Dodie Smith - Satayksi dalmatiankoiraa

Satayksi dalmatiankoiraa - Dodie Smith

(The Hundred and One Dalmatians, 1956)

Otava, 1966
Kuvittaneet: Janet ja Anne Grahame-Johnstone

Kirjastosta lainattu

"Lontoossa asui tässä aivan äskettäin kaksi nuorta dalmatiankoiraa, Pongo ja Missis Pongo ja ne olivat naimisissa keskenään (naimisiinmenonsa jälkeen oli Missis alkanut käyttää Pongon nimeä sukunimenään, mutta useimmat ihmiset nimittivät sitä yhä vain Missikseksi." 

kirjan ensimmäinen lause

Aihe on tullut tutuksi pienenä nähdyn piirretyn ansiosta ja nyt törmäsin sitten tähän kirjaan, jonka olemassa olosta en edes tiennyt. Pienenä olisin rakastunut kirjaan ja ihme - nytkin upposin heti tarinaan. Kieli vei mukanaan, oli seikkailua, pinteitä, vaarallisia tilanteita, mutta kaikki kääntyi hyväksi kunnon lastenkirjojen tavoin. Ihastuttavasti oli tosiaan asiat ilmaistu ja mieleen tuli sadan vuoden takainen sateinen Englanti. "Tytöistä suloisin oli se pieni pentu jonka herra Dearly oli herättänyt henkiin mutta se oli hyvin pieni ja heiveröinen. Kun sikaemo saa paljon porsaita, sanotaan pienintä ja heikointa possua Pahnan Pohjimmaiseksi. Herra Dearly muisti tämän - ja alkoi nimittää pikkupentua Possuliksi - ja se saattaa olla hyvinkin mukava nimi kun se lausutaan hellästi." Suloista.

Huvittaa kirjassa oli ihmisten ja koirien päinvastaiset ajattelutavat; siinä missä ihmiset ajattelivat koirien olevan heidän lemmikkejään, niin koirat ajattelivat sanoin ihmisistä. Koirat ymmärsivät myös jonkin verran ihmisten puhetta, mutta Pongon ja Missiksen omistajat eivät ymmärtäneet koiriensa viesteistä juuri mitään.

Kirjassa ärsytti se, että mitään nimiä ei ollut oikeen suomennettu PAITSI Cruella de Vil, joka taipui niinkin hienoon muotoon kuin Julmia de Vil. Siis ei näin. Samantien olisivat laittaneet nimeksi Julmia pa Holainen. Heh-hee - olinpas vitsikäs... Alkuperäisillä nimillä olisi pärjätty ihan hyvin, sillä todella tyhmältä kuulostaa - ja näyttää - nimi Julmia. Sinne meni sen naisen uskottavuus. Vaikka kyllä se naikkonen aika kauheita puhui. Ennenkin olen vähän hätkähtänyt joidenkin lastenkirjojen hurjaa kieltä, varsinkin vähän vanhempien. En tiedä miten nykypäivänä menisi läpi nuo kohdat? Oz-maan taikurissa taisi ainakin olla jotain kauheita juttuja noidan pään irti leikkaamisesta. Mutta tässä yksi esimerkkikohta dalmatialaiskirjasta: "Kuulkaa nyt", sanoi Julmia de Vil. "Minusta on ihan samantekevää miten te tapatte nuo pienet pedot. Hirttäkää ne, tukehduttakaa ne, heittäkää katolta maahan - johan nyt on ihme, onhan olemassa niin monta aivan ihanaa tapaa tappaa. --" s.122. Ja tuo oli siis vain yksi esimerkki monista. No eipähän kirjailija ainakaan kirjoita liian ruusuisesti tai naiviisti.

Kuvat toivat myös oman lisänsä tarinaan. Minulla oli jo tosin mielessä 101 dalmatialaista Disneyn piirrettynä. Lapsille ja lapsenmielisille oiva lukuvalinta. Muita arvosteluja en kirjablogeista löytänyt. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Tähtiä: ★★★★