkaudessaan --"  Norma Jeanin suurin unelma on mies ja lapsi.

Norma Jean on vaativa, kenties tietämättään. Hänen kanssaan seurustelu on kuluttavaa, sillä Norma Jean on äärimmisen epävarma ja kolmannen aviomiehen Millerin on jatkuvasti autettava ja todisteltava, että Norma Jean on hyvä ja lahjakas. Viikko Marilynin kanssa -elokuvaa katsoessa tuli sama tunne, että hän imee ihmiset kuiviin. "Norma Jean vaati niin paljon. Bucky ei saanut kunnolla ilmaa. Toki hän rakasti vaimoaan." Epävarmuus tulee esille myös kuvauksissa, joista Norma Jean myöhästelee. Maskeeraajan on loihdittava taikaystävä/prinsessa peilistä esiin ennen kuin Norma Jean voi mennä kameroiden eteen.

Näistä monet asiat selittyvät suurelta osin hankalla äiti-suhteella ja isällä, jota Norma Jean ei koskaan ole tavannut, mutta jonka näkemisestä hän haaveilee jatkuvasti. Aikuisena naisenakin Norma Jean on viaton ja naiivi kuin pieni lapsi. "Aikuinen oppii olemaan ivallinen sitä mukaan kun hän saa osakseen loukkauksia, pettymyksiä ja häpeää, mutta Yläkerran tyttö kykenee pyyhkimään sellaiset kokemukset pois."

Yksi suurimpia mielenkiinnonkohteita oli loppu ja se millaisen lopun Joyce Carol Oates valitsee huomioon ottaen, että Monroen kuolemasta on olemassa monia erilaisia teorioita. Goodreadsiin kirjoitin, että todella mielenkiintoinen fiktion ja faktan sekoitus Marilyn Monroen elämästä. Olen viimeistään nyt vakuuttunut Joyce Carol Oatesin kirjoittamisen lahjasta. Hän hienovaraisesti vihjailee asioista, eikä läväytä kaikkea suoraan katsojan naamaan.

Suosittelen Blondia, eikä sen pituudesta kannata liikaa hätkähtää, sillä tarina on todella mielenkiintoinen - varsinkin Marilyn Monroe -fanien must-luettava. Sattumalta satuin toissapäivänä löytämään kirppikseltä Haudankaivajan tyttären, joka tietysti lähti mukaani. Tätä menoa minusta on tulossa fani.

_______

Joyce Carol Oates - Blondi

(Blonde, 2000)

Loisto, 2002

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★★★½

Muita postauksiani:
Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

Elena Ferrante - Loistava ystäväni

"Rino soitti minulle aamulla, luulin että hän pyytäisi taas 
rahaa ja valmistauduin sanomaan ei. Mutta hänellä olikin 
toisenlaista asiaa: hänen äitinsä oli kadonnut."

kirjan alku

Paljon hehkutettu Loistava ystäväni löysi tiensä myös minun yöpöydälle ja jo tässä vaiheessa voin sanoa, että varmasti yksi tämän vuoden parhaita käännöskirjoja! Väärään osoitteeseen eivät ylistykset ole menneet. Elena Ferrante salanimen takana on julkisuutta välttelevä kirjailija.

Lila on jo pikkutyttönä peloton, uhmakas ja huippuälykäs, Elena taas epävarma tarkkailija. Mutta yhdessä tytöissä on voimaa selvitä miesten hallitsemassa yhteisössä, jossa naiset taistelevat tilastaan ja jossa väkivalta on jokapäiväistä. Tyttöjen keskinäinen kilpailu ja kateus potkii heitä eteenpäin, mutta luja yhteenkuuluvuus ei horju koskaan. Takakansi

Kirjaan humpsahtaa sisälle samantien. Se on intiimi, kiehtova ja elämännälkäinen. Napoli toisen maailmansodan jälkeen on rankka paikka. Ihmiset ovat suurelta osin köyhiä, lapset tekevät töitä, eivätkä juuri haaveile pitkälle kouluttautumisesta, sillä siihen vaaditaan rahaa. Kaduilla on väkivaltaa.

Elenalla ja Lillalla on erikoinen ystävyys, heillä ei ole montaa yhdistävää tekijää (kirjat tietenkin), mutta silti he vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit ja viihtyvät yhdessä. Lila on räväkkä ja Elena hiljaisempi. Molemmat koulussa nopeita oppijoita, mutta Lila on ihan omaa luokkaansa; Hän omaksuu asioita huikeen tahtiin, vaivattomasti ja Elena yrittää pysyä hänen perässään, nousta jopa ohi, mutta se on turha kilpailu. Lapsuudesta saakka Lila haastaa Elenaa ja tämähän seuraa perässä.

"Vähän ennen neljättä kerrosta Lila teki jotakin yllättävää. Hän pysähtyi odottamaan minua, ja kun olin päässyt hänen rinnalleen, hän tarttui käteeni. Se ele muutti kaiken välillämme ainiaaksi"

Eletään miesten hallitsemassa maailmassa, jossa miehen kunnianloukkauksesta seuraa välittömästi selkkaus. Lila kapinoi raivokkaasti ja tekee asiat miten haluaa muiden seuratessa pelokkaina vieressä. Hän on kiehtova henkilö kaikessa mystisyydessään ja hänen tekemisiään osaa kaikista vähiten ennustaa. Muutenkin Loistava ystäväni on täynnä yllättäviä käänteitä, eikä mitenkään voi tietää mitä seuraavaksi on luvassa. Ferrante taiturimaisesti kuljettaa lukijan halki tapahtumien. Loistava ystäväni on raikas tuulahdus kirjamaailmaan.

Lila ei kuitenkaan täysin yksipuoleinen henkilö ole, hänestä löytyy muitakin kuin uhkarohkea puoli. Hänellä on omat pelkonsa, maailma Napolin ulkopuolella mietityttää ja pelottaa. Elena taas kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa, yhdessä hetkessä hän pitää itseään lahjakkaana ja seuraavassa Lilan kopioijana, joka ei osaa tehdä mitään omaa. Vaikka Elena ja Lila eivät aina yhdessä ole ja he menevät omia polkujaan, on heidän välinen side luja. Kirja pursuaa muutenkin mielenkiintosia henkilöitä. Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että että kirjailijan etunimi on sama kuin pähenkilöllä. Onkohan sillä joku merkitys?

Kirjassa päästään tyttöjen nuoruuteen asti ja Loistava ystäväni onkin napolilaissarjan ensimmäinen osa neljästä ja jos ei jaksa odottaa seuraavaa osaa, voi sillä aikaa lukea Ferrantelta muut suomennetut kirjat: Amalian rakkaus (1992) ja Hylkäämisen päivät (2002). Täällä ruudun takana ainakin yksi kiinnostunut ilmoittautuu!

_______

Elena Ferrante - Loistava ystäväni

( L'amica geniale, 2011)

WSOY, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Kesän ja syksyn 2016 uutuudet

Tänä syksynä lukutoukkia hemmotellaan oikein olan takaa! Kirjakatalogien selaaminen sai suurin piirtein hihkumaan riemusta, kun vastaan tuli todella monta must-read kirjaa. Ilon aiheista suurimpia: Lucinda Rileylta käännetään suomeksi (hän on pitkään roikkunut waiting for translation -listalla), uusi Rei Shimura ilmestyy (en olisi uskonut tämänkään päivän koittavan) ja uusi painos Poldarkista, edellinen onkin vuodelta 1977. Lisäksi Flavia de Luce ja Ada Gootti -sarjat jatkuvat.

Listat sen kun kasvaa vuosi vuodelta, mutta aina voi napsia parhaat pinnalta ja palata loppuihin joskus muulloin. Lista on myös aina täydentynyt bloggaajakollegoiden hehkuttaessa jotain kirjaa, jota en välttämättä ollut ajatellut lukea. Kotimaisen kirjallisuuden vinkkejä ainakin otetaan mielellään vastaan, koska ne tältä listalta lahjakkaasti uupuvat - mitä nyt pari sentään bongasin.


Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla (5/2016, Gummerus)
"Rei Shimura -jännityssarjan itsenäinen osa"

Dolores Redondo: Myrskyuhri (6/2016, Gummerus)
"Trilleritrilogian viimeinen osa"
Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (6/2016, Bazar)
Rakkaustarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista nykypäivän Englannin maaseudulle"
Patrick Ness: Hirviön kutsu (6/2016, Tammi)
"13-vuotias poika saa avukseen hirviön, kun äiti sairastuu syöpään"
Lauren Kate: Langennut (6/2016, WSOY)
"Trillerimäinen yliluonnollinen romanssi"
Winston Graham: Poldark - Kapinallinen (6/2016, Gummerus)
"Historiallisten romaanien sarjan ensimmäinen osa, joka esittelee lukijoille ristiriitojen repimän mutta oikeamielisen Ross Poldarkin, suuren romanttisen sankarin"

Chris Riddell: Ada Gootti ja Humisevan karju (7/2016, Gummerus)
"Kalmatollon kartanoon kerääntyy väkeä osallistumaan lordi Gootin kirjalliseen koiranäyttelyyn"
Hugh Howie: Hiekka (7/2016, Like)
"Maailma on hautautunut hiekkaan"

Julian Fellowes: Belgravia (8/2016, Otava)
"Romaani 1840-luvun Lontoon seurapiirejä kuohuttaneesta salaisuudesta"
Emma Cline: Tytöt (8/2016, Otava)
"Esikoisromaani tytöistä, heidän voimastaan ja kiihkeästä halustaan kuulua joukkoon"
Sinikka Vuola: Replika (8/2016, Tammi)
"Matka myyttiseen ja unenomaiseen maailmaan"
Joel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (8/2016, Tammi)
"Mikä johti Draamaan, joka tuhosi kaiken?" 

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa (9/2016, Gummerus)
"Sotaa ei voi paeta kukaan – ei pommien moukaroimassa Lontoossa eikä vihollisten piirittämällä Maltan karulla saarella."
Seita Vuorela: Lumi (9/2016, Wsoy)
"Tarina maahanmuuttajien lapsista" 
Emmanuel Moynot: Rankalainen sarja - Myrsky kesäkuussa (9/2016, Jalava)
"Pohjautuu Irene Nemirovskyn romaaniin"  
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (9/2016, Gummerus)
"Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu ”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” -lauseen jälkeen?"
Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu (9/2016, Gummerus)
"Toinen osa Poldark-sarjaa"
Klas Östergren: Twist (9/2016, Siltala)
"Tarina Anne-Mariesta ja niistä, jotka uskoivat olleensa hänen läheisiään. Samalla romaani on tarina hyväksikäytöstä--"
Kate Morton: Salaisuuden kantaja (9/2016, Bazar)
"Kolmen toisilleen tuntemattoman ihmisen kohtalot kietoutuvat sattumalta yhteen sodan ajan Lontoossa tavalla, jolla on kauaskantoiset seuraukset"
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (9/2016, Bazar)
"Ja se mitä hän kalmistosta kaivaa esiin, ei välttämättä kestä päivänvaloa"
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (9/2016, Otava)
"Mitä tapahtui Berliinissä yli 20 vuotta sitten?"
Kim Öhman: Pannulta pikseleiksi - Ota parempia ruokakuvia (9/2016, Docendo)
"--suttuisista räpsyistä kohti näyttäviä ruokakuvia"

Mark Frost: Twin Peaks: Salattu historia (10/2016, Otava)
"Romaani vastaa faneja riivaaviin kysymyksiin"
Katharine Mcgee: Tuhat kerrosta - Pudotus (10/2016, Otava)
"New York vuonna 2118."

Bill Willingham - Fables #1 ja #2

Blogeissa on aina välillä vilahtanut juttua Bill Willinghamin Fables-albumeista, jotka saivat minutkin heti kiinnostumaan, sillä kyse on siitä mitä tapahtui satujen loputtua. "Ja he elivät elämänsä onnellisesti loppuun asti" -fraasi taisi olla liian hätäisesti sanottu, sillä nyt tarina vasta kunnolla alkaa!

Legends in Exile
New Yorkissa, tavallisten ihmisten rinnalla, asuvat melkein kaikki satujen hahmot, sillä heidät on sinne pakotettu asumaan omasta maasta häätämisen jälkeen. Satuhahmojen perustamaa Fabletownia horjuttaa Rose Redin murha ja tutkimuksia johtaa Big Bad Wolf yhdessä murhatun siskon Lumikin kanssa, joka sattuu myös olemaan yksi Fabletownin vaikutusvaltaisimmista hahmoista.

Kaunotar ja Hirviö Lumikin juttusilla

Animal Farm
Loput satuhahmoista asuvat eristyksissä Animal Farmissa, sillä he eivät ole ihmisiä ja näin ollen erottuisivat tavallisista kaduntallaajista. Satojen vuosien eristyksen jälkeen kapinahenkisyys pyrkii pinnalle ja joukkoa johtaa Kultakutri ja kolme pientä possua. Lumikki haluaa korjata välinsä Roseen ja vie tämän Animal Farmille, tietämättään keskelle suurta kuohuntaa.

Nyt saa heittää romukoppaan käsitykset kliseisistä kilteistä prinsseistä ja prinsessoista, sillä hahmot eivät ole aivan sellaisia kuin luulisi; kaikkien tuntemat satuhahmot painiskelevat arkipäiväisten ongelmien parissa. Kaikki parit ei ole pysyneet yhdessä, pahikset eivät olekaan kovin pahoja, unelmien prinssit osoittautuvat ei-niin-ihaniksi.

Badass Kultakutri

Juoni kuljee paljolti puhekuplien kannattelemana ja lukemista onkin suhteellisen paljon, joten nopeasti en saanut näitä albumeja selätettyä. Piirrostyyli ei valitettavasti kuulu lemppareihini. Samankaltaista jälkeä näkee niin usein: tasapaksua ja runsasta, noh mutta makukysymyshän tämä on. Edellä mainittu seikka ei kuitenkaan estänyt nauttimasta Fablesista ja suunnitelmissa on palata sarjan pariin, kunhan seuraavat osat jostain metsästän käsiini. Pakko nähdä mitä topakoille satuhahmoille kuuluu jatkossa ja keihin uusiin hahmoihin saa mahdollisesti vielä tutustua.

_______

Bill Willingham - Fables: Legends in Exile (#1)
Muut tekijät: Lan Medina, Steve Leialoha, Craig Hamilton

Vertigo, 2002

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Bill Willingham - Fables: Animal Farm (#2)
Muut tekijät: Mark Buckingham, Steve Leialoha

Vertigo, 2003

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★