2.9.2014

Philippa Gregory - Valkoinen kuningatar


Valkoinen kuningatar - Philippa Gregory
(The White Queen, 2009)
Bazar, 2011
Kannen valokuva: Larry Rostant
Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving
Omasta hyllystä

"Isäni on sir Richard Woodville, Riversin paroni, englantilainen aatelismies, 
maanomistaja ja Englannin oikean kuningassuvun, Lancastereiden, kannattaja."
kirjan ensimmäinen lause

Harmikseni The Other Boylen Girl -kirjaa ei ollut suomennettu, joten tartuin Valkoiseen kuningattareen, sillä siitä oli kesän lopussa tulossa myös tv-sarja.

Kirja ei ollut yhtään sellainen kuin oletin sen olevan. Odotin juonittelua, mielenkiintoista ihmissuhde draamaa, petoksia, mutta mitä sainkaan: tylsyyttä ja juonen tuskastuttavaa matelua. Kannatti nimittäin lukea takansi, niin ei jäänyt enää mitään jännitettävää kirjaa lukiessa. Takakannessa nimittäin paljastettiin kaikki mitä kirjassa tapahtuu, joten suoraan en sitä ainakaan tänne ajatellut laittaa. Englannissa vuonna 1464 Elisabet Woodville menettää omaisuutensa kuolleen miehensä sukulaisille ja aikoo kahden poikansa tähden pyytää itse Englannin nuorelta kuninkaalta, Edvard IV:ltä, omaansa takaisin.

Elisabeth saa kiinnitettyä kuninkaan huomion - vähän turhankin hyvin, sillä pari rakastuu. Elisabeth perheineen muuttaa kuninkaan hoviin vastarinnasta huolimatta, sillä kuninkaan oli tarkoitus poliittisen tilanteen takia tarkoitus mennä naimisiin Ranskan prinsessan kanssa. Elämä ei tule olemaan helppoa kenellekään, kun jatkuvat sodat kalvavat ihmisten mieliä.

Mistä sitä oikein edes alottaisi... Kokonaisuudessaan kirja oli erittäin yksitoikkoinen ja itseään toistava. Koko kirja oli melkeinpä pelkkää sotimista: milloin York oli voitolla ja milloin Lancaster ja sitten hyökkäsi maahan aivan joku muu, sitten taas York, sitten Lancaster - no tajusitte toivottavasti pointin. Selitellään ihan liikaa sen sijaan, että annettaisiin vain tapahtua ja asioiden selvitä samalla. Mutta ei, kun kaikki juonikuviot ja valtataistelut piti juurta jaksaen avata lukijalle, joka täällä ruudun toisella puolella oli jo ainakin hyvin kärsimätön pääsemään itse tarinassa eteenpäin.

Opin inhoamaan säälittävää päähenkilöä, vaikka kyseessä piti olla romaani vahvoista naisista. Aluksi Elisabet vaikutti vahvalta ja määrätietoiselta pyytäessään maansa takaisin kuninkaalta herättäen huomiota, mutta kruunu päässä hänestä kuoriutui epävarma hiirulainen. Jouduin viettämään ihan liikaa aikaa hänen ajatusten ja pohdintojen äärellä, jotka sisälsivät lähinnä hirveät määrät kyselyä ja spekulaatiota: "Voisivatko hän ja hänen suuri ystävänsä ja liittolaisensa Buckingham jakaa kuningaskunnan keskenään: Henrik Tudorille läänitykset Walesissa, Buckinghamille pohjoinen? Tai jos Buckingham sattuisi kaatumaan taistelussa, niin eikö Henrik olisi silloin kiistaton kruununperillinen? Lähettäisikö hänen äitinsä palvelijansa Toweriin, ei suinkaan pelastamaan poikani, vaan tukehduttamaan tämän sänkyyn? Pystyisikö hän siihen, sellainen hurskas nainen? Suostuisiko hän mihin tahansa poikansa tähden, jopa minun poikani surmaan?" Kauheaa jaarittelua!

Lapsia syntyi hurjalla syötöllä, ei siinä mitään, mutta kun ainoat nimet jotka kirjailija tuntui keksineen oli Edvard, George ja Richard. Joo, siihen aikaan varmasti oli tapana antaa lapsille nimet sukulaisten mukaan tai jotain, mutta ihan kuin nimien muistaminen ei olisi ollut ennen lapsien syntymää tarpeeksi vaikeaa, niin nyt sitten olikin kolme Edvardia! Oli hyvin vaikea muistaa kuka oli milloinkin kenenkin puolella ja kuka oli edes kuka! Elisabetin poikalapsista kerrottiin paljon, mutta tytöt toimittivat lähinnä äidin hovipalvelijan virkaa, jos näin aika paljon kärjistän.

Eniten harmitti se, ettei Melusinaa hyödynnetty läheskään sen täyden potentiaalin verran, vaan tarina jäi sen osalta hyvin vaisuksi, pieneksi sivujuonteeksi. Siitä olisi saanut paljon voimaa, mystiikkaa ja mielenkiintoa kirjaan. Tarinahan ei pelkkää fiktiota ollut, vaan osa tapahtumista on oikeasti tapahtunut. Siihen kun oltaisi lisätty vähän myyttejä, niin johan olisi maistuva soppa tullut! Mutta ei niin ei. Hienot kannet muuten kirjassa!

Tähtiä:




2 kommenttia:

  1. Hih, ihan samat mietteet minullakin nousi tästä kirjasta! Ja kuten totesit, hieno kansi - se oli minusta kirjan parasta antia (ja osin kannen takia taisin tämän napata mukaan jostain kirja-alesta). Minulla on hyllyssä myös Punainen kuningatar, mutta näytti vähän, että se on samanlaista huttua kuin tämäkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jätän suosiolla sarjan muut kirjat rauhaan, sillä tämä ei yhtään ollut minun juttu!

      Poista