Melukylän lapset - Astrid Lindgren
(Alla vi barn i Bullerbyn, 1950)
WSOY, 2002
Omasta hyllystä
"Minun nimeni on Liisa."
kirjan alku
En muista ikinä lukeneeni lapsena Melukylän lapsia tai jos näin on päässyt käymään, niin rehellisesti voin sanoa, etten muista siitä mitään.
Liisa asuu pienessä Melukylässä, jossa on vain vähän lapsia ja nämäkin lapsiperheet asuvat aivan vierekkäisissä taloissa: Alatalossa asuu Olli, Ylätalossa sisarukset Riitta ja Anna ja Välitalossa itse Liisa veljiensä Sakun ja Nakun kanssa (en ole vieläkään päässyt tuon jälkimmäisen veljen nimen yli).
Astrid Lindgrenin sanotaan kirjaa kirjoittaessaan muistellen omaa lapsuuttaan ja hyvin kyllä pystyn itsekin samaistumaan tuohon 1900-luvun alkuun, vaikka vielä ihan niin aikaisin en olekaan elänyt. Lapset keksivät hauskoja leikkejä keskenään, touhuavat ulkona hyppien ladossa. Kyllä lukiessa tuli hieman nostalginen olo ja haikena mietti omaa nuoruutta ja hassuja pihaleikkejä ja tempauksia. (Menipä tämä vakavaksi - tosin niitä kasvimaalla kitkemisiä en kaiholla muistele.)
Melukylän maailma on turvallinen ja tavanomainen - ja kuitenkin kiehtova arkipäiväisyyksineen. Ja löytyy sieltä kuitenkin rosoisuutta, mikään siloteltu maailma se ei ole. Kylältä löytyy Kiltti-suutari, joka ei mikään nimensä veroinen kaveri ole; pullonkorkki avautuu liian usein ja koiraansakin hän hoitaa huonosti, mutta onneksi lapset puuttuvat peliin. Vaikka tapahtumista onkin mennyt aikaa jo vuosikymmeniä, niin loppujen lopuksi ei maailma (tai ihmiset) ole niin paljon muuttunut. Lapset käy vieläkin koulussa, leikkivät ja viettävät joulua.
Lopullinen tuomio on kuitenkin se, että enemmän pidän Lindgrenin Eemeli ja Peppi-kirjoista, vaikka ei Melukylän lapset hassumpia ole. Hieman liian vaisuja kuitenkin. Radikaalimmat lapset vie siis voiton tällä kertaa.
Melukylän lapsilla osallistun Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen.
Ensimmäinen titteli lähestyy (mäkitupalainen, 2 kirjaa)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti