Paulo Coelho - Alkemisti

Alkemisti - Paulo Coelho

(O Alquimista, 1988)

Bazar, 2007
Kansi: Lene Stangebye Geving
Taitto: Vitale / Taina Leino

Omasta hyllystä

"Alkemisti otti kirjan, jonka joku karavaanista oli tuonut."

kirjan ensimmäinen lause

Jonkin aikaa on vierähtänyt siitä, kun viimeksi Coelhoa luin, enkä tämän jälkeen tunne kauheaa tarvetta tarttua hänen kirjoihinsa enää. Coelho ei ole minua varten, vaikka melkein voin sanoa, että pidin tästä - kuitenkin vain melkein.

Nuori Santiago elää lammaspaimenena vaatimatonta, mutta hyvää elämää. Hän osaa työnsä todella hyvin, mutta tahtoo selvittää mitä hänen toistuva unensa tarkoittaa. Ennustajan luona poika kuulee Maailman Kielestä ja tämä kehottaa häntä lähtemään Egyptin pyramideille, josta poika löytää unensa aarteen. Epäillen poika suhtautuu ennustajan sanoihin, kunnes hän tapaa miehen, joka myöhemmin sanoo olevansa Salemin kuningas. Kuninkaalta poika saa vahvistusta matkalle lähtemiseen. Hän myy lampaansa ja painelee autiomaahan.

Kesken matkaakin poika kokee epäilyksen tunteita ja joutuu pohtimaan elämäänsä ja unelmiaan. Hän pohtiin kotiin kääntymistä, mutta asiat menevät niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Matka on siis enemminkin matka omaan itseen ja toiveisiinsa kuin matka aarteen luo. Ja mikä tuo aarre oikeasti onkaan? Itse alkemisti ilmaantuu kuvioihin vasta lyhyen kirjan loppupuolella, mutta hänkin osaltaan vaikuttaa pojan matkan tekoon.

"Kun olin lampaitteni kanssa, olin onnellinen ja tein muutkin onnelliseksi, hän ajatteli. Ihmiset toivottivat minut aina tervetulleeksi. Mutta nyt olen yksin ja onneton. Mitä teen? Minusta tulee katkera enkä luota enää kehenkään, koska yksi ihminen petti minut. Alan vihata niitä jotka ovat löytäneet aarteensa, koska en ole löytänyt omaani. Ja yritän pitää kiinni siitä vähästä mikä minulla on, koska olen liian pieni valloittamaan maailmaa."

Luultavasti uskallan sanoa, että Alkemisti on Coelholta paras lukemani kirja (no, ainakin parhaimmistoa), vaikka juonellisesti muut hänen kirjansa ovatkin olleet kiinnostavampia. Tämä kuitenkin voittaa ne sillä, että sävy ei tunnu niin raivostuttavan saarnaavalta ja opettavaiselta, vaikka siihen syntiin aika ajoin lipsahdetaankin. Se nyt vain sattuu näköjään olemaan Coelhon ominaistyyli, enkä täysin ymmyrkäisenä ihmettele miksi hän on niin suosittu.

Ensimmäisenä häneltä lukemani Paholainen ja neiti Prym on jäänyt mieleeni ihan hyvänä kirjana, vaikka todennäköisesti aika on vain kullannut muistot... Veronika päättää kuolla oli taas raivostuttavan ärsyttävä kirja ylevine saarnoineen ja elämänohjeineen. Oksettava kirja. Alkemisti ehkä sitten pujahtaa johonkin noiden välimaastoon, enemmän kuitenkin sinne paremmalle puolelle.

Kannet olisi pitänyt ottaa jonkinlaisena varoitusmerkkinä, sillä ne selvästi kielivät maailmaa syleilevästä filosofiasta, mutta tämä nyt sattuu olemaan niitä "must-read" -kirjoja, niin minkäs teet.

Mutta näillä näkymin: Heihei Coelho!

Tähtiä: ★★½