18.7.2013

George R. R. Martin - Valtaistuinpeli



Tulen ja jään laulu Osa 1: Valtaistuinpeli - George R. R. Martin 
(A Game of Thrones, 1996)
Kirjava, 2009
Kuvittanut: Petri Hiltunen
Kirjastosta lainattu

"Meidän pitäisi lähteä takaisin", Gared hoputti metsän alkaessa pimetä 
heidän ympärillään. "Ne villit ovat kuolleita." 
kirjan ensimmäinen lause

Tartuin kirjaan, sillä tarkoituksena olisi katsoa tämän jälkeen samaisen TV-sarjan ensimmäinen kausi. Sarjan pilottijakson olen jo nähnyt, joten monilla kirjan henkilöillä oli jo kasvot ennen kuin kirjan ensimmäistäkään lausetta olin lukenut. Fantasia ei noin yleisesti ottaen ole minusta kaikista nautinnollisin genre, joten tietyllä varauksella tähänkin kirjaan suhtauduin, vaikka TV-sarja lupaili hyvää.

Monessa asiassa kirjailija on onnistunut, sillä juoni on tarpeeksi monimutkainen, yllätyksiä on paljon, eikä tapahtumat ole niin ennalta-arvattavia. Henkilöiden paljous ei hirveästi vaivannut - ensimmäisen kerran törmäsin Maan lapset -kirjoissa monia sivuja kattavaan henkilöluetteloon, joten sitä en enää säikähdä. Kirja kun pyöri kuitenkin niiden keskiössä olevien hahmojen ympärillä. Normaalisti ei tarvitse jännittää omien lempparihahmojen puolesta, mutta tämän kirjan kohdalla asiat ovat toisin. Juuri se hahmo, jonka hengissä pysymisestä olisin voinut lyödä eniten vetoa, päättikin kuolla. Siis mitä? Tuntui, että minut johdettiin harhaan ja olo oli vähintäänkin pettynyt. No, siitäpä hyvästä lähti puoli tähteä... Hah!

Suosikkihahmojani oli ehdottomasti Jon Snow (kuvittelin mielessäni aika hyvännäköiseksi ;) - erinäköiseksi kuin sarjassa. Lisäksi pidin hänen ajattelumaailmastaan ja luonteestaan. Joniin kun pääsisi tutustumaan!), Arya (urhea ja erilainen pikkutyttö - välillä tosin liian kärjistetyn erilainen), Tyrion (tuli itselleni yllätyksenä, mutta mielenkiintoinen hahmo ja meitä yhdistää pituus - kääpiö tosin en onneksi ole) ja sitten vielä Daenerys (hänestä löytyy - niin kuin hyvästä hahmosta pitääkin - hyviä ja vähemmän imartelevia puolia). Ja sitten on tietysti niitä hahmoja jotka ärsyttää. Kuten Sansa. Siis kerrassaan rasittava likka! Olisi ihan tehnyt muutaman kerran mieli ravistella häntä ja käskeä käyttämään vaihteeksi aivoja. Että nuo aivottomat ja liian naiviit hahmot saavat vereni kiehahtamaan. Puhumattakaan pahiksista: Joffrey, Jaime... Pakko mainita vielä Pikkurilli, joka oli hyvin ajatuksia herättävä hahmo. Sitä vaan odotti mitä hänestä paljastuisi. Hahmot ylipäätään, joista ei voi olla ihan varma ovatko he hyviä vai pahoja, ovat mielenkiintoisia.

Loput miinukset annan miljoonista ja tuhansista paikannimistä ja muista minulle merkityksettömistä nimistä. Jos joku sanoo, että henkilöitä oli liikaa, niin ne eivät ole mitään verrattuna paikannimien viljelyyn. En pysynyt perässä ja lopulta en edes yrittänyt.

Martinilla on jotain ihanasti ja uudella tavalla ilmaistuja asioita: "Ei ollut mitään mihin tarttua. Piha syöksyi häntä tapaamaan" s. 81. Minut kyllä voittaa aina puolelleen, jos kirjassa vilisee edes muutamia lauseita tuoretta ja ihastusta herättävää kieltä. Kansista sen verran, että joku on tainnut jo aikaisemmin kritisoida pokkarin kantta (jota itsekin inhoan), sillä se ei tosiaan houkuttele lukemaan, mutta tässä kovakantisessa kuva ei itseasiassa näytä yhtään hullummalta.

Tähtiä:

Tulen ja jään laulu -sarja:

  • Valtaistuinpeli (A Game of Thrones, 1996)
  • Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings, 1999)
  • Miekkamyrsky (A Storm of Swords, 2000)
  • Korppien kestit (A Feast for Crows, 2005)
  • Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons, 2011)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti