12.2.2014

Tove Jansson - Vaarallinen matka


Vaarallinen matka - Tove Jansson
(Den farliga resan, 1977)
WSOY, 2009
Kirjastosta lainattu

"Tänä aamuna oli Sanna ihan kauhean kiukuissaan 
ja riiteli kissallensa (niin sattuu toisinaan)."
kirjan ensimmäinen lause

"Sanna on pahalla päällä heti aamusta. Hän kiukuttelee laiskalle kissalleen ja laskee silmälasinsa ruohikkoon, ettei tarvitsisi katsella sitä. Yhtäkkiä lasit katoavat ja niiden paikalle ilmaantuvat uudet. Uusilla laseillaan Sanna näkee jotain hirmuista: kissa kasvaa jättiläiskatiksi ja karkaa sähisten tiehensä. Siitä Sannakin ajautuu unohtumattomaan seikkailuun, johon osallistuu myös Muumilaakson väki." Takakansi



Tove Janssonin -juhlavuoden kunniaksi aioin lukea hänen kirjojaan kuvakirjoista elämäkertoihin. Tämän haasteen aloittaakin kuvakirja. Vaarallinen matka on Janssonin toiseksi viimeinen Muumikirja.

Pieni Sanna-tyttö näyttää alkuunsa aika tylsistyneeltä, hyvä kun silmät pysyvät auki. Sitten hän lähtee hurjistuneen kissansa perään ja johan tyttökin näyttää heräävän henkiin. Hän tosiaan tapaa Hemulin, Tiuhtin ja Viuhtin sekä myöhemmin häntänsä polttaneen Nipsun. Viimeiselle aukeamalle on päässyt mukaan myös melkein koko Muumilaakson väki.

Janssonin värimaailma on aivan omaa luokkaansa, jonka takia hänen teoksensa yleensä tunnistaa heti. Teksti jäi toissijaiseksi ja kuvat ottivat vallan. Sanna muumiystävineen seikkailee myrskyssä ja tuiskussa, jotka on kuvattu tummilla ja synkillä kuvilla. Muumilaakson tullessa näkyviin värit kirkastuvat ja muuttuvat iloisen raikkaiksi sitä edeltäneen synkkyyden jälkeen. Viimeinen aukeama onkin aikamoinen värien ilotulitus.

Muumilaakso näyttää houkuttelevan värikkäältä.

Tarinan opetuksesta en suoraan sanottuna tiedä. Ehkä se liittyi mielikuvituksen voimaan, ehkä haaveilemiseen. Toivotaan ainakin, että Sanna oppi arvostamaan tuon hurjan seikkailun jälkeen omaa "tylsää" elämäänsä - ja laiskaa kissaansa. Pienenä olisin muuten voinut saada aikamoiset sätkyt kuvasta, jossa Sanna, Hemuli, Tiuhti ja Viuhti tarpovat lumipyryssä ja Mörkö jököttää heidän yläpuolellaan. Hyrrr.

Oli kuin itse olisin Sannan hahmossa päässyt Muumimaailmaan kurkistamaan, sillä niinhän siinä kävi; Muumimaailmaan kuulumaton, tuntematon hahmo pääsi tuohon maagiseen ja ajan ulottumattomissa olevaan paikkaan kuokkimaan. Jälkeenpäin ajattelen, että kirjaahan voi lukea melkein millä vuosituhannella tahansa ja silti se on ymmärrettävä. Ihan niin kuin muutkin Muumikirjat ovat ajattomia.

Tähtiä:

Tämä bloggaus liittyy Janssonin Kirjakiusaus-haasteeseen.











  
 
Kuva © Opuscolo - kirjasta kirjaan 
 

2 kommenttia:

  1. Mörkö on aina ollut minun lemppari. Jostakin syystä en ole pitänyt sitä pelottavana otuksena.
    Tämä kirja on ihana ja kuvat ja runot ovat todella kivoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin vanhempana ajattelen Mörön olevan aika symppis ja se näyttää aina niin surulliseltakin :/ Joillakin oli kunnon kammo Mörköä kohtaa, mutta itse sain lähinnä kylmiä väreitä :D

      Poista