Andrei Makine - Ranskalainen testamentti

Ranskalainen testamentti - Andrei Makine

(Le testament francais, 1995)

WSOY, 1996
Päällys: Martti Ruokonen
Kannen kuva: Jacques Sassier

Omasta hyllystä

"Jo lapsena minä aavistelin, että se hyvin erikoinen 
hymy oli kaikille niille naisille tavallaan pieni voitto."

kirjan ensimmäinen lause

Helteisen aron laidalla Siperiassa kertojana toimiva pikku poika ja hänen siskonsa kuuntelevat ranskalaisen Charlotte isoäitinsä kertomuksia entisiltä ajoilta. Isoäidin tarinoiden kautta pariisilainen Neuillyn kylä herää lasten silmissä eloon ja he pääsevät kokemaan pieniä maistiaisia isoäidin elämästä. Hyvin tyynenä tunnetun isoäidin ulkokuori alkaa rakoilla ja hänen elämästään paljastuu mielenkiintoisia ja jännittäviä asioita lapsille.

"Isoäiti oli meille oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen jumalhahmo, aina järkevä ja täydellisen tyyni. Hänen elämäntarinansa, josta oli jo kauan sitten tullut myytti, kohotti hänet tavallisten kuolevaisten surujen yläpuolelle. Ei, emme me yhtään kyyneltä nähneet. Vain tuskaan kiristyneet huulet, vavahtelevat posket, räpyttelevät silmäripset..."

Vastapainona kertomuksille ranskalaisten nautiskelevasta elämästä isoäidiltä löytyy myös tarinoita venäläisestä yhteiskunnasta ja siellä koetusta kurjuudesta ja puutteesta hänen itsensäkin kokemana. Näiden tarinoiden parissa kasvanut poika joutuu aikuisena tasapainottelemaan venäläisyytensä ja ranskalaisten juurien välillä.

Se oli rakkautta ensimmäisestä lauseesta lähtien. Kaunis, kerrassaan kaunis. Sen lumoa ei vähennä sota tai muu kurjuus ja sen taianomainen ilmapiiri imaisee mukaansa mielikuvitusmatkoille. Sykähdyttävät tarinat antavat rikkaita elämyksiä, enkä yksinkertaisesti saanut tarpeekseni. Pienessä kuvitteellisessa Saranzan kaupungissa päivät ovat samanlaisia ja tuon pölyisen kujan asukkaat kiehtovia. Parvekkeella taivasta tuijotellen veli ja sisko imaistaan mukaan maailmaan, jonka he vain pystyvät kuvitella, mutta joka on täyttä totta isoäidille.

"Minä tunsin, miten elämyksemme tyhjässä salissa irtosi vähitellen nykyhetkestä, asemalta, tuntemattomasta kaupungista, sen arkielämästä...
   Raskaat lehvästöt, pitkät punaiset nauhat seinillä, kostea asfaltti, kirskuvat renkaat, harmaanvioletti taivas. Käännyin Charlotteen päin. Hän ei enää ollutkaan siinä..."

Ikävänä miinuksena sekavat kannet, jotka itsessään eivät milläänlailla kutsu lukemaan.
Tämä kirja painuu varmasti mieleni sopukoihin ikuisiksi ajoiksi ja jos vastaan kävelee muitakin Makinen kirjoja, en epäröi tarttua niihin. Nyt kuitenkin makustelen tämän kirjan jättämien tunnelmien parissa vielä hetken...

"Parveke keinui keveästi, hävisi jalkojemme alta, alkoi leijua."

Tähtiä: ★★★★★