19.1.2014

Colleen McCullough - Okalinnut


Okalinnut - Colleen McCullough
(The Thorn Birds, 1977)
WSOY, 1991
Päällys: Matti Louhi
Kirjastosta lainattu

"On olemassa legenda linnusta joka laulaa vain kerran elämässään, 
suloisemmin kuin mikään muu olento maan päällä."
kirjan ensimmäinen lause

Saa nähdä miten tuon Projekti 12:sta käy tässä kuussa, kun tämä paksu romaani kiilasi suoraan 'pakko-lukea-heti' -listalle. Aloitimme katsomaan kirjasta tehtyä minisarjaa, mutta onneksi ehdimme vain ensimmäisen jakson katsoa! Seuraavaksi heti kirjastoon lainaamaan kirja ja pikavauhtia lukemaan sitä, jotta kirja olisi luettu ennen seuraavaa tapaamiskertaa, jolloin katsoisimme sarjan loppuun. Ja onnistuin!

Uudessa Seelannissa vähillä varoilla elelevä Clearyn perhe saa odottamattoman tilaisuuden, kun perheen Paddy isän sisar Mary Carson kutsuu heidän luokseen Australiaan. Iäkäs leskirouva omistaa seudun suurimman lammastilan, Droghedan, ja pitää hallussaan suurempaa omaisuuttaa kuin ihmiset tietävät. Paddy saa hoitaakseen Droghedan tilan ja perheelleen asunnoksi talon Mary Carsonin kartanon lähettyviltä. Seudulla sillä hetkellä työskentelevä katollinen pappi Ralph de Bricassart ihastuu isällisesti (ainakin aluksi) perheen ainoaan Maggie tyttäreen. Tyttö tuntuu unohtuvan kuuden veljensä varjoihin ja Isä Ralph ottaa hänet suojatikseen. Syyt miksi Isä Ralph alunperin Droghedan tilalle tuli unohtuvat miehen mielestä, kun uudet ajatukset ovat jo vallanneet niiden paikan.

Jos viimeksi lukemani romaani Viimeinen yö Twisted Riverillä on miehinen, niin tämä kirja taas pyöri naisten ympärillä; Paddyn vaimosta Feestä sai aluksi aika persoonattoman kuvan. Hän alistui omaan osaansa, ei valittanut tai suuttunut, muttei myöskään nauranut tai hymyillyt. Kaiken takana on kuitenkin jotain ja ne kun selviää, alkaa ymmärtää paljon ennemmän. Tilan haltija Mary Carson sen sijaan oli aikamoinen persoona, jonka läsnäolosta ja keskusteluista nautin. Topakka ja suorasanainen, suorastaan häikäilemätön ja häpeää vailla. Nautin, kun hän hiillosti Isä Ralphia, joka kaunopuheisena miehenä onnistui kuitenkin melkein joka kerta pääsemään pois leskirouvan otteesta.

Elättelin toiveita vanhimman veljen Frankin paluusta ja sen seurauksista. Frank ei tuntenut kuuluvansa joukkoon ja himoitsi päästä muualle, pois. Niin hän pääsikin, mutta minä en olisi halunnut päästää irti niin hyvästä hahmosta. Isä Ralph oli myös kiehtova mies, joka kävi jatkuvasti kamppailua itsensä ja vakaumusten kanssa. Tuli itsekin pohdittua katollisten pappien selibaattia ja etteivät he voi tavallaan rakastaa ketään muuta kuin Jumalaa. Ainakaan sen takia he eivät naista voi ottaa rinnalleen. Ja sitä miten paljon tuo lupaus aiheuttikaan kirjassa tuskaa ja surua. Miten paljon omantunnontuskia se aiheuttaakaan, kun haluaa jotain aivan luonnollista, mutta kuitenkin papeilta kiellettyä. En usko, että naisen rakastaminen on yhtään pois Jumalalta. Hän kuitenkin loi miehen ja naisen elämään yhdessä.

Ilman mitään aikarajaakin olisin hetkessä tämän yli 600 sivuisen teoksen lukenut, sillä tarinaan vain uppoutui! Saatoin illalla ennen nukkumaan menoa päättää vielä lukevani puolituntia, mutta romaanista irtauduttuani huomasinkin lukeneeni aivan huomaamatta kolme tuntia! Ja tätä ei käy usein. Kirjan paksuus tulee siitä, että se on sukuromaani, kolme sukupolvea 1900-luvun alusta aina 1970-luvun loppupuolelle saakka. Aluksi paikka ja tapahtumat tuntuivat niin vierailta ja kaukaisilta, mutta jatkuvasti tultiin lähemmäs tätä päivää ja äkkiä monet asiat tuntuivat hyvin tutuilta. Kirjassa liikuttiin myös Australian ulkopuolella, mutta juuri nuo Australian luonnonkuvaukset saivat aikaan matkainnon tuonne karulle seudulle, joka on aivan toisenlainen kuin Suomi.

Pidin niistä pinnan alla kytevistä asioista, joita ei sanottu ääneen, mutta jotka itsekin aisti. Rivien välistä noukittavat asiat. Jännitteet henkilöiden välillä, vaikka kukaan ei tosiaan suoraan niitä ilmaissut. Ei jankutettu kuinka joku palvoi toista älyttömästi, vaan asia tuli selväksi muutakin kautta, puheesta ja olomuksesta.

Takakannessa romaanin sanottiin olevan australialainen Tuulen Viemää, mutta vaikka kyseinen kirja laadukas ja ehdottomasti klassikon tittelin ansainnut onkin, niin olihan tämä nyt parempi! Romaanin kansi on kauhea, kuvasta en pidä ja vielä vähemmän tuosta kirjan nimessä käytetystä fontista. Netistä löysin myös uudemman näköiset kannet, jossa typografia on kohdallaan, mutta kuva jälleen lattea.

Jälleen yksi BBC-listan kirja luettu! :)

Yksi muu blogiarvostelu löytyi ainakin Vinttikamarista.

Tähtiä:

 

4 kommenttia:

  1. Olen joskus aikoinaan katsonut tämän tv-sarjana, mutta kirjallista versiota en muistaakseni ole lukenut. Vaikuttaa hyvältä siinäkin muodossa. :) Tuulen viemän olen lukenut ja tykkäsin kirjasta (toki leffastakin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua tv-sarja odottaa viikonloppuna :)
      Kannattaa ehdottomasti lukea tämä!

      Poista
  2. Kiva kun kirjoitat näistä vanhemmistakin kirjoista. Kaikkiruokaisesti, kuten sanot. Heitin sinulle haastekysymyksiä, jos joskus ehdit ja haluat vastailla.http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2014/01/kysymyksia-ja-vastauksia-viikonlopun.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haastekysymyksistä ja enköhän jossain välissä niihin ehdi vastailemaan :)

      Poista